Haasteita, palkintoja ja yksi huomaamatta ohitettu vuosipäivä

Tarkoitus oli kirjoittaa Laurent Gaudén Eldoradosta, mutta kun haasteita ja muita mieltä lämmittäviä muistamisia on viuhunut suunnasta jos toisesta ja niihin vastaaminen on jäänyt päätin korjata tilanteen. Nämä seuraavat ovat odottaneet kauan luonnoksissa ja ne ovat kiertäneet jo moneen kertaan blogeissa, joten en nyt jaa niitä eteen päin. Kiitos kuitenkin jokaisesta, näitä oli kiva miettiä! Vielä ainakin yksi kiinnostava haaste jää odottamaan pohtimista.


Ihanat kirjablogiystäväni Jassu ja Krista muistivat minua viiden kirjan haasteella:

1. Kirja jota luen parhaillaan:
Carolyn Keenen Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti. Kyseessä on kurkistus lapsuuden suosikkisarjaan Iin kirjaston lukuhaasteen merkeissä. Pakko sanoa, että aika on kullannut muistot.

2. Kirja josta pidin lapsena:
Yksittäistä kirjaa on vaikea nimetä, sillä rakastin jo lapsena kirjasarjoja. Suosikkejani oli mm. Tiinat, Viisikot, Pikku vampyyrit, Neiti Etsivät, The Baby-sitters Clubit ja lukuisat heppasarjat.

3. Kirja joka jäi kesken:
Olen käsittämättömän huono jättämään kirjoja kesken, mutta olen oppimassa, tänä vuonna olen jättänyt kesken useamman kirjan. Viimeisimpänä Hitomi Kaneharan Käärmeitä & lävistyksiä. Lyhyt kirja, mutta heti alkusivuilla törmäsin yksityiskohtiin, jotka eivät vain olleet uskottavia tai loogisia.

4. Kirja joka teki vaikutuksen:
Stephen Kingin Musta torni -sarjan aloitusosa Revolverimies. King on suosikkikirjailijani ja ihmettelin kun kyseinen kirja ei millään meinannut imaista mukaansa. Aloitin sen pariin kertaan uudelleen kunnes pääsin vauhtiin. Kingin romaanit muodostavat eräänlaisen hämähäkinverkon, jonka keskustassa on Musta torni -sarja, josta lähtee säikeitä milloin mihinkin Kingin toiseen romaaniin. Huh.

5. Kirja johon palaan uudelleen:
Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirja. Kuuluu yleissivistykseen. Aihetta ei saa unohtaa.

- - -

Myös Sieluni hymyt -haaste on osunut kohdalleni, sain sen sekä Takkutukalta että Minna Siikilältä, alunperin haaste on lähtenyt liikkeelle Pearl Cloverin blogista. Haasteen ohje kuuluu näin: Listaa ne pienet ja miksei suuretkin asiat, jotka tekevät juuri sinut onnelliseksi, jaa blogissasi tai muualla somessa ja lähde jakamaan hyvää mieltä eteenpäin haastamalla muutkin miettimään syitä olla onnellinen. Näistä (ja monesta muusta) olen onnellinen:

1. Perhe
2. Kirjat
3. Ystävät
4. Suklaa
5. Villasukat
6. Musiikki

- - -

Blogger Recognition Award -kunniaplakaatin puolestaan sain Heidi P:ltä ja Takkutukalta. Tässä palkinnon mukana tulevat säännöt:
1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen
2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen
3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille
4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi

Aloitin bloggauksen kun halusin kirjata muistiin sekä tekemiäni käsitöitä että lukemiani kirjoja. Lukeminen on minulle aina ja ikuisesti se ykkösjuttu, joten painopiste on vahvasti kirjoissa ja käsityöt ovat jääneet blogista lähes kokonaan. Kirjoitan jokaisesta lukemastani kirjasta, joten blogini on virtuaalinen lukupäiväkirjani.

En osaa sen kummemmin ohjeistaa aloittelevia bloggaajia kuin että ole oma itsesi, kirjoita itseäsi kiinnostavista aiheista ja omalla tyylilläsi. Alussa on hyvä tehdä jonkinlainen rajanveto siitä kirjoitatko omalla nimelläsi vai nimimerkillä ja minkä verran olet valmis jakamaan elämääsi blogiin. Teknisiä ohjeita on varmasti netti pullollaan, mutta ehkä tärkeimpänä ohjeena on muistaa luettavuus ja testata se. Esimerkiksi kovin koukeroinen fontti tai teksti mustalla pohjalla ovat usein luettavuudeltaan hankalia.

- - -

Heidi P:ltä, Jenniltä ja Nellulta sain englanninkielisen Unpopular Bookish Opinion -haasteen. Tässä vielä säännöt ennen omia vastauksiani:

1. Linkkaa haasteen antaja blogipostaukseesi. Lisää haasteen säännöt postaukseen.
2. Vastaa haasteen kysymyksiin.
3. Lähetä haaste vähintään kolmelle henkilölle ja linkkaa heidän bloginsa postaukseesi.
4. Ilmoita haasteen saajille haasteesta ja linkkaa heille postauksesi, jotta he tietävät mikä on homman nimi.

Kysymykset ja omat vastaukseni:

1. Kirja tai kirjasarja, josta kaikki muut pitävät, mutta sinä et.
Tähän en valitettavasti keksi mitään!

2. Kirja tai kirjasarja, josta kukaan muu ei pidä, mutta sinä pidät.
Stephenie Meyerin Twilight-sarja on herättänyt paljon reaktioita puolesta ja vastaan, minä hurahdin sarjaan täysillä. Myös ihastukseni Kalle Päätalon Iijoki-sarjaan on herättänyt ihmetystä.

3. Kolmiodraama, jossa päähenkilö päätyy yhteen sen kanssa, jonka et olisi halunnut.
Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjassa päähenkilö Sookiella on useampia miesehdokkaita, mutta lopullinen valinta ei ollut minulle mieluisin.

4. Suosittu kirjagenre, josta et pidä tai josta haluaisit pitää, mutta et pysty.
Chick lit. Poikkeuksia toki on, mutta minä en vain hirveästi innostu tästä genrestä.

5. Pidetty, suosittu tai rakastettu hahmo, josta et pidä.
Nyt tuli taas vaikea... En tiedä.

6. Kirjailija josta monet pitävät, mutta sinä et.
Jos tässä tarkoitetaan kirjailijan tuotantoa niin en osaa sanoa, jos taas tarkoitetaan kirjailijaa henkilönä niin en halua sanoa.

7. Suosittu sarja, jonka lukemiseen sinulla ei ole mielenkiintoa.
E.L. Jamesin Fifty Shades -sarja.

8. Kirja, joka on mielestäsi huonompi kuin siitä tehty elokuva.
Pidin sekä Roald Dahlin Iso kiltti jätti -kirjasta että sen pohjalta tehdystä elokuvasta, mutta elokuva oli pikkuisen parempi.

- - -

Syyskuussa blogini saavutti eskari-iän, kuusi vuotta. Niin se aika rientää kun on mukavaa, jopa vuosipäivä menee huomaamatta ohi. Tämä postaus saa nyt olla jonkinlaisena kurkistuksena tai koosteena menneen merkkipäivän kunniaksi. Kiitos käynneistä ja kommenteista 💖

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

Luis Sepúlveda: Vanha mies joka luki rakkausromaaneja

WSOY, 1993

132 sivua

Suomentanut: Matti Brotherus

(Un viejo que leía novelas de amor, 1989)

Luettu: 21.11.2016

Mistä: kirjaston kierrätyskärrystä (?)

Silmäilin kirjahyllyä Iin kirjaston lukuhaaste mielessäni ja Sepúlvedan kirja sopi hakuuni kirjasta, joka sijoittuu muualle kuin Eurooppaan tai Pohjois-Amerikkaan. Kirjalla (joka taisi päätyä hyllyyn kirjaston kierrätyskärrystä) on kiinnostava nimi ja kansi. Kannen kuvana on Henri Rousseaun maalaus Yadwighan uni vuodelta 1910. Wikipedian mukaan Rousseau maalasi mielellään mm. viidakkomaisemia, joissa on ihminen etualalla (tässä tapauksessa ihminen löytyy takakannesta, jonne kuva jatkuu). Taas oppi jotain uutta.

Vanha Antonio José Bolívar Proaño elää El Idilion kylän laidalla vaatimattomassa bambumajassa. Hän rakastaa rakkausromaaneja, joita lukee suurennuslasinsa avulla. Aina puolen vuoden välein hän saa kaksi uutta kirjaa kun hammaslääkäri saapuu jokilaivalla kylään pitämään vastaanottoaan. Leppoisa arki keskeytyy kun röyhkeä gringo tappaa oselotin pennut ja kuolee raivoisan emon raatelemana. Antonio José Bolívar joutuu lähtemään pormestarin käskystä viidakkoon jäljittämään ihmisveren makuun päässyttä oselottinaarasta. Samalla vanha mies muistelee elämäänsä ja opettaa ylimielistä pormestaria viidakon tavoille.

Amazonin viidakko on vaikuttava ympäristö tapahtumille, sen kuumuuden ja kosteuden, äänet ja hajut voi lähes aistia. Viidakon alkuasukkaat shuarit, valkoisten huonoille tavoille tottuneet shuarien hylkäämät jivarot, maata kesyttämään ja asuttamaan tulleet siirtolaiset, kauempaa rikkauksien perässä tulleet onnenonkijat sekä epäpätevä ja ahne pormestari elävät rinnakkain eivätkä aina kovin sopuisasti. Ei kuitenkaan riitä, että ihmiset löytävät paikkansa ja tasapainon toistensa kesken. Myös luontoa täytyy kunnioittaa ja pitää silmällä tai muuten viidakko ja sen eläimet muuttuvat nopeasti vihollisiksi.

     Shuareilta hän oppi liikkumaan viidakossa koko jalkapohjalla astuen, silmät ja korvat tarkkaavaisina ja heiluttaen jatkuvasti viidakkoveistä kädessään. Kerran hän huolimattomuuttaan löi vesurin maahan pystyyn korjatakseen hedelmäkuormaansa, ja kun hän koetti tarttua siihen uudelleen hän tunsi keihäskäärmeen tulikuumien hampaiden iskeytyvän oikeaan ranteeseensa.

Antonio José Bolívar Proaño on persoonallinen päähenkilö. Ikänsä, ärhäkkyytensä ja suorasanaisuutensa puolesta hänessä on hieman Mielensäpahoittajaa, viidakonlukutaidossaan Tarzania ja romanttisuudessaan Romeota. Melkoinen yhdistelmä. Hän on elänyt kovan elämän, menettänyt lähes kaiken, mutta löytänyt silti tavan jatkaa elämäänsä ja nauttia siitä. Hän ei kumartele valtaa vaan mieluummin luontoa. Hän ymmärtää luontoa, havainnoi sitä, uskaltaa jopa katsoa oselottia silmiin. Eikä hän myöskään peittele mieltymystään rakkausromaaneja kohtaan.

Tarinassa säilyy alusta loppuun hieno tasapaino runsauden ja vähäeleisyyden kesken. Kerronta etenee verkkaisesti, mutta tarinaan mahtuu monta käännettä. Pieneen kirjaan mahtuu yllättävän paljon, mutta se ei ole liian runsas tai täysi. Kirjallinen matka Ecuadorin viidakkoon oli hieno kokemus.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyt hänellä oli vasta-aine vanhuuden turruttavaa myrkkyä vastaan. Hän osasi lukea.

Iin kirjaston lukuhaaste: 6. Kirja, jonka tapahtumapaikkana on jokin muu manner kuin Eurooppa tai Pohjois-Amerikka (Etelä-Amerikka)

Kirjallinen maailmanvalloitus: Ecuador

Roald Dahl: Iso kiltti jätti

Roald Dahl: Iso kiltti jätti
Kuvittanut: Quentin Blake

Art House, 1989

231 sivua

Suomentanut: Tuomas Nevanlinna

(The BFG, 1982)

Luettu: 19.11.2016

Mistä: kirjastosta

Kävimme villasukkalasten kanssa katsomassa elokuvateatterissa Iso kiltti jätti -elokuvan (kuvassa näkyvä kirjanmerkki on sieltä) ja ihastuimme siihen ikihyviksi. Innostuin tilaamaan eräästä verkkokirjakaupasta lisää Dahlin kirjoja kotikirjahyllyyn, mutta se päättyi lopulta surkuhupaisasti siihen, että vaikka tilaushetkellä kirjoja näytti olevan ja maksoin ne niitä ei ollutkaan saatavilla, mikä selvisi vasta kun aloin itse kysellä puuttuvien kirjojeni perään. Ei siitä sen enempää, onneksi on kirjasto!

Sohvi valvoo hiljaisessa orpokodissa. On yö, hirviöhetki. Uteliaisuus vie voiton pelolta ja Sohvi kurkistaa ulos nähdäkseen miltä hirviöhetkellä näyttää. Rauhallinen yönäkymä muuttuu kun varjoissa vilahtaa jotain suurta ja pelottavaa. Ei jotain vaan joku, nimittäin seinien vierustoja pitkin hiipivä henkilö, joka kantaa mukanaan isoa matkalaukkua ja trumpetilta näyttävää esinettä... Hirviöhetki on todellinen! Sohvi säntää takaisin sänkyynsä, mutta pian suunnaton koura kurottautuu avoimesta ikkunasta huoneeseen, nappaa kiinni Sohvista ja vie hänet mukanaan. Sohvi joutuu Jättiläismaahan ja alkaa seikkailu, jonka aikana hän oppii erilaisuudesta, jättiläisistä sekä unista ja joutuu ratkaisemaan jättiläismäistä ongelmaa.

Sohvi ja Iso kiltti jätti, IKJ, on herttainen parivaljakko. 8-vuotias Sohvi on ikäistään vanhemman oloinen kun taas IKJ on (vuosisatojen) iästään huolimatta kovin nuoren ja hieman yksinkertaisen oloinen. Ystävyys ei kuitenkaan katso ikää eikä kokoa. Molemmilla riittää ihmeteltävää toisen elintavoissa. Jättiläiset syövät ihmisiä, mutta Sohvin onneksi IKJ:n ruokavalio koostuu kammottavista perskurkkana-kasviksista. Unien asiantuntija IKJ hämmästelee ihmisten unen määrää, hän itse kun nukkuu vain pienen hetken pari kertaa vuosisadassa. IKJ suree sitä, että Sohvilla ei ole vanhempia, vaikka ei hänellä itselläänkään ole perhettä jos ei oteta huomioon yhdeksää ilkeää ihmissyöjäjättiläistä. Molemmilla on vahva oikeuden (ja vaseuden) tunto, IKJ on myös periaatteen jättiläinen, ainakin mitä tulee esimerkiksi ruoan hankkimiseen:

     IKJ nosti ylpeästi kätensä ilmaan. "Minä on erittäin kunniantuntoisa jättiläinen", se sanoi. "Minä rouskin mieluummin noita rupimätiä perskurkkanoita kuin nipistän muiden ruokaa."
     "Sinä varastit minut", Sohvi sanoi.
     "En varastanut snua paljon", sanoi IKJ hymyillen lempeästi. "Loppujen lopuksi sinä on hyvin pienuinen tyttö." 

Dahl kertoo Sohvin ja IKJ:n kautta vakavista asioista, mutta missään vaiheessa tapahtumat eivät tunnu liian synkiltä tai raskailta. Lasten huono kohtelu, ihmissyönti, ennakkoluulot, pelot, oikean ja väärän erottaminen, syyt ja seuraukset, kaikki kerrotaan lasten ehdoilla ja lapsentajuisesti. Seikkailu on jännittävä, mutta huumorilla höystetty.

Kieli on tarinassa merkittävässä osassa. Jättiläiset eivät käy koulua, joten heidän puheensa on hyvin erikoista, hassua ja nurinkurista. Puhetapa tarjoaa myös aikuislukijaan iskeviä hauskoja sanaleikkejä, mutta erilaisesta puheesta avautuu myös surullisia sävyjä. Onneksi tarina opettaa, että erilaisuus on rikkaus.

     IKJ:n silmiin tuli taas tuo hellyttävä surullinen katse. "Sanat", se sanoi, "on niin kiehnäkiperä kulmapysymys. Joten sinun on pakko olla kärsivällinen ja lopettaa pilkkominen. Niin kuin minä sanoi sinulle aikaisemmin, minä kyllä tiedän tarkkaan ne sanat jotka minä tahdon sanoa, mutta jotenkin tai toisesta minä aina lopuksi sammaljäkätän."
    "Sitä sattuu jokaiselle", Sohvi sanoi.
     "Ei sillä tavoin kuin minulle", IKJ sanoi. "Minä puhun kaameaa siansönkkää."
     "Minusta sinä puhut kauniisti", Sohvi sanoi.
     "Ihan totta?" huusi IKJ ja sen ilme kirkastui äkisti. "Ihanko totta?"
     "Ainoastaan ja vain kauniisti", Sohvi toisti.
     "Tuo on paras lahja mitä kukaan on antanut minulle koko elämässä!" huudahti IKJ. "Sinä on varma, ettet työnnä minua nyt nenästä?"
     "Aivan varma", sanoi Sohvi. "Minusta sinä puhut ihanasti."
     "Kuinka ihastuttavallista!" huusi IKJ yhä säteillen. "Miten riemupärskyä! Kuvinsanomatonta! Minä on täysin änkyttynyt!"

Näin kirjoitetaan tarina! Hauska, opettavainen, hieman pelottava ja aikuisiakin ihastuttava Tarina. Ja voi mikä loppu! Se sai aikaan pikkutyttömäisen ihastuneen hihityksen ja hymyn, joka kesti kauan aikaa. Nyt myös tekisi mieleni etsiä käsiini karttakirja ja kurkistaa löytyykö sen lopusta tyhjiä sivuja. Lue kirja niin tiedät miksi.

Sitaattikunniamaininnan saa (IKJ:n lausahdus, joka kelpaisi hyvin elämänohjeeksi):

Älä nipotouhota.

Iin kirjaston lukuhaaste: 3. Kirja, joka on julkaistu syntymävuotenasi (kirjan alkuperäinen julkaisuajankohta 1982)

- - -

Koska Iso kiltti jätti -elokuva on vielä vahvana mielessä vertasin tahtomattani kirjaa ja elokuvaa toisiinsa. Usein kirja on parempi kuin elokuva, mutta nyt elokuvaan oli saatu tuotua sellaista taikaa, tunnetta ja hauskuutta, että se oli piirun verran parempi kuin kirja, tai ainakin kirjan suomennos. Elokuvassa Sohvi tapaa Englannin kuningattaren, kirjan suomennoksessa puolestaan Suomen presidentin ja tarina on muutenkin sijoitettu Suomeen. Itse olisin pitänyt tarinasta enemmän alkuperäisessä ympäristössään. Elokuvaan oli lisätty riemastuttava kohtaus, jossa nautitaan poplimoa kuningattaren hovissa äänekkäin seurauksin, odotin tätä kohtausta kirjassa, mutta sitä ei ollut. Myös loppuratkaisu erosi kirjassa ja elokuvassa, kirjan loppuratkaisu tuntui julmemmalta. Sekä elokuva että kirja ovat kuitenkin ehdottomasti katsomisen ja lukemisen arvoiset!

Mark Frost: Twin Peaks - Salattu historia

Mark Frost: Twin Peaks - Salattu historia

Otava, 2016

368 sivua

Suomentanut: Riie Heikkilä

(The Secret History of Twin Peaks, 2016)

Luettu: 15.11.2016

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Laura Palmerin salainen päiväkirja ja Dale Cooperin omaelämäkerta olivat vasta vanhan liekin  lämmittelyä, nyt päästiin syksyn varsinaiseen asiaan eli aivan uuteen Twin Peaks -kirjaan. On tätä odotettukin!

Kirjan esittelyteksti ei paljasta paljoa vaan lukija pidetään jännityksessä. On viittauksia Laura Palmerin murhaan, sitä tutkineeseen FBI-agentti Dale Cooperiin ja Twin Peaksissa piilevään pahuuteen ja salaisuuksiin. Olikin todella jännittävää päästä kurkistamaan mitä kansien välistä löytyy, kaivelemaan Twin Peaksin perustuksia.

Eräältä rikospaikalta on löytynyt lukittu laatikko, jonka sisällä on asiakirjoja kirjaksi sidottuna. Asiakirjat ovat täynnä muistiinpanoja, jotka on allekirjoittanut "Arkistoija". FBI:n varajohtaja Gordon Cole pyytää yhtä erityisagenttiaan (todella salaista, agentin nimikin on aluksi mustattu muotoon T***** P******, myöhemmin nimi kyllä selviää) selvittämään kuka tai ketkä ovat asiakirjojen keräämisen ja muistiinpanojen takana. Agentti ryhtyy työhön, tutkii aineistoa ja lisää omat muistiinpanonsa marginaaleihin. Kuka on Arkistoija ja miten kaikki liittyy Twin Peaksiin?

Kunnioitus tuntematonta kohtaan. Tiedämme kaikki mitä tiedämme. Suurin osa meistä pelkää sitä mitä emme tiedä tai suhtautuu siihen välinpitämättömästi. Jos etsii totuutta, on lähestyttävä tuntematonta. Nojattava siihen. Odotettava että se avaisi suunsa. Oletko valmis astumaan kynnyksen yli?

Ensimmäinen reaktio oli suoraan sanottuna pettymys. Odotin mukaansatempaavaa romaania, mutta Salattu historia osoittautui jo pikaselauksella ihan muuksi. Tosin Twin Peaks on tunntetusti täynnä yllätyksiä, joten ennakko-odotukset olivat tässä tapauksessa turhia. Tutkimusaineiston muotoon tehty teos marginaalimuistiinpanoineen ei ole mikään nopeasti ahmaistava kirja vaan lukeminen vaatii hieman enemmän aikaa ja vaivaa niin kuin tietokirja, jolta teos kieltämättä näyttää. Tekstiä täytyy tutkia ja pohtia, tulkita käsialoja, etsiä viittauksia ja yhteyksiä, hypätä marginaaleihin ja taas takaisin varsinaiseen tekstiin. Ulkoasultaan kirja on kiinnostava ja tyyliin sopiva. Katsottavaa ja selailtavaa on paljon. On kuvia henkilöistä ja paikoista, käsin kirjoitettuja sivuja, piirroksia, kuulusteluja... Lukutoukkaa ilahdutti myös kuva Kirjatalon kirjahyllystä, jossa on Kirjatalon poikien lempikirjat.

Asiakirjat lähtevät liikkeelle niinkin kaukaa kuin 1800-luvulta William Clarken ja Meriwether Lewisin tutkimusmatkoista ja niiden muistiinpanoista, kuvauksesta intiaanien oikeuksien polkemisesta sekä erilaisista mysteereistä ja oudoista ilmiöistä. Kun kronologiseen järjestykseen tallennetun aineiston tapahtumat kurottuvat viime vuosikymmenille alkaa sivuilta löytyä tuttuja henkilöitä ja asioita. Jes! Vihdoinkin! Pölkkyrouva, Pöllöluola, kolme Twin Peaksin tukipylvästä eli Packardin, Martellin ja Hornen perheet, Josie, kolmiodraama Norman, Edin ja Hankin välillä, Nadinen äänettömät verhonipsut, Kirjatalon pojat... Monta muistoa tulvii mieleen ja tapahtumat saavat lisäsyvyyttä. Tämä osuus kirjasta oli juuri sitä mitä olisin kaivannut lisää! 1800-luvun tapahtumat tuntuivat liian kaukaisilta enkä ollut kovin ihastunut siihen ilmiöön, joka Twin Peaksin outouksien taustalla ilmeisesti vaikutti. Twin Peaks tosin on niin outo ja erikoinen ilmiö itsekin, että selitys saattaa lopulta olla ihan toinen.

Tarinan punainen lanka, Arkistoijan henkilöllisyyden selvittäminen, piti jännitystä yllä. Minulla oli oma epäilykseni Arkistoijasta jo aika varhaisesta vaiheesta alkaen, mutta jokin pieni vivahde hänen muistiinpanojensa kirjoitustyylissä sai minut epäilemään arvaustani. Frost kiepauttaa juonta mukavasti, mutta pelkkä tv-sarjan kautta ansaittu arvostus sekä Arkistoijan henkilöllisyyden varaan rakennettu jännitys ei riitä kannattelemaan teosta ihan koko aikaa, siis aiemmin mainitsemieni esihistorian ja tapahtumia selittävän ilmiön osalta. Asiakirjoja tutkivan agentin (TP) kommentteja, arvailuja ja johtopäätöksiä oli kuitenkin kiinnostava seurata.

     Okei, myönnetään että ajatukseni harhailevat. Kello on yli kolme yöllä, ja minusta tuntuu siltä kuin horjuisin kuilun reunalla. Vaikuttaa päivänselvältä, että Arkistoija johdattaa lukijaa järkeenkäyvien teorioiden lävitse ja jättää ne sitten omaan arvoonsa ja yrittää sillä tavoin suostutella meitä uskomaan täysin mahdottomia asioita. Tarvitsen kuitenkin aikaa ajatella ennen kuin suostun hyväksymään metateorioita, jotka horjuttavat länsimaisen koulutukseni ja filosofiani perusteita. Minun täytyy alkaa juoda joko paljon enemmän tai paljon vähemmän kahvia. Huomenna käyn käsiksi uuteen lukuun – TP

Alun pettymys vaihtui koukuttumiseksi. Salattu historia on kovin twinpeaksmäinen – sekava, salaperäinen ja rönsyilevä. Kirja on kiinnostava, mutta välillä puuduttava. Se jättää jälkeensä hämmennyksen. Mitä tässä nyt selvisi vai selvisikö mitään? Missä ja mikä oli kaiken alku ja loppu? Miten tarina jatkuu? Uusintaluku saattaisi olla tarpeen, tulen takuulla ainakin selailemaan tätä useita kertoja uudelleen. Esimerkiksi Double R:n ruokalista sai hymyn huulille. Kuppi pahuksen hyvää kahvia ja pala piirakkaa kiitos!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Muista, että pöllöt eivät ehkä ole sitä miltä näyttävät, mutta niillä on tärkeä tehtävä: ne muistuttavat, että meidän pitää katsoa pimeyteen.

Myös Heidi P on lukenut kirjan, hänen blogistaan voi käydä kurkkaamassa myös kirjan kuvitusta.

Kalle Päätalo: Tuulessa ja tuiskussa

Kalle Päätalo: Tuulessa ja tuiskussa

(Iijoki #11)

Gummerus, 1981

671 sivua

Luettu: 10.11.2016

Mistä: lahja

Tänään on kulunut 97 vuotta Kalle Päätalon syntymästä. Terviisit sinne jonnekin pilven päälle ja kiitokset jälleen yhdestä hienosta lukuelämyksestä! Karo Hämäläisen marraskuun piristys eli vähintään 30 sivua päivässä lukemaan kannustava Lukuhaaste 2016 on edennyt mukavasti Päätalon parissa.

Iijoki-sarjan 11. osassa eletään edelleen jatkosodan aikaa. Kalle käyttää toipumislomien tarjoaman vapaa-ajan kotimaisemissa, Manne-veljen kanssa kalastellen ja naapureita sahojen viilauksissa sekä rankojen sahaamisessa autellen talojen isäntien ollessa rintamalla, pistäytyypä hän välillä myös katsomassa Turpeisenjärven tuttuja tyttöjä. Kolmen viikon jatkoloma on jo askelen päässä kun käy ilmi, että osastolla jylläävä tarttuva tauti on pesiytynyt myös Kallen haavoihin ja hän joutuu harmikseen takaisin osastolle. Kurkkumätä ei lopulta ole pahin Kallen koettelemuksista. Lähtö Oulusta ei suju suunnitellusti ja voi sitä hätää ja häpeää kun Kallen paleltumavamma osoittautuukin joksikin aivan muuksi. 

Tuulessa ja tuiskussa käsittelee siis pääasiassa Kallen vammoista ja taudeista toipumista. Hänellä tuntuu edelleen olevan nuoruuden vimmaa ja hölmöyttä mitä tulee viinaan ja naisiin. Kalle elää tunteella niin elämän ylä- kuin alamäet ja on vuoroin riemuissaan, himoissaan, harmissaan ja peloissaan. Hän muistelee isänsä mielisairauden aikoja ja huomaa itsessään samoja synkkyyden merkkejä, mutta jopa syvimmän alakulonsa hetkellä hän jaksaa kannustaa sairaalakaveriaan, nähdä kauneutta ja hyvyyttä pienissä asioissa tai vitsailla itselleen ja touhuilleen.

     Häpeä ja jälkisäikähdys saavat minut vaikenemaan. Tiedän tokkuraisimmankin osastomme miehen arvaavan, mikä oli ollut se musta ja kulunut lakkiräyskä, joka oli ollut päässäni kun olin juossut edestakaisin Hansan ja Kansan välillä. Kuitenkaan ei edes korpraali, joka koko ajan on ollut äreä minulle, ala kysellä asiasta enempää. Päätän itse puhua asian halki: – Hätäpäissäni tempasin jo siviilipatun lakin Kansan naulakosta. Kait sen arvasitta...

     Nyt korpraali toisessa jonossa urahtaa:

     – Maksotko siitä ejes vuokraa siviiliukolle?

     Kuuluu pari naurahdusta. Oloni on jo sen verran helpottunut, että sanon:

     – En kerinny ehki kiitellä lainasta. Pijittä niin perkeleenmoista kiirettä... Papparainen ei aavistakkaa, että sinä aikana kun popsi lanttulootaa Kansassa, kävi lakki rosvon päässä Hansassa.

Kirjassa päästään jo Oulusta reilusti alemmas aina Tampereelle ja Lahteen asti. Nautin lukemisesta, kunnes loppuvaiheilla Päätalo puhaltaa yllättäen pelin poikki ja kertoo, että Lahden Tyttölyseon jälkeiset tapahtumat keväästä 1942 sodan loppuun onkin kerrottu jo aiemmin kirjoitetussa Nälkämäki-romaanissa (jossa tapahtumat kerrotaan Kalle Päätalon sijaan Matti Liekolle tapahtuneina, tällöin Päätalo ei vielä tiennyt kirjoittavansa omaelämäkerrallisen Iijoki-sarjan) ja että viimeisessä luvussa on luvassa vain joitain kyseisessä romaanissa kirjoittamattomia asioita. Mitä mitä mitä? Olin jo jättämässä viimeisen luvun odottamaan, että saan Nälkämäen luettua, mutta tyydyin vain tuhahtelemaan hetken ja jatkamaan kirjan loppuun. Tuntui harmittavalta harpata ajassa eteenpäin kun tähän asti tapahtumat on saanut lukea kronologisessa järjestyksessä. Viimeinen luku olikin enemmän hajanaista muistelua kuin jäsenneltyä tarinointia. Harmi, sillä siihen asti lukeminen sujui hyvin. Nälkämäki piti jo hakea kirjastosta ja luen sen ennen seuraavaa Iijoki-sarjan osaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Pokkaus ja kiekasu! Aaro sanoo.