Sivut

30 syyskuuta 2014

Enid Blyton: Viisikko vapauttaa lentäjät sekä Viisikko ja lapsenryöstäjät



Kesäksi varatusta kirjapinosta jäi pari Viisikkoa pyörimään hyllyyn ja ajattelin lukaista ne pois alta ennen syksyn uutuuksia. Jotenkin Viisikoista vain huokuu sellainen kesäinen tunnelma, ettei näitä tee niin hirveästi mieli lukea myöhään syksyllä tai talvella.


Enid Blyton: Viisikko vapauttaa lentäjät (#14)
Tammi, 1987
164 sivua
Suomentanut: Lea Karvonen
(Five Go Billycock Hill, 1957, #16)
Luettu: 27.9.2014
Mistä: kirjastosta


Viisikko suuntaa viikon helluntailomallaan Pauliin kotiin Kirriniin, josta matka jatkuu pyöräillen Billycock Hilliin retkeilemään. Leon ja Dickin koulutoveri Toby on kertonut Billycock Hillissä sijaitsevasta perhosfarmista sekä luolista, joihin viisikko tietysti haluaa tutustua. Lasten leiripaikan läheisyydessä on myös ilmavoimien lentokenttä, jossa työskentelee Tobyn serkku, ilmavoimien luutnantti Jeff Thomas ja jossa Tobyn kertoman mukaan tehdään salaisia kokeita uudenlaisilla lentokoneilla. Yhtäkkiä kukkulalla tuntuu olevan tekeillä jotain outoa, miksi sekä perhosten kerääjät että lentäjät ovat liikkeellä myrsky-yönä?

Jopa sujui lukeminen melko tahmeasti. Vaikka Viisikot ovat yleensä kevyitä ja nopealukuisia tuntui tämä osa selvästi muita takkuisemmalta. Huomioni kiinnittyi useisiin outoihin sanoihin ja sanontoihin kuten vilpas tuuli, ota hapan karamelli jos sinua vielä huikaisee, lystäily, olen oikein koppava hänestä (asiayhteydestä päätellen ylpeä), me viereksimme täällä nyt jne... En tiedä miten nämä on alkukielisessä tekstissä ilmaistu, mutta suomennokset tuntuivat jotenkin vanhahtavilta ja kömpelöiltä. Onneksi kirjasta löytyy kömpelyyden vastapainoksi myös mukavan sujuvaa ja jopa kaunista kuvailua.

     En minä oikeastaan välittäisi tulla aikuiseksi, sillä mitään mukavampaa kuin tällainen ei varmasti voi olla, hän ajatteli. Kun saa olla yhdessä toisten kanssa ja pitää hauskaa! Ei, mitä tämän kummempaa voi isoillakaan ihmisillä olla?
     Sitten Annekin nukahti, ja yö hiipi hiljalleen maisemaan, miljoonat uudet tähdet syttyivät näkyviin ja äänettömyys oli miltei täydellinen.

Kirjassa ei tökkinyt pelkästään suomennoksen outoudet vaan myös muutamat muut jutut. Tyttöjä vähäteltiin kuten joissain sarjan aiemmissa osissa ja myös tuossa Viisikko ja lapsenryöstäjät -kirjassa ja eräästä kohtauksesta tuntui unohtuneen yksi henkilö kokonaan. Tobyn veli Beni lemmikkipossuineen nimittäin lähtee viisikon ja Tobyn seurassa perhosfarmille, mutta siellä Beniä ei mainita lainkaan ja heidän pois lähtiessään vain Toby pyydetään syömään leiriin ja Beni on ilmeisesti kadonnut kuin tuhka tuuleen. Ja ei, katoaminen ei selity juonenkäänteillä. Sitten puolestaan eräiden henkilöiden silmien kirkkauteen ja silmien erikoisuuteen tartuttiin pariinkin kertaan ilman, että se olisi selittynyt millään tavalla. Tästä jäi vahva välityön maku, mutta mahtuuhan hyvään ja pitkään sarjaan muutama huti väliin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

     - Oli miten oli, tätä juttua sietää tutkia sekä oikealta että nurealta puolelta, Dick sanoi vakavasti.

- - -


Enid Blyton: Viisikko ja lapsenryöstäjät (#15)
Tammi, 2005
167 sivua
 Suomentanut: Lea Karvonen
(Five Have Plenty of Fun, 1954, #14)
Luettu: 29.9.2014
Mistä: kirjastosta


Viisikko on juuri aloittanut yhteisen lomansa Kirrinissä kun Peter-sedän amerikkalainen kollega Elbur Wright järjestää yllättäen tyttärensä Bertan Kirriniin piiloon. Rikolliset ovat uhanneet kidnapata tytön ja vaatia hänen palauttamisestaan lunnaiksi Elburin, Peterin ja kolmannen tiedemiehen uuden tärkeän keksinnön piirustukset. Poikatyttö Pauli ei ole hyvillään kuullessaan, että Bertalla on mukanaan pieni koira ja tyttö on vieläpä puettava pojaksi rikollisten hämäämiseksi. Varotoimet eivät ole turhia, sillä vaikuttaa siltä, että joku on jo salaisuuden jäljillä.

     Mutta silloin Anne erotti outoa ääntä. Hän kuunteli etäistä tykytystä: tuk-tuk-tuk-tuk!
     - Moottorivene! kuiskasi Anne ääneen ja kuunteli.
     - Vai mitä sanot, Tim? Joku on hyvin myöhään liikkeellä. Näetkö valoa, Tim? Minä en näe.
     Moottori pysähtyi, ja aaltojen loisketta lukuun ottamatta tuli aivan hiljaista. Anne ponnisteli nähdäkseen paremmin, mutta hän ei nähnyt muuta kuin pimeyttä. Kuitenkin oli kuulostanut siltä kuin moottorivene olisi ollut lahdessa. Miksei siitä ollut tuikkinut mitään valoa? Ja miksi se oli pysähtynyt keskelle selkää? Miksi se ei mennyt aallonmurtajalle?
     Juuri silloin häämötti hyvin heikkoa valoa lahden suulta. Se loisti hetken, liikkui edestakaisin ja sitten katosi.
     Anne oli tyrmistynyt.

Huh! Olisin jo hieman huolestunut, jos toinen peräkkäinen Viisikko olisi osoittautunut pettymykseksi, mutta onneksi näin ei käynyt. Tarina kulki ihan eri tavalla kuin edellinen, pieniä epäuskottavuuksia lukuun ottamatta. Lapsilukija ei välttämättä kiinnittäisi näihin huomiota, mutta aikuislukijana jäin miettimään mm. sitä eikö Berta paljastu tytöksi kun lapset ovat rannalla uima-asuissaan ja jättäisikö Fanny-täti todellakin lapsikatraan keittäjättären hoteisiin etenkin jos yksi heistä on uhattu siepata. Vanhempi villasukkalapsi ottaa minut kohta kiinni Viisikkojen luvussa, joten täytyy muistaa kysäistä hänen mielipidettään juonenkäänteistä ja niiden uskottavuudesta.

Kirja ansaitsi lisäpisteitä kansainvälisyydestä, tivolitunnelman ripauksesta, hyvistä eväistä ja myös vanhan tutun Jon vierailusta tarinassa. Ovathan vieraan vallan uhka ja muut mainitsemani teemat tuttuja muistakin sarjan osista, mutta ne tuntuvat toimivan edelleen. Miksi mennä turhaan muuttamaan hyväksi havaittua konseptia, sanon minä ;)


Sitaattikunniamaininnan saa (helteisestä kesästä muistuttava):

- Mutta mitä enemmän nahka käristyy, sitä kylmemmältä vesi tuntuu.


Suomen Pakolaisavun #lukuhaasteen loppurutistus, yhteensä 6 euroa kerättynä


28 syyskuuta 2014

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi



Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi
WSOY, 2006
95 sivua
Suomentanut: Irma Packalén
(Le Petit Prince, 1944)
Luettu: 24.9.2014
Mistä: oma ostos


Ostin de Saint-Exupéryn Pikku Prinssin jo vuosia sitten. En ole kiirehtinyt sen lukemista, mutta nyt vihdoin tuli sen aika, sillä Pikku Prinssi tuntui olevan sopiva päätös ranskalaisen kirjallisuuden lukuhaasteelle.

Nimetön minäkertoja, lentäjä, tekee pakkolaskun Saharan autiomaahan. Lähimpään asutukseen on matkaa ja lentäjällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittää korjata lentokone omin avuin. Eräänä aamuna hän herää siihen, että kuin tyhjästä ilmestynyt pikkumies pyytää häntä piirtämään hänelle lampaan. Päivien kuluessa lentäjä ja ilmeisesti asteroidilta B 612:lta monen mutkan kautta saapunut pikku prinssi tutustuvat ja ystävystyvät pikku prinssin kertoessa tarinaansa kotitähdestään ja muista tähdistä joilla hän on vieraillut, kysellessään väsymättä kysymyksiään ja väistellessään vastausten antamista.

     Hän punastui ja jatkoi sitten:
     - Jos joku rakastaa kukkasta, jota ei ole enempää kuin yksi mijoonissa ja taas miljoonissa tähdissä, niin hän voi olla onnellinen, kun saa vain katsella sitä. Hän voi ajatella: >>Kukkaseni on täällä jossain...>> Mutta jos lammas syö kukan, tuntuu hänestä, kuin yhtäkkiä kaikki tähdet sammuisivat! Ja eikö tämä muka ole tärkeätä!

Pikku Prinssistä on hyvin vaikea sanoa mitään. Se on tarina ystävyydestä, uskollisuudesta, aikuisten järjettömyydestä, mielikuvituksen voimasta, koti-ikävästä, onnesta, kasvamisesta, oivaltamisesta ja luopumisesta. Tuntuu siltä, että Pikku Prinssiä ei kestä ajatella liikaa, sen teemat alkavat paisua päässä, tuntuu kuin se kasvaisi käsittämättömään kokoon. Se pakenee määritelmiä ja tulkintoja. Ei Pikku Prinssiä voi oikein lukea myöskään "pelkkänä" satuna, ainakaan aikuisena, silloin se ei tee oikeutta tarinalle, sen syvällisyydelle. Miten kirja sitten tulisi lukea? Pikku Prinssi antakoon siihen vastauksen itse. Silmät ovat sokeat. Pitää etsiä sydämellä.  Niinhän se on. Pikku Prinssi tulee lukea tunteella, ei järjellä.

Pikku prinssin tarina on kaunis, syvällinen ja opettavainen. Kirjaa lukiessani mielessäni käväisi useammankin kerran Tove Jansson muumeineen. Pikku Prinssistä nimittäin tuntui kuitenkin puuttuvan jokin pieni juttu, se viimeinen silaus, jonka myötä kirja painuisi syvälle sydämeni sopukoihin kuten muumit. En tiedä onko vertaus hieman epäreilu, onhan minulla ja muumeilla kuitenkin pidempi yhteinen historia, mutta jäin kuitenkin kaipaamaan jotain hieman enemmän. Ehkä jäin kaipaamaan sitä muumimaista piirrettä, että kirja sopii sekä lapsille että aikuisille. Pikku Prinssi tuntuu jollain tavalla lapselliselta, mutta samalla myös siltä, että se sopii paremmin aikuislukijalle, tietyllä tavalla ristiriitaista siis. Pikku Prinssi vaatinee useamman lukukerran, tuntuu kuin sen ulottuvuudet eivät täysin avautuisi kerralla. Hieno ja tunteisiin vetoava se kuitenkin on!

Pikku Prinssi ja hänelle tärkeä ruusu sai aikaan myös järjettömän kaipuun erään toisen ruusun luo, joka löytyy tietenkin ikisuosikistani Stephen Kingin Musta torni -sarjasta...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ainoastaan sydämellään näkee hyvin.


Luettua elämää -blogin Elina luki Pikku Prinssin samoihin aikoihin kuin minä, hänen arviostaan löytyy lisää linkkejä muihin arvioihin tästä pienestä klassikosta.


Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste
TBR 19/100
Vive la France! -haaste, sininen, valkoinen ja punainen raita eli haaste suoritettu!




Tässä vielä linkit Vive la France! -haasteeseen lukemiini kirjoihin:
Sininen raita = 2 kirjaa:
Emmanuel Carrère: Huviretki painajaisiin 
Claudie Gallay: Tyrskyt

Sininen ja valkoinen raita = 4 kirjaa:
Anna Gavalda: Karkumatka 
Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja

Sininen, valkoinen ja punainen raita = 6 kirjaa:
Laurent Gaudé: Hurrikaani 
Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

Kiitos Annamille hauskasta haasteesta! Aion ehdottomasti jatkaa ranskalaisen kirjallisuuden parissa.

22 syyskuuta 2014

Laurent Gaudé: Hurrikaani



Laurent Gaudé: Hurrikaani
Bazar, 2012
219 sivua
Suomentanut: Maija Paavilainen
(Ouragan, 2010)
Luettu: 21.9.2014
Mistä: kirjastosta


Tein pitkästä aikaa kirjastossa täysin satunnaista sukkulointia hyllyjen välissä etsien viime hetken luettavaa Vive la France! -lukuhaasteeseen. Laurent Gaudén Hurrikaani osui käteeni ensimmäisenä ja päätin ottaa sen lähempään tarkkailuun. Hyllystä näkyvän hillityn selän ja värikkään kannen kontrasti hätkähdytti ja kun varovasti silmäilty takakansi lupaili hyvää nappasin kirjan mukaani. Kyllä kannatti!

Kuuden öljynkatkuisen vuoden jälkeen henkisesti eksyksissä oleva Keanu Burns näkee televisiossa uutisen New Orleansiin iskevästä hurrikaanista ja päättää lähteä kaupunkiin entisen rakastettunsa Rose Peckerbyen luo. New Orleansissa suurin osa kaupunkilaisista pakenee tuhon tieltä, mutta vähäosaiset jäävät jäljelle, joko omasta halustaan tai tahtomattaan. Pastori ei voi jättää seurakuntaansa, Parish Prisonin vangeilta ei kysytä mielipidettä, vanha tummaihoinen nainen Josephine Linc. Steelson haluaa päättää asioistaan itse ja Rose, osaansa alistunut ja kaikkeen turtunut nainen jää kaupunkiin yhdessä poikansa Byronin, jonka jääräpäiseen vaikenemiseensa mahtuu kokonainen maailma, kanssa. Ja hetki hetkeltä hurrikaani lähestyy kaupunkia

- ja se onkin varsinainen narttu, sanon minä, Josephine Linc. Steelson, lähes satavuotias neekerinainen, ja minä kyllä tiedän mistä puhun, koska olen nähnyt niitä liudan, niillä on aina tytön nimi, lutkan nimi, ja minä tunnistan ne jo hajusta joka kulkee niiden edellä, minä tiedän jo ennalta ovatko ne vahvoja vai eivät, ja voin kertoa että tämä joka kohta tulee on oikea nälkäinen ja pahansuopa noita-akka -

Ei voi muuta sanoa kuin että Gaudé on taitava! Hän piirtää muutamalla sanalla esiin persoonallisuuden piirteet, luonnonvoiman, ihmisen raadollisuuden, epätoivon, himon, sekasorron ja tuhon. Gaudé antaa kirjassaan puheenvuoron kaupungin tummaihoiselle köyhälle väestölle. Hänen luomansa henkilöhahmot ovat persoonallisia ja omaäänisiä, varsinkin itsepäinen, ylpeä ja suorasanainen Josephine Linc. Steelson on ihastuttava hahmo. Tarinan voi myös nähdä kunnianosoituksena luonnolle, ihmisen voimattomuudelle ja pienuudelle sen voimakkuuden edessä.

Kirjan tyyli aiheutti alkuun oman haasteensa, sillä tarinan näkökulma/kertoja vaihtuu kappale kappaleelta, joskus kappaleen ja jopa lauseen sisällä, joten aina ei heti tiennyt kuka on äänessä. Tyyliin kuitenkin tottui pian ja se sopii erittäin hyvin hurrikaanin aiheuttamaan kaoottiseen tunnelmaan. Lisää kaoottisuutta tuovat muutamat hengästyttävän pitkät lauseet, joiden pituuden huomaa itse asiassa vasta sitten kun piste tulee vastaan.

Hurrikaani oli paitsi erittäin hyvä, rujo, kaunis, yllättävä ja taitavasti kirjoitettu, mutta myös hieman hämmentävä kirja, sillä siitä ei huokunut tuttua ranskalaista tunnelmaa. Ranskalainen Gaudé on sijoittanut tarinansa Yhdysvaltoihin New Orleansiin ja mitä ilmeisimmin vuoden 2005 hirmumyrsky Katrinan yhteyteen. Kirja tuntuu paikoin hyvin amerikkalaiselta, vaikka New Orleansin kaupungilla onkin ranskalainen taustansa. En tiedä onko tapahtumapaikan sijainnilla merkitystä sille, että kirja ei tunnu ranskalaiselta, mutta tarinan vetävyyden ja hienouden kannalta kirjailijan taustalla saati sillä minkä maalaiselta tarina tuntuu ei ole mitään merkitystä.

Hurrikaani vei minut mukanaan, kuljetti läpi narttukoiran hetken kohti sakaalien, varjojen ja alligaattorien hetkeä, sai minut liikuttumaan, haukkomaan henkeäni ja ahmimaan kirjan nopeasti loppuun. Lukemisen jälkeen oloni on hieman typertynyt, ihan kuin olisin kokenut hirmumyrskyn.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ulkona kaikki ratkeaa liitoksistaan.


Myös Anita, Lukuneuvoja ja Tintti ovat olleet Hurrikaanin armoilla.


Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste
Vivé la France! -haaste, sininen, valkoinen ja 1/2 punaisesta raidasta suoritettu


Kirjoittamista aloittaessani huomasin, että kirjan välissä ollutta muistilappua ei löydy mistään. Etsin aikani kunnes tajusin, että se todennäköisesti tipahti eilen mökille. Piti sitten käydä melkein 40 kilometrin pituisella ilta-ajelulla pienen suttupaperin takia. Mitäpä sitä ei bloggaamisen eteen tekisi ;) Ja kyllä, lappu löytyi juuri siitä kohtaa mihin arvelinkin sen tippuneen, sängyn vierestä.

18 syyskuuta 2014

Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja



Grégoire Delacourt: Onnen koukkuja
WSOY, 2013
164 sivua (ennakkokappale)
Suomentanut: Leena Leinonen
(La liste de mes envies, 2012)
Luettu: 14.9.2014
Mistä: pyytämättä saatu arvostelukappale


Delacourtin Onnen koukkuja on keikkunut lukupinossani todella pitkään. Olin hieman kahden vaiheilla luenko sitä lainkaan, lottoteema ei herättänyt pakko lukea! -tunnetta, mutta toisaalta ranskalaisuus ja kaunis pitsikuvioitu kansi houkuttelivat lukemaan. Lopulta lukupäätöksen sinetöi -jälleen- Annamin Vivé la France! -lukuhaaste. Haasteen kanssa tuleekin näemmä kiire, muistelin sen jatkuvan vuoden loppuun, mutta sehän päättyykin jo 1.10.2014!

47-vuotiaalla Jocelyne Guerbettella on päällisin puolin kaikki oikein hyvin. Hänellä on Venantino Venantinin näköinen aviomies Jocelyn eli Jo, sama lempinimi ja etunimeltäänkin lähes täyskaima, naimisissa yli kaksikymmentäyksi vuotta, kaksi aikuista lasta Romain ja Nadine, pieni käsityöliike ja sitä suositumpi käsityöblogi sekä viereisen salongin ystäväkaksoset Danièle ja Françoise. Menneiden vuosien taakat kuten äidin äkillinen menehtyminen ja lapsen kuolema ovat toki jättäneet jälkensä Jocelyneen, mutta niitä ei päälle päin näe. Jocelyne on pehmeä ja mukautuva, hän on selviytyjä. Entä sitten kun Jocelynen kohdalle osuu reilun 18 miljoonan euron kokoinen onnenpotku, lottovoitto. Miten perhe, varsinkin aviomies, suhtautuu äkkirikastumiseen kun Jocelyne itsekään ei tiedä mitä voitolla tehdä? Lyhentääkö raha välimatkoja, lähentääkö se ihmisiä?

     Teidän sekkinne, hän sanoo. Tässä. Kahdeksantoista miljoonaa viisisataaneljäkymmentäseitsemäntuhatta kolmesataayksi euroa ja kaksikymmentäkahdeksan senttiä, hän ääntää hitaasti kuin tuomion. Oletteko varma, ettette halua rahoja mieluummin tilisiirtona?
     Olen varma.
     Itse asiassa en ole varma enää mistään.

Tarina tuntui idealtaan ennalta-arvattavalta, mutta toisaalta Jocelynen olemuksessa ja kertojaäänessä oli heti ensi sivuilta lähtien jotain kiinnostavaa. Hän vaikuttaa onnelliselta ja tasapainoiselta keski-ikäiseltä naiselta, mutta samalla kovin epävarmalta ja onnettomalta. Jocelynen pehmeän, kaikessa joustavan kuoren alta pilkistääkin välillä kova ja kyyninen kerros. Delacourt tuo Jocelynen toisen puolen esiin yllättävissä kohdissa, terävissä sivulauseissa. Pidän hahmoista, joiden ensivaikutelma hämää.

     Näettehän, me valehtelemme itsellemme aina.
     Sillä rakkaus ei kestäisi totuutta.

Jocelynen lisäksi myös aviomies Jo ja koko juoni onnistuvat yllättämään. Onnen koukkuja ei tarjoa mitään järisyttäviä juonenkäänteitä, mutta se ei ole missään nimessä niin ennalta-arvattava kuin etukäteen luulin. Kirja ei ole myöskään kovin kepeä vaan siinä on hyvinkin tummia sävyjä. Tarinassa on paikoitellen hieman ärsyttävä alleviivaamisen ja opettamisen maku, mikä häiritsee, mutta silti sen parissa viihtyi lukemisen vievän lyhyen hetken ajan (parempien kirjojen välissä) ihan hyvin. Peruskiva välipala, mutta ei mikään suurten tunteiden tai vahvojen muistijälkien kirja. Ranskalainen tunnelma pelasti paljon.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Me taivutimme hiljaisuutta, hän ja minä: katseita, eleitä ja huokauksia subjektien, verbien ja objektien sijasta.


Katjalle kirjassa ei ollut tarpeeksi koukkua, Laura piti kirjan ranskalaisuudesta ja Anni antoi kirjalle lähes täydet pusut.


Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste
Vivé la France! -haaste, sininen ja valkoinen raita suoritettu


14 syyskuuta 2014

Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta



Ari Väntänen: Apulanta - Kaikki yhdestä pahasta
Like, 2014
432 sivua
Luettu: 11.9.2014
Mistä: pyydetty arvostelukappale


Hihkaisin riemusta kun huomasin Liken julkaisevan Apulannasta kertovan kirjan. Apulannalla on ollut paikka sydämessäni Attack of the A.L. People -levystä eli vuodesta 1995 asti. Roihuavinta Apis-rakkauteni oli bändin kolmen ensimmäisen levyn aikana, sittemmin se on tasaantunut sellaiseksi tasaisesti sykkiväksi tunteeksi. Kun Apulantaa soitetaan radiossa kulkevat kylmät väreet (hyvät sellaiset) selkärankaani pitkin. Ei tarvinnut kahta kertaa miettiä luenko Väntäsen kirjaa. Näistä taustoista johtuen arvioni ei siis voi olla täysin objektiivinen vaan vahvasti tunteiden värittämä.

Minuun on vedonnut syvästi myös se, että Apulanta on suuresta suosiostaan huolimatta aina ollut monin tavoin ulkopuolinen, eräänlainen suomalaisen rockin outolintu. Se ei ole halunnut eikä osannut sulautua massaan tai mukautua trendeihin, ja sillä tavalla se on pysynyt jäljittelemättömänä ja persoonallisena. (Alkusanat, Ari Väntänen)

Yli kahteen vuosikymmeneen mahtuu paljon. Keväällä 1991 Toni Wirtanen ja Antti Lautala kohtaavat koulun diskossa (Obbe! Pokopoko! Obbe! Pokopoko!) ja päättävät perustaa yhdessä bändin. Kokoonpano hakee muotoaan kunnes heinäkuussa 1991 Antin takapihalla teltassa käydyn juttutuokion myötä mukaan astuu rumpaliksi Antin ystävä Simo "Sipe" Santapukki. Vielä nimeämätön bändi on valmis aloittamaan pitkän ja vaiherikkaan voittokulkunsa. Väntänen kuvaa bändin taipaleen alusta nykyhetkeen saakka antaen puheenvuoron niin nykyisille kuin myös entisille bändin jäsenille ja muille bändiin läheisesti liittyville henkilöille. Kirjasta selviää bändin historian päälinjojen lisäksi monia mielenkiintoisia yksityiskohtia: mikä on levyjen kansissa oleva mystinen Mikhon hyväksymä -leima, mitä erikoista "instrumenttia" Tuukka Temonen soittaa Mikä ihmeen Apulanta? -levyllä Amanda "Mandy" Gaynorin ollessa vielä basistina, miten Apulannan PR-asioita hoitaneen Katja Ståhlin tuli otsikoida sähköpostiviestinsä saadakseen bändin jäsenten huomion, mitä tehtiin Terminointialueella, mitä tarkoittaa demambaloida tai mikä on Apulannan historian laajimmalle levinnyt uutinen. Kirjassa on myös paljon valokuvia, otteita erilaisista artikkeleista, piirustuksia, pieniä muistiinpanoja ja suttauksia sekä kirjan lopussa bändin diskografia.
  
Kirjan nimi on hyvin apulantamainen, mutta se voisi helposti taipua (ja mielessäni usein taipuikin) myös muotoon Apulanta - Kaikki yhdestä parhaasta. Sillä sellainen se on. Kirjan perusteella Apulannasta jäsenineen saa tietyllä tavalla nöyrän, mutta myös muita kumartelemattoman ja erittäin tunnollisen ja työteliään vaikutelman. Menestyksen eteen on tehty paljon työtä eikä sen saavuttamisen jälkeenkään olla jääty tuleen makaamaan vaan bändiä on viety määrätietoisesti eteenpäin. Virheistä on opittu ja bändin eteen on oltu valmiita tekemään kipeitäkin ratkaisuja, joista ulospäin näkyvimpiä ovat olleet jäsenmuutokset. Pakko myöntää, että minulle Tuukka Temosen lähtö bändistä tuntui isolta iskulta, niin vahvaksi trioksi Toni, Sipe ja Tuukka oli muodostunut. Jäsenmuutokset ovat kuitenkin tuntuneet onnistuneilta. Tonista ja Sipestä, bändin koossa pitävästä kaksikosta, huokuu vahva rakkaus musiikkiin, musiikin tekemisen ilo, rentous ja turhan pönötyksen puuttuminen.

     Huikean festivaalikesän [v. 1996] viimeisillä viikoilla Apulanta huomasi olevansa Suomen ja kenties koko maailman ainoa bändi, joka ajaa henkilöautolla oman keikkabussinsa perässä ilman mitään varsinaista syytä.
     SIPE: "Jollain keikkapaikalla me kysyttiin roudareilta: 'Voitaisko mekin tulla joskus sinne bussiin?' Ne nauroivat tikahtuakseen: 'Me ollaankin ihmetelty, miksi te ette tule!' Ne olivat luulleet, että me jostain syystä välttämättä halutaan liikkua henkilöautolla."
     Ennen bussiin astumista piti varmistaa vielä yksi asia.
     TONI: "Me kysyttiin vielä: 'Päästäänkö me tällä ihan Heinolaan asti?'"

Kirjan lukeminen oli yhtä nostalgiaryöppyä, tuttuja biisejä ja levyjä, muistin jopa nähneeni muutamat kirjaan liitetyistä artikkeleista aikoinaan lehdistä. Harvaa tietokirjaa tulee luettua yhtä ahmimalla kuin tätä. Yksi ristiriita/virhe silti pisti silmiini. Väntänen mainitsee yhdessä kohdassa kirjaa, että Toni ja Antti tapasivat toisensa ja sopivat bändin perustamisesta keväällä 1990 kun taas esimerkiksi Apulannan kotisivujen historiikissä ajankohdaksi mainitaan kevät 1991. Kirjassa on kuitenkin niin paljon asiaa, että ei ole mikään ihme jos mukaan on jäänyt jokunen virhe.

Bändin keskinäisistä suhteista kerrottaessa minut yllätti se kuinka vähän bändissä on keskusteltu keskenään henkilökohtaisista asioista ja tunteista, vaikka varsinkin Toni ja Sipe ovat vuosien saatossa hitsautuneet tiiviisti yhteen eräänlaiseen symbioosiin. Ilahduttavaa puolestaan on Apulannan suhtautuminen mediaan, harva bändi pystyy vuoroin hyötymään, kritisoimaan ja vedättämään mediaa samaan tapaan kuin Apulanta. Kokonaisuudessaan kirja on todella kattava paketti niin bändistä kuin sen jäsenistä. Apulannan ura on myös sidottu kirjassa hienosti aikakausien muihin bändeihin, asioihin ja ilmiöihin.

Tulen varmasti palaamaan tähän kirjaan myöhemmin uudelleen. Kirjaa lukiessani olen myös kuunnellut Apulannan levyjä pitkästä aikaa oikein tehosoitossa. Mietin myös pitäisikö täydentää Apulanta-levykokoelmaani uudemmalla, vielä minulta puuttuvalla tuotannolla. Taidan ainakin aluksi kuunnella Attack of the A.L. People -albumin vielä kerran... Sipe kertoo kirjassa, että Attackin söpöilyllähän me yritettiin miellyttää naispuolisia kuulijoita. Osui ja upposi, minä ihastuin albumiin sydänjuuriani myöten eikä ihastus bändin musiikkiin osoita laantumisen merkkejä.

Jonossa oli peikkoteinityttöjä ja jämäköitä viisikymppisiä janttereita, ja juuri siinä kiteytyi, mitä bändi voi saavuttaa soittamalla rockia kaksikymmentä vuotta. Apulanta oli säestänyt näiden ihmisten elämää. Se oli tehnyt musiikkia miljooniin myötä- ja vastoinkäymisiin. Se oli julkaissut lauluja, jotka tuntuivat kertovan yhtä lailla tekijänsä kuin kuulijankin elämästä ja jotka joskus olivat kääntäneet elämän uuteen suuntaan.

Kiitos ja kumarrus Likelle, Ari Väntäselle ja tietenkin Apulannalle, nyt on laitettu kansien väliin loistavan bändin tarina ja se on tehty bändin arvoisella tavalla!


Sitaattikunniamaininnan saa Tonin kommentti:

Apulanta on meidän hiekkalaatikkomme.


Jussi Mäntysaari on kirjoittanut hyvin tunteellisen arvion kirjasta, Nanna puolestaan on kirjoittanut arvionsa keskivertodiggarin näkökulmasta. Myös Apulannan entinen basisti Tuukka Temonen on kirjoittanut blogiinsa kirjan herättämiä ajatuksia.

- - -




Lukutaitopäivänä 8. syyskuuta julkaistiin Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste, joka jatkuu syyskuun loppuun. Lukemalla kirjan, lehden tai muun tekstin voi auttaa viemään lukutaitoa pakolaisille Ugandaan, Liberiaan ja Sierra Leoneen. Osallistua voi joko lahjoittamalla jokaisesta luetusta tekstistä 1 euro, jolla saa yhden aapisen tai vaihtoehtoisesti isompi summa kertalahjoituksena, jolloin useampi pakolainen saa lukutaitokoulutusta. Tässä vielä ohjeet, jotka ovat Suomen Pakolaisavun #lukuhaaste-sivulta:

  1. Lue kirja, lehti tai mikä vaan työhösi tai vapaa-aikaasi kuuluva teksti.
  2. Lahjoita 1 euro jokaista lukemaasi merkittävää tekstiä kohden lähettämällä tekstiviesti 1E LUKUHAASTE numeroon 16588.
  3. Ota kuva lukemastasi ja anna kasvot lukutaidolle julkaisemalla kuva Instagramissa, Twitterissä tai Facebookissa #lukuhaaste.
  4. Haasta ystäväsi, kollegasi tai joku muu haasteen arvoinen mukaan viemään lukutaitoa Afrikkaan. Älä unohda tsekata ketkä kaikki ovat jo vieneet lukutaitoa Afrikkaan täältä!
tai:
  • tekstiviestitse 20E LUKUHAASTE numeroon 16588
  • suoraan Suomen Pakolaisavun tilille FI71 8000 1300 2236 67 ja viite 62405 08625
  • netissä

Kannan oman pienen korteni kekoon ja osallistun #lukuhaasteeseen syyskuun ajan. Haastan myös mukaan blogini lukijat, jo yhdellä eurolla pääsee viemään lukutaitoa eteenpäin. Hihkaiskaa kommenteissa, mikäli aiotte osallistua!

07 syyskuuta 2014

Anna Gavalda: Karkumatka



Anna Gavalda: Karkumatka
Gummerus, 2010
120 sivua
Suomentanut: Lotta Toivanen
(L´Échappée belle, 2009)
Luettu: 4.9.2014
Mistä: kirjastosta


Lukuhaasteet ovat loistavia. Niiden ansiosta tulee tartuttua itselle uusien kirjailijoiden tuotantoon ja melko usein hyppäämään oman lukumukavuusalueen rajoille tai jopa niiden ulkopuolelle. Anna Gavalda on tästä hyvä esimerkki, en ole lukenut häneltä tätä ennen mitään, mutta Vive la France! -haasteen myötä asiaan tuli muutos. Koin kirjaa (novelli? pienoisromaani?) lukiessani myös nostalgisia hetkiä. Kuten kuvasta ehkä näkyy luin kirjaa mm. pulpetin ääressä koulussa nuoremman villasukkalapsen harrastuksen aikana. Kuinkahan monesti luin opiskeluvuosinani tunnin alkua odottaessani sivun tai pari kesken olevasta kirjasta, tai vietin hyppytunnin koulun käytävällä kirja kädessä...

Räväkän Garancen kärsivällisyys on koetuksella. Matka sukulaisen häihin samassa autossa isoveljen nalkuttavan ja neuroottisen Carine-vaimon kanssa ei ole varsinaista herkkua. Onneksi isoveli Simon ja isosisko Lola tekevät matkasta hieman helpomman ja hääpaikalla he tapaavat vielä sisarusparven nuorimman, Vincentin. Paitsi että perillä sisaruksille selviää, että eivät tapaa, Vincentillä on töitä. Ilmeisesti matka on kiristänyt myös rauhallisen Simonin hermoja, sillä hän ehdottaa, että sisarukset lähtevät tapaamaan Vincentiä. Tuumasta toimeen, mitä yksistä häistä. Karkumatka voi alkaa.

Nämä yhteiset hetket - olimme kaikki siitä tietoisia - olivat vain pikku bonus. Aikalisä, sivuaskel, armonhetki. Muutama muilta varastettu tuokio.
     Miten kauan meillä riittäisi tarmoa tempaissta itsemme irti arjesta ja lähteä tämänkaltaisille karkumatkoille? Montako vapaahetkeä elämä meille vielä soisi? Montako ähäkuttia? Montako lyhyttä jatkoaikaa? Milloin kadottaisimme toisemme ja millä tavoin siteet höltyisivät?

Montako vuotta vielä, ennen kuin olisimme vanhoja?

Karkumatka on nopea, kepeä, kirpeä ja haikea, mutta mukana on myös [m]uutama gramma lempeyttä. Ihastuin kirjan perhekuvaukseen, kaiken voittavaan, esteet ylittävään, kapinahenkiseen sisarusrakkauteen. Siihen, että sisarusten välillä olevasta ajasta ja matkasta huolimatta suhde ja yhteenkuuluvuudentunne säilyy. Siihen, että sisarusten kesken voi olla oma itsensä ja luottaa, että kelpaa sellaisenaan. Siihen, että muistot sitovat yhteen ja toisista saa tukea kun tulevaisuus pelottaa tai joku asia mietityttää.

Miksi me kaikki neljä olemme sellaisia? Miksi äänekkäimmin kailottavat ihmiset tekevät meihin niin suuren vaikutuksen? Miksi päällekäyvät ihmiset saavat meidät lamaantumaan?
     Mikä meissä on vikana? Missä päättyy tahdikkuus ja alkaa pelkuruus?

Kirjan henkilöt ovat herkullisia ja persoonallisia, mutta eivät kuitenkaan liian karikatyyrisiä tai epäuskottavia. Vahvimmasta löytyy herkkyyttä ja omissa ongelmissa rypevällä on tarpeen vaatiessa vahvuutta tukea toista. Jokaisesta löytyy siis yllättäviä puolia, jopa Carine, josta tuli mieleeni Harry Pottereista tuttu ankeuttaja eli toisten hyvänolontunteiden tuhoaja, ei lopulta tuntunut läpeensä ilkeältä. 

Yllätyin positiivisesti. Karkumatka tuntui suurelta pienestä sivumäärästään huolimatta. Taas yksi ranskalaiskirjailija, jonka tuotantoon voisin tutustua enemmänkin.

Hannalle lukeminen oli yhtä kitkuttelua, Luru luki kirjan alkukielellä, Katjaa hymyilitti kirjan lukemisen jälkeen, Merenhuiske piti tätä mukavana pieneneä tunnelmapalana, Susa koki kirjan aiheen kiehtovaksi ja Tiinalle kirjasta jäi mieleen kesäinen ja kevyt tunnelma.


Sitaattikunniamaininnan saa sydäntä lämmittävä isovelikuvaus:

En väitä, että hän on pyhimys, väitän, että hän on jotakin vielä parempaa.

Vivé la France! -haaste, sininen ja 1/2 valkoisesta raidasta suoritettu

02 syyskuuta 2014

Corinne Hofmann: Back from Africa



Corinne Hofmann: Back from Africa
Arcadia Books, 2013
173 sivua
Kääntänyt (saksa-engl.): Peter Millar
(Zurück aus Africa, 2003)
Luettu: 31.8.2014
Mistä: kirjastosta


Luin kesäkuussa Corinne Hofmannin hurjan mielenkiintoisen menestyskirjan Valkoinen masai ja päätin hankkia heti käsiini Hofmannin seuraavan kirjan. Koska OUTI-kirjastoista löytyi kaikki muut Hofmannin kirjat paitsi juuri etsimäni Back from Africa (Valkoisen masain jälkeen julkaistuja teoksia ei ole suomennettu) päätin esittää hankintapyynnön kirjasta. Onhan sääli, että kirjaston kokoelmista puuttuu yksi osa Hofmannin elämäntarinasta. Ilokseni hankintapyyntö toteutettiin ja sain uutuudenkarhean kirjan käsiini, vieläpä yllättävän nopeasti!

Neljän Kenian vuoden jälkeen lokakuussa 1990 Corinne onnistuu lähtemään takaisin Sveitsiin yhdessä pienen tyttärensä Napirain kanssa. Corinnen on rakennettava elämänsä uudelleen, hankittava kaikki asunnosta vaatteisiin ja oleskeluluvasta (Corinne on kansallisuudeltaan saksalainen, yli 6 kuukauden poissaolo Sveitsistä tarkoittaa, että Corinne on maassa turistina) työpaikkaan ja lapsenvahtiin. Onneksi Corinnen äiti asuu Sveitsissä yhden miesystävänsä kanssa ja Corinne ja Napirai saavat asua aluksi heidän luonaan, heidän ei siis tarvitse astua täysin tyhjän päälle. Pian Lketingalle ja perheelle Barsaloissa selviää, että Corinne ja Napirai eivät lähteneet Sveitsiin lomalle vaan lopullisesti. Siteet Afrikkaan ja entiseen perheeseen eivät kuitenkaan katkea, Corinne pitää säännöllisesti yhteyttä kirjeitse Lketingan pikkuveljeen Jamesiin ja tukee myyntiedustajan palkkansa turvin köyhissä oloissa elävää sukua.

Kun Valkoisen masain kiinnostavuus perustuu eksoottiseen ympäristöön jää pääasiassa Sveitsiin sijoittuva Back from Africa tältä osin väistämättä Valkoisen masain jalkoihin. Kuitenkin tarina on edelleen kiinnostava, Valkoinen masai koukutti Corinnen tarinaan ja oli mukava lukea mitä Corinnelle ja Napiraille tapahtui Keniasta lähdön jälkeen. Samaisesta syystä Hofmann on kirjansa kirjoittanutkin, hän sai niin paljon lukijapostia ja kyselyitä jatkokuulumisista, että päätti kirjoittaa tarinalleen jatkoa, vaikka oli aiemmin päättänyt toisin. Jos valkoinen masai on selviytymistarina on sitä myös Back from Africa. Kuinka selvitä Euroopassa kun on elänyt viime vuodet askeettista elämää Afrikassa täysin erilaisessa ympäristössä ja kulttuurissa, täysin irtautuneena länsimaisista tavoista ja tavaroista.

     Whatever it is, I´m stunned by all the nudity and love scenes in modern films. In Kenya people don´t kiss in public or even hold hands; in fact the Samburu don´t kiss at all. I gradually realise that over the past four years I´ve turned into a prude.
     After a few days my mother says I really ought to buy some new clothes. So I head out for the shops leaving her to look after Napirai. But all these shops jammed full of clothes and other goods make me nervous. I don´t know what suits me any more and so I buy leggings, which seem to be fashionable, and a jumper. It seems incredibly expensive. For the same amount of money back in Kenya I could have bought at least three or four goats or a magnificent cow.

Back from Africa on sivumäärältään puolet lyhyempi kuin Valkoinen masai, mutta kattaa pidemmän ajan Corinnen elämästä. Kun noin kymmenen vuoden tapahtumat kuvataan alle 200 sivussa on selvää, että tarinassa ei paneuduta hirvittävän tarkkoihin yksityiskohtiin. Nopeasta tapahtumien käsittelystä huolimatta Corinnen ja Napirain tarinasta nautti eikä se tuntunut hätäisesti kirjoitetulta. Corinnen matka Kilimanjarolle saa yllättävän paljon tilaa kirjasta, mutta nousu vuorelle oli mielenkiintoista luettavaa.

Mikä jäi päällimmäisenä mieleen kirjasta on se hurjan voimakas positiivinen elämänasenne, joka Corinnesta huokuu. Vastoinkäymiset eivät kaada ja muutoksia ei tarvitse pelätä vaan ne voi nähdä myös vahvuutena, mahdollisuutena parempaan.

Often people ask me if I ever regret having fallen in love with a Samburu warrior. It is a question I can answer without the slightest doubt: Never! I had the privilige to become part of a culture that in all probability will not exist for very much longer, and at the same time to know what a great love can be like. If there is any chance that we really have lived several lives then I am certain that at one stage I was born into a Samburu tribe. That´s the only explanation I can imagine for the feeling I had back then that I had arrived home and that despite all the problems, I felt so safe and protected among Lketinga and his family.

Pitänee varata saman tien Hofmannin seuraava kirja Reunion in Barsaloi, joka jo nimensä perusteella lupaa mielenkiintoista tarinaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

I´ll manage it all, I know I will.