Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

(Metsän ja meren suku #2)

Otava, 2017

  363 sivua

Luettu: 19.7.2018

Mistä: kirjastosta

Halusin lukea lukumaratonin jälkeen jotain takuulla mukaansatempaavaa ja viihdyttävää. Ainakin Valkaman Metsän ja meren suku -sarjan ensimmäisen osa täytti kyseiset kriteerit, joten eiköhän toiselta osalta voisi odottaa samaa.

Aurin ja Haakonin keskimmäisen lapsen Tuulin polku on suunniteltu valmiiksi vanhempien asettamien suuntaviittojen mukaan, mutta Tuuli kapinoi vastaan. Hän ei halua seurata äitinsä jalanjäljissä tietäjän tielle ja jäädä pitkiksi talviksi sisään kotitöitä tekemään vaan hänen verensä vetää enemmän isänsä ja tämän suvun suuntaan, Tuuli haluaa mieluummin kulkea metsässä, metsästää, puolustaa omiaan ja tulla kilpineidoksi. Kun Tuulin veli Unti lähtee tietäjä Arijoutsen kanssa värväämään sotajoukkoja avuksi idästä tulevaa uhkaa vastaan hyppää Tuuli vanhemmiltaan salaa hevosensa selkään ja jättää Linnavuoren lähteäkseen muiden seuraan vaaralliselle matkalle, jolle liittyy myös Hakoisten Linnavuoren kuninkaan poika Tommo.

Tuuli puristi kätensä nyrkkiin. Hän ei tiennyt vielä itsekään kykyjensä rajoja, mutta Hämeenkorven talvi selvittäisi ne pian.
      Kylmä viima puhalsi pohjoisesta. Se haisi talvelta. Tuuli painoi leukansa turkisliivin kaulukseen ja katseli veljeään, joka souti mietteisiinsä vajonneena.

Mainittakoon aluksi, että kirjan takakannen mukaan Linnavuoren Tuuli on sarjan itsenäinen jatko-osa, mutta suosittelen lukemaan ensin aloitusosan Itämeren Auri, jotta jatko-osasta saa enemmän irti. Varsinkin yksi tarinalinja kaipaa mielestäni ensimmäisen osan lukemisen avautuakseen paremmin. Ilman Aurin lukemistakin pärjää, mutta minusta oli mukava tuntea Tuulin perheen taustat.

Linnavuoren Tuuli alkaa takautumana Tuulin lapsuudesta, tapahtumasta, joka laskee syyllisyyden taakan Tuulin harteille. Prologin jälkeen siirrytään nykyhetkeen, jolloin Tuuli aikuisuuden kynnyksellä yhä edelleen yrittää korjata lapsuuden tapahtumien jälkiä. Tarina seuraa Tuulin lisäksi Auria, joka tasapainoilee tietäjän ja äidin roolien välillä sekä Alvaa, Pohjanmiesten mukana kulkevaa vahvaa ja pelättyä naissoturia. Aluksi oli vaikea päästä tarinaan kiinni, juuri kun pääsi tarinan imuun näkökulma vaihtui toiseen naiseen. Aurin ja Alvan osuudet tuntuivatkin aluksi hieman irrallisilta, mutta vain hetken.

Vaikka tarinan pääosassa on nuori nainen on yksi kirjassa vahvana erottuva teema vanhemmuus. Valkama kuvaa hyvin sitä kuinka lasten odotetaan toimivan tietyllä tavalla, osin vanhempien asettamien odotusten, mutta myös suvun ja sukupuolen asettamien perinteiden mukaan. Tyttöjen odotetaan seuraavan äitejään, huolehtivan kodista ja perheestä, poikien tehtävänä on jatkaa miehistä isien perinnettä, kasvaa perheen elättäjäksi ja suojelijaksi. Vastaan pyristely voi olla vaikeaa ja ennakkoluuloja voi joutua torjumaan urakalla. Tuuli (sekä myös veljensä Unti) voikin toimia rohkaisevana esikuvana, aina voi valita oman tiensä. Valkama valottaa myös äidin näkökulmaa siitä kuinka vaikeaa on tehdä valintoja, kuinka päästää irti kasvavista lapsista ja antaa heidän seisoa omilla jaloillaan.

     – Mitä minun tulisi tehdä? Jättää vanhemmat lapseni oman onnensa nojaan, antaa kohtalon määrätä heidän kulkunsa, vai jättää pienokaiseni tänne ja kiirehtiä toisten perään?
     Auri puristi Iki-Kuuraa hellästi sylissään ja liekutti tuhisevaa, herttaisen pehmoista poikaa syvempään uneen.
     – Miten voisin jättää pienen sydänkäpyseni?
     Väsynein ja anovin silmin hän katsoi noitaa, jolla oli vastaus kaikkeen – jopa mahdottomaan, kuten hänen viimeisimpään kysymykseensä.
     – Puhuuko Ylinen tai Alinen mitään? Kuiskiiko luonto, suvun henki mullan alta?
     Utujoutsi katsoi Auria ja sääli välkähti silmissä. Ne olivat vuosienkin jälkeen yhä kuin kaksi kaiken näkevää lähdettä. Noita räpäytti silmiään ja lähteen pinta oli tyyni.
     – Ei ole vastausta äidille, jonka pitää valita lastensa välillä. Ei tässä elämässä, ei menneessä, eikä tulevassa.

Hitaahkon alun jälkeen lukeminen etenikin vauhdilla ja kirjaa oli vaikea laskea käsistä. Kun kokonaisuus alkoi hahmottua oli loppu suorastaan ahmittava. Olihan tässä pientä ennalta arvattavuutta tietyiltä osin, mutta kun vauhtia ja käänteitä riitti monella suunnalla ja tarina eteni sujuvasti ei niistä tarvinnut välittää. Metsien havinaa, koskien kohinaa ja seikkailuja, oiva resepti hellepäivinä nautittavalle kirjalle.

Niin ja vielä se Tuulin mukana kulkeva suomenpystykorvapentu, siinä vasta ihana, tomera ja uskollinen matkakaveri! Valkama osoittaakin kiitoksensa paitsi tälle Suomen kansalliskoiralle myös yleisesti pystykorvakoiraharrastukselle sekä metsän ja vanhan perimätiedon kunnioitukselle. Pikinokkien kunniaksi vielä kuva omasta rakkaasta ja uteliaasta lukukaveristani, jonka piti helteeltä vilvoittelun lomassa ängetä minun ja kirjan väliin, kerjätä rapsutuksia, pitää kirjaa hetken tyynynään sekä myös vähän nuolaista kirjan kulmaakin (kirjaan ei kuitenkaan jäänyt kosteusvaurioita).

 ♥

Sitaattikunniamaininnan saa:

Totuus oli aina kirkas kuin tähtitaivas. Sen näki selvästi, mutta vain jos nosti katseensa rohkeasti ylös.

Sekä:

 – Mietitkö koskaan rakentaessasi, kenelle rakennat? Entä jos meille on annettu vain tämä hetki aikaa?

Helmet lukuhaaste 2018: 19. Kirja käsittelee vanhemmuutta

Kirjankansibingo kesä 2018: Seikkailu. Bingo! Ensimmäinen (pysty)rivi täynnä. Tässä rivin osumat:

Kaupunki: Fred Vargas: Jalattomat, elottomat

Hieno fontti: Marko Hautala: Kuokkamummo 

Valokuva: Emmi Itäranta: Teemestarin kirja 

Seikkailu: Johanna Valkama: Linnavuoren Tuuli

Keltainen ja oranssi: Marko Annala: Värityskirja

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja

Kyllikki Villa: Pakomatkalla - Toinen lokikirja

Like, 2007

187 sivua

Luettu: 9.7.2018 (#5 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Pidin kovasti Villan Vanhan rouvan lokikirjasta äänikirjana ja halusin palata uudelleen hänen matkojensa pariin, tällä kertaa perinteisen kirjan muodossa.

"Pakoja nuo sinun matkasi", sanoi kerran eräs ystäväni. Niinpä kyllä, mutta biologina hänen täytyi tietää, että pako on usein viisas reaktio.

Näillä alkusanoilla Villa aloittaa kirjansa. Ennen varsinaista matkapäiväkirjaosuutta Villa kertoo matkansa taustoista, siitä kuinka hän 1990-luvun alussa koki yksinäisyyttä ystävien loitottua hänestä ja siitä kuinka hän eläkeiän saavuttaneena halusi edelleen jatkaa työskentelyä, mutta hänelle ei enää tarjottu käännöstöitä samaan tahtiin kuin ennen. Kun viimeisin sovittu käännöstyö tulee valmiiksi päättää Villa, että on aika lähteä matkalle. Joulukuun 1991 lopussa Villa nousee rahtilaivaan Kotkassa kohteenaan Lissabon, sieltä Villa suunnittelee suuntaavansa isänsä lapsuudenmaisemiin Afrikkaan tai vaihtoehtoisesti Itävaltaan kylpylään, matkan loppuosuus varmistuisi matkan edetessä.

Yksi matkaan mahdollisesti johtanut syy, minkä Villa jättää suurimmaksi osaksi lauseiden lomaan ja rivien väliin lukijan tulkittavaksi on päättynyt parisuhde. Se tuntuu olevan Villalle kipeä ja edelleen käsittelemistä vaativa asia ja sen aiheuttamiin tunteisiin hän palaa matkapäiväkirjassaan useaan otteeseen. Villa ei kuitenkaan ryve erossa vaan koettelee rajojaan, toteuttaa unelmiaan, iloitsee, pettyy, pelkää ja nauttii, elää hetkessä. Matkan edetessä Villa päättää toteuttaa Afrikan unelmansa, mutta sitä ennen viikon pituiseksi suunniteltu pysähdys St. Helenan saarella venyy kahdeksi antoisaksi ja hyvää tekeväksi kuukaudeksi.

     Katselin valtamerta, kun aurinko oli laskenut. Voisiko siihen väsyä? Se vaihtelee aina.

Oli kiinnostavaa seurata minkälaisia rutiineja Villalle muodostuu hänen viettäessään kauemman aikaa samassa paikassa, miten hän pohtii matkan eri vaihtoehtoja ja millaisia ratkaisuja hän tekee. Elämään, (yksin) vanhenemiseen ja ihmissuhteisiin liittyvää pohdiskelua oli myös kiinnostava lukea. Välillä Villan merkinnät ovat hyvinkin arkisia, minkälainen sää on lämpöasteineen, mitä hän on syönyt, paljonko rahaa on mennyt mihinkin tai montako liuskaa hän on kääntänyt (Villalla on mukanaan käännöstöitä, joista ei ole vielä tehty kustannuspäätöstä, hän tekee siis työtä ikään kuin varalta, omaksi ilokseen). Välillä taas Villan merkinnät yltyvät kuin runoksi, rehelliseksi, tunteelliseksi ryöpsähdykseksi, joka paljastaa pinnan alla tapahtuvan kuohunnan.

Illalla. Voi olla että tänään on vähän ikävä – tiedän että voi tulla enemmänkin.
      Kuinka antaa anteeksi sellaiselle, joka ei ole koskaan pyytänytkään. Ei hän sitä tarvitse vaan minä itse.
     Alakuu ja auringonpilkkuja. 

Pidin ehkä hieman enemmän Vanhan rouvan lokikirjasta, jossa oli enemmän etenevää matkaamista (vaikka siinä kulkuvälineet eli rahtilaivat asettavatkin tietyllä tapaa rajat matkustamiselle) kuin tässä Pakomatkalla -matkapäiväkirjassa, jossa iso osa merkinnöistä sijoittuu St. Helenan saarelle. Vaikka Vanhan rouvan lokikirja oli miellyttävä kuunnella äänikirjana oli tämän perinteisenä painettuna kirjana luetun Pakomatkallan etuna se, että ajan kulussa pysyi paremmin mukana kun päivämäärät olivat näkyvissä. Painetun kirjan eduksi on laskettava myös kartat ja valokuvat, jotka tuovat matkan lähemmäksi lukijaa ja joihin voi palata missä tahansa lukemisen vaiheessa.

Lukumaraton ei tuntunut olevan paras mahdollinen lukuhetki matkapäiväkirjalle, kirja olisi ollut mukavampi lukea pienemmissä pätkissä kuin kerralla alusta loppuun, paikoista ja hetkistä olisi voinut nauttia eri tavalla, nyt lukemista vaivasi pieni kiireen tuntu. Silti Villan teksti on jotenkin rauhoittavaa, nautinnollista luettavaa ja hänen puolen vuoden matkaansa oli miellyttävä seurata.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 Tämä on kai minun vanhuuteni: kirja, juusto, viini, suklaa, aikaisin sängyssä.

Helmet lukuhaaste 2018: 6. Kirja on julkaistu useammassa kuin yhdessä formaatissa

Kirjankansibingo kesä 2018:  Aurinko

Kirjallinen maailmanvalloitus: Namibia
 

Hanna Hauru: Jääkansi

Hanna Hauru: Jääkansi

Like, 2017

117 sivua

Luettu: 9.7.2018 (#5 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Samoin kuin edellinen lukemani kirja myös Jääkansi on odottanut pitkään lukemistaan ja sama juttu tässäkin eli hyvää, tai siis loistavaa, kannatti odottaa.

On onnen ja ilon päivä kun pieni tyttö lähtee juna-asemalle vastaan sodasta saapuvaa isäänsä. Rakkaan isän sijasta junasta laskeutuukin vieras mies, joka suutelee äitiä suoraan suulle ja kohtelee tyttöä kuin koiraa. Siinä hetkessä tytön elämä ottaa uuden suunnan.

     Betti kuiskasi minulle, että mies oli uusi isäni ja että edellinen tulisi lautalaatikossa perästä. Ristin uuden isän Pahaksi.

On kuin tytön kohtalo olisi sinetöity ensikohtaamisessa isäpuolen kanssa, niin huonoksi tytön elämä muuttuu kun Paha asettuu taloksi. Betti-äiti elää vain Pahalle, tyttö on sekä Betille että Pahalle kuin ilmaa. Ummehtunutta, tunkkaista ilmaa. Tyttö joutuu etsimään lämpöä emakon kyljestä ja räsymaton alta, rakkautta kotoa on turha edes etsiä.

Hauru on tehnyt hienoa työtä luodessaan henkilöhahmonsa. Jääkansi pitää sisällään yhden minäkertojan, mutta kaksi eri aikakautta. Toinen tarinalinja lähtee lapsuudesta ja toinen, kursiivilla erotettu seuraa aikuiseksi kasvaneen minäkertojan paluuta lapsuuteen sekä sen surullisiin maamerkkeihin. Sivu sivulta nämä kaksi eri-ikäistä kertojaääntä kurottavat toisiaan kohti yhdistyen lopussa. Lapsikertoja on uskottava ja vaikka kokemukset painavat kaikuu hänen äänensä kirkkaana. Kertojaäänistä tunnistaa saman henkilön, lapsuuden kokemukset kulkevat mukana aikuisen kertojan äänessä. Vaikka tarina on vahvasti minäkertojavetoinen on sen sivuhenkilöillä kuten Betillä ja Pahalla valtava henkinen painolasti.

Haurun Jääkansi on kokoaan suurempi kirja. Sivumäärä on pieni ja taitto ilmava, mutta sivut ja lauseet pitävät sisällään sellaista kylmyyttä ja julmuutta, että kurkkua kuristaa, päässä kohisee ja silmät kostuvat. Tarina on niin tiivis, että se on luettava yhdeltä istumalta, tuntuu kuin lukiessa muu maailma katoaisi ja unohtaisi hengittää. Ketään tämän tarinan henkilöä ei voi ohittaa, mutta minäkertoja jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, johon tiivistyy pienen tytön elämä):

Katsoin häntä näkymättömänä.

Sekä (tyttö aikuiseksi kasvaneena): 

Ympärilläni näkyy muistoja, joita olen palannut unohtamaan.

Jääkantta on luettu ja ihasteltu tässä kuussa myös parissa muussa blogissa: Kirjoihin kadonnut,  Luettua elämää.


Helmet lukuhaaste 2018: 24. Surullinen kirja

Kirjankansibingo kesä 2018: Metsä

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautala: Kuokkamummo

Tammi, 2014

328 sivua

Luettu: 9.7.2018 (#5 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Otin Kuokkamummon mukaan Itävallan lomamatkalle ja huomasin kirjaa aloittaessani hauskan sattuman: olen ostanut kirjan kaksi vuotta sitten Helsingin lentokentältä edellisen Itävallan matkan yhteydessä. En tiedä miksi kirja viivyttelin näin pitkään kirjan lukemisen kanssa (kirja ehti olla kirjastostakin lainassa ennen kuin ostin sen omakseni), mutta hyvää kannatti odottaa!

Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee. Kuokkamummo tappaa lapsia.
     Se on vanha kuin meri ja taivas. Se hiipii rantametsissä ja niiden isojen kivien välissä ja kaatuneiden puiden takana. Paljain laihoin varpain se menee kuin minkki. Ja jokainen, joka käy sen talon pihalla ilman lupaa, joko kuolee tai tulee hulluksi.

Vaasan Suvikylässä on elänyt pitkään perinne, eräänlainen riitti, jossa nuoret johdatetaan aikuisuuteen Satukellarin kautta. Se mitä Satukellarissa tapahtuu jää Satukellariin. Siitä ei puhuta. Ei puhuta Kuokkamummosta, ei varsinkaan vitsinä. Sen tietää jokainen, joka poistuuu Satukellarista.

      Sitä ei voi nähdä, paitsi jos se itse haluaa. Se osaa olla niin paikallaan, etä moni ei ole nähnyt, vaikka on katsonut suoraan päin. Se on ollut täällä niin kauan, ettei sitä erota pahkasta puunrungossa. Jos siis metsätiellä tai rannassa alkaa haista perunakellarilta, kannattaa juosta. Ei mitään vilkuilua, jalat alle vaan.

Kuokkamummo alkaa kuin kummitusjutut ainakin. Sama tarina kiertää vuodesta toiseen juurikaan muuttumatta, mutta joskus vanha Saarna muuttuu ja tulee uusi Saarna. Se on urbaanilegenda, kummitusjuttu, pelote lapsille ja samalla kehotus tarkkailla toisia. Kaikki tietävät siitä, ottavat pelon vastaan, ehkä hymähtävät sille jälkikäteen, mutta pysyttelevät hiljaa. Aikuiset eivät siitä tiedä tai eivät juurikaan välitä ja kasvaessaan aikuisiksi he unohtavat sen, paitsi eivät kaikki. Joihinkin Satukellari jättää syvemmät jäljet kuin toisiin. Samuel ja Maisa muistavat, ainakin osan, vaikka eivät välttämättä haluaisi. Molemmat kuitenkin joutuvat palaamaan menneisyyteen, kohtaamaan muistonsa.

Oli asioita, jotka olivat liian suuria, että ne olisi voinut muistaa. Tai unohtaa.

Hautala pitää lukijan otteessaan alusta loppuun saakka. Kuokkamummo on juuri niin hyytävää luettavaa kuin kansikuva lupaa. Tarina liikkuu hyvin ajassa ja Samuelin ja Maisan lapsuusmuistot kulkevat sujuvasti rinnakkain Sagalin nykyhetken kokemusten kanssa. Kokonaisuus avautuu silmien eteen pala palalta, henkilöiden kohtalot nivoutuvat hyvin yhteen ja yllätyksiä riittää loppuun saakka. Hautala pitää paketin kasassa loppuun asti eikä sorru turhaan selittelyyn. Loppu jättää vielä tilaa lukijan tulkinnoille.

Jos et omista näillä helteillä tuuletinta, ilmastointia tai muuta vastaavaa niin ei hätää, Kuokkamummo auttaa. Kirja aiheuttaa mukavasti vilunväreitä. Ai että!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun paha alkaa, ihmiset ovat sokeita ja halvaantuneita.

Helmet lukuhaaste 2018: 31. Kirjaan tarttuminen hieman pelottaa (kiitos kannen!).

Kirjankansibingo kesä 2018: Hieno fontti (yksinkertainen, mutta sopii kannen kokonaisuuteen kuin nenä Kuokkamummon päähän).

Marcia Preston: Perhosten talo

 

Marcia Preston: Perhosten talo

Silk, 2008
346 sivua
Suomentanut: Meri Ala-Tauriala
(The Butterfly House, 2005)
Luettu: 5.7.2018
Mistä: oma ostos

Kävin penkomassa autotallikirppiksellä valtavaa dekkaripainotteista pokkarivalikoimaa. Sieltä lähti mukaan kassillinen lukemista, lähinnä dekkareita ja jännityskirjoja sekä vähän kuin villinä korttina Prestonin Perhosten talo, josta en oikein osannut sanoa onko se lintu, kala vai perhonen. Kirja vaikutti juuri sopivalta lomalukemiselta, joten pakkasin sen mukaan lomareissulle.

Roberta "Bobbie" Leen elo Ruth-äidin kanssa on lasista ja viileää. Onneksi uudesta asuinpaikasta, Oregonin Shady Riveristä löytyy lapsuuden pelastukseksi Cynthia "Cincy" Janes. Tytöt ystävystyvät ja Cincyn Kalliosatamaksi kutsutusta kodista tulee Bobbielle kuin toinen koti, tytöt saavat nauttia yhdessäolosta ja Cincyn perhosia tutkiva äiti Lenora ottaa Bobbien vastaan kuin oman tyttären. Sitten tapahtuu jotain mikä muuttaa kahden äidin ja kahden tyttären elämät lopullisesti.

Tarinaa kerrotaan kahdessa tasossa, se alkaa Bobbien nykyhetkestä (vuodesta 1990) ja välissä Bobbie palaa lapsuuden muistoihin 1970-luvulle. Preston kuvaa onnistuneesti ystävyyttä, sen tuomaa iloa ja onnea, mutta myös sitä kipuilua, jota ystävyyteen joskus (usein) liittyy osapuolten kasvaessa.

Minä kaipasin meidän juttutuokioitamme, jotka olivat ravinneet minua koko ala- ja yläkoulun ajan.

Odotin tarinalta etukäteen enemmän jännitystä (ehkä kirpparipöydän muu valikoima vaikutti asiaan), mutta ehkä kustantajasta olisi voinut päätellä, että ei Perhosten talo mikään trilleri ole. Ei tarina täysin hajuton ja mauton ollut, mutta vähän liian kevyt ja siirappinen minun makuuni, tunnelma ja jännite jäi melko pinnallisesksi. Varsinkin Bobbien aikuisiän parisuhdekuvio jätti päälleliimatun ja ylimakean jälkimaun. Perhoset, jotka on nostettu jopa teoksen nimeen asti jäivät valitettavasti lepattamaan vähän irrallisena elementtinä, ihan kuin Preston olisi halunnut ne mukaan tarinaan väkisin.

Ihan hyvä kuitenkin, että tartuin kirjaan ennakkoluulottomasti, sillä kirja oli juuri sopivaa reissuluettavaa. Kun oli ollut päivän vaeltamassa ja saapui väsyneenä hotellille oli kiva lukea vähemmän syvällistä tarinaa. En kuitenkaan usko, että Perhosten talo jättää sen suurempaa muistijälkeä.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka sattui sopimaan lomakohteeseen ja vuorivaelluksille):

Auringon lämmittämä graniitti tuntuu turvalliselta selkäni alla, ja rinteestä kantautuva miellyttävä humina hiipii luihini.

Helmet lukuhaaste 2018: 41. Valitse kirja sattumanvaraisesti (sattumanvaraisuus on vähän suhteellinen käsite, mutta mielestäni sopi tämän kirjan kohdalle).

Kirjankansibingo kesä 2018: Kesä

- - -

Seuraavaksi pitäisi purkaa lukumaratonilla luetut kirjat blogiin, mutta sitä ennen vielä kuvatunnelmia lomamatkalta Itävallasta. Alpit ♥

 

Lukumaraton #5

Kävimme loman alkajaisiksi reissussa ja kun on purettu laukut, täytetty jääkaappi sekä pesty pyykit  on sopiva hetki vuorokauden pituiselle lukumaratonille. Keräsin pikaisesti kiinnostavan lukupinon, mutta onneksi luettavaa riittää sen ulkopuolellakin mikäli hetki ei satu olemaan oikea allaoleville kirjoille. Starttasin klo 00.00 Hautalan Kuokkamummolla ja yritän käydä antamassa väliaikatietoja missä mennään.

klo 1.30 / 26 luettua sivua
Aloitin Marko Hautalan Kuokkamummon jo reissussa, nyt lukumaratonilla luin sitä sivulta 81 alkaen. Ei mikään huikea alku, 26 sivua, mutta alku kuitenkin. Nyt unten maille ja aamulla jatkuu...

klo 12.40 / 247 luettua sivua
No nyt! Onneksi jätin Kuokkamummon aamuksi enkä lukenut sitä väsyneenä (tai yksin hämärässä muiden nukkuessa). Jatkoin lukemista klo 8.30 aikaan ja kiitos Kuokkamummon säikähdin leivänpaahtimen pompahdusta ja sen jälkeen helteisessä säässä riippumatossa kirjaa lukiessa tunsin vilunväreitä. Pitkästä aikaa tosi hyvä kirja ja kauhua! Nyt vähän lounasta ja seuraavan kirjan kimppuun.

klo 14.40 / 363 luettua sivua
Jos Kuokkamummo aiheutti vilunväreitä niin saman teki Hanna Haurun Jääkansi, mutta erillä tavalla. Kooltaan pieni ja ilmava kirja, mutta suuri ja tiivis sisällöltään eikä itkukaan ollut kaukana.

klo 21.40 / 550 luettua sivua
Kyllikki Villan Pakomatkalla - Toinen lokikirja tarjosi nojatuolimatkan mm. St. Helenan saarelle sekä Namibiaan. Mielenkiintoinen, rohkea nainen. Nyt vähän aivojen tuuletusta koiran kanssa kävellessä, katsotaan josko sitten vielä jaksaisin tai ehtisin aloittaa seuraavaa kirjaa.

klo 00.00 / 568 luettua sivua
Yritin illalla aloittaa vielä Johanna Valkaman Linnavuoren Tuulia, mutta sain luettua vain muutaman sivun ennen kuin uni vei voiton. 
 

Fred Vargas: Jalattomat, elottomat

Fred Vargas: Jalattomat, elottomat

(Komisario Adamsberg #6*)

Gummerus, 2017

527 sivua

Suomentanut: Marja Luoma

(Un lieu incertain, 2008)

Luettu: 1.7.2018

Mistä: lahja

Sain Fred Vargasin dekkarin lahjaksi perheeltäni, he kun tietävät mieltymykseni vampyyreihin ja niitä takakansi lupaili. En siis katsonut lahjahevosta suuhun vaan päätin mennä täysin tapojeni vastaisesti ja aloittaa sarjaan tutustumisen sen kuudennesta osasta.
(*Goodreadsissa sarja näkyy olevan merkitty 8. osaksi, syytä tähän en löytänyt, joten jätän kirjan tänne näkyviin 6. osana.)

Pariisilainen komisario Jean-Baptiste Adamsberg lähtee kollegoidensa apulaiskomisario Adrien Danglardin ja nuoren konstaapeli Estalèren kanssa Lontooseen työmatkalle. Kielitaidoton Adamsberg ei ole innoissaan joutuessaan kolmeksi päiväksi kansainväliseen poliisikonferenssiin keskustelemaan siirtolaisvirtojen hallinnasta, mutta matka saa yllättävän kääteen kun pariisilaispoliisit ja lontoolaiskomisario Radstock löytävät pariisilaiskylähullun vinkistä parikymmentä kenkää, joissa on vielä jalkaterät sisällä. Selvittyään konferenssista ja jätettyään kengät jalkoineen Radstockin haltuun Adamsberg ja Danglard palaavat Pariisiin vain joutuakseen todistamaan tuoretta murhaa, jonka uhri on silputtu palasiksi. Tutkinnan edistyessä alkaa näyttää siltä, että Lontoon ja Pariisin murhat liittyvät toisiinsa ja vanhoihin vampyyritarinoihin.

 – Ihmeellistä, Arandjel totesi ja tarttui piirrokseen. – Nivelet, aivan, ettei ruumis enää taivu. Jalat, tietenkin, varsinkin ukkovarpaat, ettei ruumis päse kävelemään, ja kaula, suu, hampaat. Maksa ja sydän, ja niin on sielu hajalla. Vampyyrien elämän tyyssija, sydän, irrotettiin usein ruumiista, ja sille annettiin erityiskäsittely. Tuo ruumis on hävitetty kerta kaikkiaan ihmeellisellä tavalla ja voimme päätellä, että tekijä tuntee asiansa perusteellisesti, Arandjel lopetti analyysinsa aivan kuin olisi varmentanut ammattilaisen työn.

En tiedä minkä verran aiemmissa osissa on pohjustettu ja kasvatettu komisario Adamsbergiä kollegoineen ja etenevätkö tarinat kronologisesti vai ovatko osat luettavissa itsenäisinä tarinoina satunnaisessa järjestyksessä. Joissain kohdissa tuntui, että tarinassa viitataan aiempiin tapahtumiin, toisaalta Adamsberg on sen verran ajatuksissaan ja kommenteissaan poukkoileva persoona, että ehkä hänen vauhdissaan olisi vaikea pysyä vaikka olisikin lukenut sarjaa ensimmäisestä osasta alkaen. Tarina siis tuntui hetkittäin hieman sekavalta ja rönsyilevältä, mutta saattaisin pistää tämän Adamsbergin persoonan lisäksi myös ranskalaisuuden piikkiin (kuten aiemmin lukemani Lemaitren Irènen kohdalla.

Takakannessa luvattu vampyyriosuus ei ollut ihan sellainen kuin odotin, mutta se osoittautui erittäin sopivaksi dekkariin, kyllä näemmä dekkariinkin vampyyri tai muutama mahtuu mukavasti mausteeksi! Pidin kovasti myös tarinan huumorista ja sujuvasta sanailusta. Plog. Miinuksena mainittakoon se, että tarinassa oli ehkä yksi osuva (sukulais)sattuma liikaa.

Kaikesta rönsyilystä ja runsaudesta huolimatta näissä ranskalaisissa dekkareissa on oma kiehtova tunnelmansa ja Jalattomat, elottomat oli erittäin viihdyttävä ja kiinnostava tapaus. Ehkä seuraavan kerran luen sarjasta sen ensimmäisen osan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikesta mikä on hyvin kaunista tai hyvin rumaa jää aina pieni palanen katsojan silmiin.

Sekä:

Minä olen ehdottomasti tätä mieltä: jos ihminen ei kykene painamaan mieleensä kymmennumeroista puhelinnumeroa, silloin ei kannata ollenkaan ryhtyä juonittelemaan.

Helmet lukuhaaste 2018: 10. Ystävän tai perheenjäsenen sinulle valitsema kirja

Kirjankansibingo kesä 2018: Kaupunki

Kirjallinen maailmanvalloitus: Serbia

- - -

Yksi luettu kirja olisi vielä odottamassa arviotaan, mutta taidan jättää sen hetkeksi odottamaan ja pitää huomenna lukumaratonin, pitäisi olla luvassa hyvää lukusäätäkin...