Gillian Phillip: Sudenmyrkky

Gillian Philip: Sudenmyrkky

(Kapinaenkelit #3)

Alligaattori, 2017

   408 sivua

Suomentanut: Jussi Hirvi

(Wolfsbane, 2012)

Luettu: 23.2.2019

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Ai että odottavan aika on pitkä, varsinkin jos ei ole pitänyt silmiään tarkasti auki ja kirjan julkaisu on mennyt ihan ohi... Nyt viimein pääsin jatkamaan kapinaenkeleiden parissa. Ensin piti kuitenkin ottaa pieni kertauskurssi selaamalla aiemmat osat, Tulimieli ja Verikivi.

Nuori Rory yrittää näyttää hyvältä ja arvolliselta sitheltä isänsä silmissä ja samaan aikaan hänen on pidettävä yllä oman kansansa toivoa, onhan hän ennustusten lupaama Verikivi, ihmisten ja sithejen maailmat toisistaan erottavan Hunnun pelastaja. Välillä taakka kasvaa liian raskaaksi ja Roryn on päästävä tuulettumaan. Onneksi Huntu taipuu hänen käsissään ja tarjoaa pakopaikan toiselta puolelta, ihmisten maailmasta. Yhdellä näistä karkuretkistä Rory tapaa nuoren, kaltoin kohdellun Hannahin, jonka hän ottaa mukaansa Hunnun toiselle puolen. Vaikka Hannah pääsee pakoon kasvatti-isänsä ahdistelua ei elo sithejen maailmassa ole sen auvoisempaa. Kuningatar Kate NicNivenin juonittelut käyvät ovelammiksi ja ulottuvat koko ajan lähemmäs, sota kuningattaren ja Seth MacGregorin klaanien välillä käy yhä raaemmaksi, aika on käymässä vähiin.

      "Iolaire." Epäröin taas. "Olen pahoillani. Kaiken tämän tappamisen vuoksi.  Omasta osuudestani."
     "Rory, olemme sodassa." Iolaire hymyili minulle lempeästi. "Ja tapoimme toisiamme jo vuosisatoja sitten, ennen kuin sinua olikaan. Se on osa ihmisluontoa."
     "En edes tiedä, kuinka sen pirun Hunnun voisi korjata. Vähän kuin minun odotettaisiin luovan joku upea kuvakudos, enkä hallitse edes ristipistoa."
     "Voi Rory. Et voi muuta kuin elää ja tehdä parhaasi, ihan kuin me muutkin."

Kapinaenkelit olisi ehdottomasti parhaimmillaan peräkkäin luettuna. Siitä huolimatta, että pikaluin edelliset osat ennen Sudenmyrkkyyn tarttumista tuntui, että osa henkilöistä ja aiemmista tapahtumista ehti silti unohtua. En edelleenkään ole ihan kartalla esimerkiksi selkyreistä, ovatko he vihollisia vai jonkinlaisia apureita kuljettamaan sithejä tuonpuoleiseen? Entä sitten aika? Se kulkee eri tahtiin eri puolilla Huntua, kieppuu ja kiihdyttää. Ja sitten vielä salaperäinen Huntu, joka on vähän kuin aika, molemmat saattavat karata käsistä jos et ole tarkkana (ja jos et satu olemaan Rory, jolla on taito käsitellä Huntua ja joka pitää sitä hetkittäin vähän kuin leikkikalunaan). Pidän siitä miten aika on kuvattu ja liitetty tarinaan, välillä ollaan hyvin tiiviisti tässä hetkessä ja välillä ympäristö on jotenkin ajaton, irrallaan aikajanalta. Myös henkilöt ovat omalla tavallaan iättömiä, teinit tuntuvat aikuisilta ja monta sataa vuotta vanhat sithet taas teineiltä tai nuorilta aikuisilta. Ja entä vesihevoset sitten, siinä vasta ärhäköitä ja kiinnostavia otuksia!

Tarinaa kerrotaan usean henkilön näkökulmasta, joka puolella tapahtuu koko ajan ja lukija saa olla tarkkana kenen kengissä kulloinkin kuljetaan. Vauhdista huolimatta tarinassa ei ole ryntäilyn makua vaan juoni kulkee hallitusti henkilöstä, tapahtumasta ja maailmasta toiseen. Muutamissa paikoissa pistetään mutkat suoriksi eikä liiemmin pohjusteta ja lämmitellä ennen juonenkäännettä. Esimerkiksi Sethin ja Finnin välinen asetelma muuttuu hetkessä ihan toiseksi. Lopussa tulee yllättäen hieman hitaampi vaihe, mutta sitten taas vauhti kasvaa ja päättyy koukkuun, lupaukseen uudesta, takuulla vauhdikkaasta jatkosta.

Oli todella vaikea laskea Sudenmyrkkyä käsistä, olisi tehnyt mieli ahmaista se yhdellä istumalla loppuun ja toisaalta lopun lähestyessä olisi tehnyt mieli hidastella. Se jos mikä on hyvän kirjan merkki! Sarjaan on ilmestynyt englanniksi neljäs osa, jonka suomennosta odotan innolla!

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Et ole velkaa kuolleille, Finn. Jos olisimme, elämämme ei ikinä olisi omissa käsissämme."

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 25. Kirja, jonka nimessä on vain yksi sana

Helmet-lukuhaaste 2019: 37. Pienkustantamon julkaisu

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Minna Maijala: Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth

Otava, 2014

431 sivua

Luettu: 11.2.2019

Mistä: kirjastosta

Tunnustan Minna Canthin tuotannon kokoisen aukon yleissivistyksessäni, en muistaakseni ole lukenut häneltä mitään. Aion paikata tuon aukon ja aloitin Canthiin tutustumisen ihan perustuksista, lukemalla hänestä kertovan elämäkerran.

Minna Maijala kuvaa kirjassaan Herkkä, hellä, hehkuvainen - Minna Canth kuinka työläisperheen tyttärestä Ulrika Wilhelmina Johnsonista tulee lehtorin rouva Minna Canth, lehtinainen, kirjailija, kauppias sekä naisten koulutuksen ja tasa-arvon puolestapuhuja, rohkea nainen, joka on uskaltanut olla eri mieltä asioista ja tuoda mielipiteensä julki, tehdä asioita omalla tavallaan. Maijala ei kuitenkaan nosta Canthia virheettömyyden, aina oikeassa olemisen tai täydellisyyden jalustalle vaan tarkastelee Canthia myös kriittisesti ja näyttää herkemmän puolen Canthista. Maijalan kuvauksen mukaan Canth oli myös ujo, hyväksyntää kaipaava, omaa etuaan tavoitteleva, heikoista hermoista kärsivä ja utelias sekä tiedonhaluinen. Matkustamisesta Canth ei pitänyt vaan hän viihtyi parhaiten omassa tutussa ympäristössään.

Kotonaan Kuopiossa Canth oli sydämellinen, lämmin ja vieraanvarainen, aina innokas syvälliseen keskusteluun. Valtaistuimen virkaa toimitti keinutuoli, vanhanaikainen raskas mööpeli, jossa hän keinutteli itseään edestakaisin ajatustensa tahtiin. Kerran hänen lapsensa hankkivat hänelle uuden keinutuolin kuluneen ja vanhan tilalle, mutta kun Minna liki keikahti sillä nurin, oli vanha kannettava sisälle takaisin. Vain sen tahdissa tunsi Minna ajatustensa soljuvan vapaasti ja pidäkkeettömästi. Kesäisin keinutuoli nostettiin Kanttilan kuistille, jonne nuoret kokoontuivat hänen ympärilleen kuulemaan uusista aatteista tai kuinka hän luki heille otteita uusista teoksistaan.

Maijala on jakanut teoksensa kolmeen osaan: elämä, kirjoittaminen ja aatoksia. Tämä jaottelu on sikäli hyvä, että esimerkiksi Canthin elämästä saa selvän kuvan, mutta toisaalta kirjoittamisen irrottaminen eriyttää sen täysin Canthin elämän aikajanalta. Maijala tutustuttaa lukijan Minna Canthiin monelta kulmalta, mutta rakenteen vuoksi on vaikea hahmottaa mitä Canth missäkin elämänvaiheessaan kirjoitti ja kokonaiskuvan muodostaminen hämärtyy. Lisäksi Maijala ajautuu mielestäni liikaa sivupoluille, toistaa asioita ja keskittyy liikaa muiden kirjailijoiden ja heidän teoksiensa kuvailuun ja analysointiin. Vaikka Canth oli vaikuttunut jostain aikalaisestaan tai otti vaikutteita toisten kirjailijoiden tuotannosta en kokenut lisäarvoa näiden muiden kirjailijoiden tuotannon kuvaamisesta. Kirjasta huokuu Maijalan epäilemättä vahva Canth-tietämys, mutta siitä jäi vähän brassailun maku. Olisin siis kaivannut tiivistämistä ja tarkempaa rajausta.

Käsitellessään Canthin tuotantoa Maijala tekee harmittavan paljon juonipaljastuksia. Canthin tuotanto on epäilemättä Maijalalle itselleen niin tuttu (myös hänen väitöskirjansa käsittelee Canthin tuotantoa), että hän tekee paljastukset ajattelemattomuuttaan tai ehkä hän olettaa lukijan tuntevan Canthin tuotannon, mutta minua nämä juonipaljastukset ärsyttivät suunnattoman paljon.

Yksi kirjan parhaimmista ja myös kiinnostavimmista anneista oli ajankuvaus. Maijalan teoksessa on kuvattu ilahduttavan paljon aikalaisten näkemyksiä ja kommentteja Canthista ja kirjeenvaihtoa eri henkilöiden välillä oli kiinnostava lukea. Kirjeiden, pakinoiden ja muissa yhteyksissä esitettyjen kommenttien tiukka ja viiltävä sävy hieman yllätti, milloin arvosteltiin negatiiviseen sävyyn Canthin kampausta, milloin hänen luonnettaan. Samaa arvostelua voi nykyään lukea niin lehtien palstoilta kuin etenkin sosiaalisesta mediasta, mutta on ilkeilyä osattu ennen vanhaankin. Canthin seurapiirielämän kuvaaminen oli myös kiinnostavaa luettavaa, se miten hän keräsi ympärilleen nuoria, joiden kanssa kävi keskusteluja monista eri aiheista ja se kuinka jotkut tahot näkivät tämän(kin) Canthin toiminnan, keskustelupiirin pitämisen, sopimattomana asiana.

Kanttilan ikkunoissa ei juuri koskaan ollut uutimia, muistelee Juhani Aho, ja sisään saattoi poiketa vapaasti mihin aikaan tahansa, jos ikkunasta kurkatessa kävi ilmi, ettei siellä jo ollut muita vieraita, joihin ei tahtonut törmätä.

Kun sivuutin kaikki itseäni puuduttaneet ja ylimääräiseltä tuntuneet asiat sain kuitenkin kirjasta irti todella paljon. Kirjan avulla tiedän paljon aiempaa enemmän Minna Canthista, hänen elämästään ja tuotannostaan, hänen merkityksestään suomalaiselle kirjallisuudelle, koulutukselle ja tasa-arvolle. Tältä pohjalta on hyvä jatkaa Canthin tuotantoon. Lainasin jo kirjastosta yhden Canthin novellikokoelman, odotan innolla sen lukemista, vaikka ärsyttääkin, että tiedän jo aika paljon niiden juonenkäänteistä.

Sitaattikunniamaininnan saa (Canthin lausahdus omasta biografiastaan):

Minä - tämmöinen pikku ihminen pienessä porvarillisissa oloissa kaukana täällä sydänmaassa! Mistä syystä pitäisin itseäni niin tärkeänä, että kannattaa pieniä elämän kokemuksiani ja lapsellisuuksiani maailmalle kertoa?

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 23. Muistelmateos tai elämäkerta

Helmet-lukuhaaste 2019: 11. Kirja käsittelee naisen asemaa yhteiskunnassa

Stephen King & Owen King: Ruususen uni

Stephen King & Owen King: Ruususen uni

Tammi, 2018

752 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Sleeping Beuties, 2017)

Luettu: 31.1.2019

Mistä: oma ostos

Tuntuu, että luen aina alkuvuodesta Kingiä ja tarkasteltuani lukuhistoriaani Luetut kirjat -välilehdeltä nyt tosiaan on kuudes vuosi putkeen kun vuoden viiden ensimmäisen luetun kirjan joukossa on Kingin kirja. Ruususen uni on erityinen teos sillä tässä on kirjoittajana kaksi Kingiä, Stephen sekä hänen poikansa Owen.

Doolingin pikkukaupungissa on käynnistymässä tavallinen päivä. Seriffi Lila Norcross palaa yövuoron jälkeen kotiin lepäämään. Lilan aviomies, Doolingin naisvankilan psykiatri Clint Norcross tekee aamutoimiaan. Naisvankilan asukkaat heräilevät uuteen päivään. Samaan aikaan kaupungin laitamilta metsästä ilmestyy alaston nainen yöperhosia hiuksissaan, nainen, Eve, joka juttelee eläimille ja jättää taakseen räjähdyksen ja ruumiita. Kun Lila hälytetään ennen nukahtamistaan takaisin töihin  hän saa tietämättään uuden mahdollisuuden, sillä nukkumaan menneet naiset eivät enää herää, lisäksi heidän ympärilleen kehittyy kuin suojaava kotelo, tahmea seitti. Auroraksi nimetty epidemia jatkaa leviämistään ja saavuttaa pian myös Doolingin. Yksi toisensa jälkeen naiset ja tytöt nukahtavat eikä miesten kannata tehdä sitä virhettä, että herättäisivät heidät.

Iltapäivä oli kuuma, pikemminkin kesäinen kuin keväinen, ja kaikkialla Doolingissa puhelimet alkoivat soida, kun jotkut uutisia seuranneet soittivat ystäville ja sukulaisille, jotka eivät olleet niitä katsoneet. Toiset taas antoivat asian olla, koska uskoivat, että kyseessä olisi myrsky vesilasissa kuten Y2K tai suorastaan huijaus, kuten internetissä levitetty huhu Johnny Deppin kuolemasta. Niinpä monet naiset, jotka mieluummin kuuntelivat musiikkia kuin katsoivat televisiota, laittoivat tapansa mukaan pienokaisensa iltapäiväunille, ja näiden asetuttua kävivät itsekin pitkäkseen.
     Nukkuakseen ja nähdäkseen unia muista kuin omasta maailmastaan.
     Heidän tyttölapsensa tulivat mukaan näihin uniin.
     Poikalapset eivät tulleet. Unta ei ollut tarkoitettu heille.

Mitä naisille tapahtuu heidän vaivuttuaan uneen? Miten miehet selviävät kun naiset ovat poissa pelistä? Miten perheet, naapurustot, kaupungit ja koko maapallo pyörii kun niin kodinhengettärinä kuin kodin ulkopuolella työskentelevät naiset eivät teekään tavallisia askareitaan, hoida lapsia ja kotia tai suorita tehtäviään eri aloilla vaan ainoastaan nukkuvat? Entä jos uni on lopullista, miten ihmiskunnan sitten käy? Ruususen uni on kuin aikuiseksi kasvanut lasten satu, painajaisissa ja pimeässä pyöritetty kauhukertomus. Siinä on yllätyksiä, uskonnollista kuvastoa, yhteiskuntakritiikkiä, puhuvia eläimiä, pelkoa ja opetusta. Se, onko tällä sadulla onnellista loppua täytyy ottaa itse selvää.

Naiset olivat sitä taikaa, josta miehet uneksivat, mutta joskus heidän unensa olivat painajaisia.

Kahden kirjailijan kerronta kulkee hyvin yhteen, en huomannut saumakohtia missä Stephenin ja Owenin äänet olisivat erottuneet. Kingit rakentavat tarinaa isä-Stephenin kirjoista tutulla rauhallisella, perusteellisella tahdilla. Kaupunki ja kaupunkilaiset, joita on taas melkoinen joukko, tulevat tutuksi ennen kuin Kingit päästävät pirun irti. Tällä kertaa pahuus vain tuntuu olevan sellaista laatua, että siitä ei ihan saa otetta. Ollaanko tässä nyt uskonnollisten asioiden, perinteisen hyvän ja pahan äärellä, vai onko pahuus jotain muualta tullutta?

Tarina kiihtyy ja kehittyy, mukaan tulee toisia ulottuvuuksia ja dystopiamaista kuvailua, mutta loppu jää vaisummaksi mitä odotin. Ihan kuin iltasadussa olisi tullut aikaraja vastaan ja lukijan olisi pitänyt päästä "sen pituinen se" -kohtaan nopeasti ennen kuin iltasadun kuuntelija nukahtaa. Kävi mielessä, että onko tässä viety isä-Stephenin aikoinaan pojalleen/pojilleen kertoma satu vähän pidemmälle? Minä kaipasin hieman lisää jännitystä, vielä muutaman tiukan kierroksen, vähän pidempään ja piinaavammin valvomista.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Sinun kannattaa antaa miehellesi suukko ennen kuin menet nukkumaan. Sinun kannattaa antaa hänelle jäähyväissuukko, kun siihen on vielä tilaisuus."

Siinäpä hyvä elämänohje noudatettavaksi. Hyvää yötä ja kauniita (painajais?)unia!
 

Tammikuun loppupuolella julkaistiin Outikirjastojen Pohjoinen lukuhaaste 2019, johon päätin osallistua samalla rennolla ja suunnittelemattomalla otteella kuin Helmet-lukuhaasteeseenkin. Ensimmäisen suoritusmerkinnän nappaan kohdasta 13. Palkitun kääntäjän kääntämä kirja.

Helmet 2019-lukuhaaste: 29. Kirjassa nähdään unia.