Antti Karumo: Männyt

Antti Karumo: Männyt

WSOY, 2006

160 sivua

Luettu: 27.12.2015

Mistä: kirjastosta

Lainasin edellisellä kirjastokäynnillä pitkästä aikaa kirjan, josta en ollut kuullut aiemmin yhtään mitään. Kirjan nimen ja kansikuvan välinen ristiriita vaikutti sen verran hauskalta ja takakannen kuvauskin lupaili erikoista lukukokemusta, joten Männyt päätyi kirjakoriin.

Jukka on saapunut vanhempiensa seuraksi suvun yhteiselle mökille. Leif-setä tulee jokavuotiseen tapaansa poimimaan mökin mäntymetsästä kantarelleja, mutta ne on jo poimittu ja ilmapiiri kiristyy entisestään. Sekä Jukalla että Leifillä on tahoillaan ongelmansa, mutta kuinka selvitä niistä jos ongelmien olemassaoloa ei tunnusta edes itselleen?

     Jukka katsoo tapettia.
     Nähnyt toiston.
     Kenties näkymän kauneus onkin siinä, että sen saa nähdä uudestaan, ja sittenkin. Tai että voi luottaa siihen, että näkymä on se sama joka ei lähde, joka ei eikä jätä vaan pysyy. On varmasti niin, että mitättömällä ja liikkumattomalla on merkitystä sellaiselle, joka ei muuten ymmärrä. Sellaiselle, joka – aivan niin – ei näe metsää puilta.

Jopas oli kirja. Pieneen sivumäärään mahtui paljon hämmennystä ja sekavuutta, sekä kirjan päähenkilöiden Jukan ja Leifin että lukijan kannalta. Sen sijaan, että nämä kaksi sukulaismiestä katsoisivat ongelmiaan silmiin toineen näkee käsiä ja kameleita ja toinen turvautuu rutiineihin, kulisseihin ja golfmailoihin. Toinen pakenee työskentelyyn ja toinen hotelliin. Välissä seurataan lenkkeilevää nuorta paria. Minä lukijana olin puolestani ihan pihalla. Alkumetreillä yllättäen tarinaan ilmestyvät käsi ja kameli saivat hätkähtämään hyvällä tavalla, odottamaan jotain erikoista, mutta ei tarina oikein lähtenyt lentoon. Oliko Jukalla ja Leifillä jotain muutakin hampaan kolossa kuin kantarelleja, mitä nuoret juoksijat tekivät tarinassa ja mikä se Jukan aavikkofantasia oikein oli? Oliko kaikki vain Jukan mielikuvitusta, käväistiinkö tarinassa jonkinlaisessa aika- ja paikkasilmukassa kun osa tapahtumista kuvattiin uudelleen hieman erilaisena vai mitä tämä nyt oli?

Ei siis ollut minun kirjani, taisin jäädä jo ensisivuilla rapsuttelemaan mökin vinttihuoneen kupruilevaa tapettia ja tuijottamaan tulta uunissa. Toivottavasti joku on saanut tästä irti minua enemmän, Linneallekaan ei oikein avautunut.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tytön hupparihousuja ei erota pojan samanvärisistä lainkaan, kaikki raajat tulevat kuin yhdestä samasta, onnesta punaisesta olennosta.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

- Elämää hurmaavien harhojen maassa

WSOY, 2015

281 sivua

Luettu: 21.12.2015

Mistä: kirjastosta

Islanti, tuo vastakohtien maa jäätikköineen, kuumine lähteineen ja tulivuorineen on yksi unelmieni matkakohteista. Satu Rämö, Salamatkustaja-blogin pitäjä ja toinen Vuoden mutsi -kirjojen kirjoittajista kertoi blogissaan kirjaprojektistaan ja kun julkaisuaika oli käsillä aloin silmä kovana väijyä kirjaa kirjastosta. Viimein kirja nökötti hyllyssä (pienen ikuisuuden jälkeen, kovin on kysytty kirja) ja sain poimia sen mukaani joulunaluslukemiseksi.

Lupaan leikilläni ottaa selvää paikasta, jossa ei ole ainuttakaan ongelmaa vaan pelkkiä järjestelykysymyksiä.

Rämö sai Islanti-kuumeen hieman yllättävästä paikasta, nimittäin Kreetalta, jossa hän työskenteli ravintolan sisäänheittäjänä ja jossa hän tutustui islantilaiseen opiskelijaseurueeseen. Rämö lähti Islantiin yliopistovaihtoon, vieraili vaihdon jälkeen maassa useamman kerran, tapasi siellä islantilaisen miehen ja jäi maahan asumaan. Rämö kertoo kirjassaan vaiheistaan Islannissa, siitä kuinka kotiutuminen uuteen kotimaahan on sujunut, islantilaisesta perheestään sekä maasta ja sen asukkaiden tavoista. Arkikuvauksen lisäksi Rämö sivuaa luonnollisesti myös Islannin viimevuotisia isoja tapahtumia eli talouskriisiä ja Euroopan lentoliikenteen sekoittanutta Eyjafjallajökull-tulivuoren purkausta sekä sitä seurannutta turistiryntäystä ja maan nousua takaisin jaloilleen.

Rämön vetävän, huumorilla höystetyn (Voisi ajatella, että Islanti halusi yhden suomalaisen Satun. Varmuuden vuoksi kohtalo lähetti matkaan kaksi, koska sille toiselle voisi sattua jotain.) ja jutustelevan kerronnan lisäksi kirjassa on myös upeita valokuvia, jotka on ottanut Rämön aviomies Björgvin Hilmarsson. Harmi vain, että kuvat ovat mustavalkoisia, värillisinä ne olisivat näyttäneet Islannin ihan eri tavalla (tiedän tämän, sillä Rämön blogista löytyy toinen toistaan hienompia värillisiä kuvia Islannista). Kyllä kirjan kuvista saa nytkin käsityksen maan upeudesta ja Rämön sanallinen kuvaus värittää muodostuvaa mielikuvaa lisää.

     »Meinaatko jäädä siihen pidemmällekin tauolle», mieheni huuteli parinkymmenen metrin päästä.
     Palkitsin kiusoittelevan kommentin mulkaisulla ja katselin vuorotellen edessä kulkevaa kauhistuttavan kapeaa polkua ja alapuolella avautuvaa huikeaa näkymää.
     En voinut sietää korkeita paikkoja, mutta minun oli pakko katsoa. Kauneus kouraisi vatsanpohjaa. Kirkkaan vihreä sammal loi mahtavan kontrastin tummanruskeisiin, punertaviin ja kellertäviin vuorenseinämiin. Siellä täällä pitkin maanpintaa ilmaan nousi kuumaa sihisevää höyryä. Pifffff.. Maankamara kumisi. Ihan kuin joku keittäisi maan sisässä liesi täysillä kananmunia.
     Voisimme olla jollain vieraalla planeetalla, vaikka olimmekin keskellä täysin arkipäiväistä islantilaismaisemaa. Edes vuoristopolku ei kuulemma ollut mikään kovin jyrkkä saati sitten vaativa.

Islantilainen voittaa aina ei ole tiukasti asiapitoinen tietokirja vaan se sijoittuu jonnekin elämäkerran ja matkaoppaan välimaastoon. Ei sillä, että lokeroinnilla olisi jotain väliä sillä sisältö ratkaisee ja se jos mikä toimii Rämön kirjassa. Arki ja fakta kulkevat kirjassa sulassa sovussa, käsi kädessä. Mielestäni kuvaukset Rämön perhe-elämästä, islantilaisesta arjesta yleensä sekä maan luonnosta ovat kirjan parasta antia. Maan talouspuolestakin Rämö kirjoittaa kiinnostavasti, sopivan maanläheisesti ja ymmärrettävästi. Aiheesta voisi kirjoittaa myös kapulakielisemmin, mutta ekonomitaustainen Rämö ei sitä onneksi tee. Välillä kaipasin asioiden kertomista kronologisessa järjestyksessä aihejaottelun sijaan, mutta ei sillä lopputuloksen kannalta ollut merkitystä, pidin kirjasta kovasti näinkin.

Kirjan luettuani tiedän paljon uutta Islannista, sen asukkaista ja historiasta. Esimerkiksi sen kuinka pienet piirit Islannissa on (Björk saattaa löytyä uimahallissa viereisestä suihkusta ja hänen äitinsä kodin viereisestä pusikosta, jopa presidentti on helposti lähestyttävissä), kuinka Islannin pelastustoimi on järjestetty ja miten ilotulitteet liittyvät siihen, mitä eroja islantilaisten ja suomalaisten välillä on, kuinka vakavasti islantilaiset ottavat joulun vieton, mitä geenibileillä tarkoitetaan, keitä ovat Islannin piilokansa ja miksi osa pellosta jätetään luonnontilaan (ei, kyseessä ei ole mikään perinteinen kesantoselitys) sekä tietenkin sen kuinka tärkeää kielen oppiminen on kotoutumisen kannalta ja kuinka pienelläkin ääntämisvirheellä voi päästää suustaan pip- sammakoita. Islannin matkakuume nousi taas parilla pykälällä, kiitos Rämön positiivista islantilaishenkeä huokuvan kirjan.


Sitaattikunniamaininnan saa (Rämön miehen lausuma viisaus, josta vaatimaton ja varovainen suomalainen voisi otta opiksi):

»Kun suomalainen tekee jotain, se miettii ensimmäisenä, kiinnostuukohan tästä kukaan. Kun islantilainen tekee jotain, se miettii ensimmäisenä, miten se päsee kertomaan ideastaan koko maailmalle.»

Islantilaisuuteen on tutustuttu myös seuraavissa blogeissa: Hemulin kirjahylly, Jalankulkuonnettomuus, Kirjakaapin kummitus, Lukuneuvoja, Madonluvut, Pisara.

Joulutervehdys

Lukeminen ei lopu joulunakaan, mutta arvioita odotellessa...

Emmanuel Carrère: Viikset

Emmanuel Carrère: Viikset

Like, 2002

154 sivua

Suomentanut: Kristina Haataja

(La Moustache, 1986)

Luettu: 13.12.2015

Mistä: kirjastosta

Olin säästellyt toista Carrèreani (ensimmäiseni oli Huviretki painajaisiin) lukumaratonille, mutta kun sille ei vielä löytynyt sopivaa aikaa nappasin Viikset luettavakseni jo nyt.

Se saa alkunsa puolihuolimattomasta heitosta, vitsistä, ajatus ajaa viikset pois. Kesken kylvyn mies toteuttaa aikeensa ja ajaa pitkään piilottamansa ylähuulen paljaaksi. Mies jännittää vaimonsa Agnèsin reaktiota, mutta turhaan. Reaktiota ei tule, ei minkäänlaista. Ihan kuin Agnès olisi tahallaan huomioimatta muutoksen miehessään. Hän itse sentään muistaa aina moittia vaimonsa alati muuttuvaa hiustyyliä. Miksi Agnès tekee näin, mitä valtapeliä hän pelaa ja kenet hän on ehtinyt värvätä leikkiin mukaan? Ärtymys vaihtuu epäilyksi ja empiminen peloksi kun viikset tai niiden puuttuminen saa yhä suuremman roolin miehen mielessä.

Osasin Huviretken perusteella odottaa erikoista tarinaa, joten en hätkähtänyt kirjan outoa aihetta. Tai no ehkä vähän, viikset nyt eivät tule ihan ensimmäisenä mieleen miettiessä kiinnostavia kirjan aiheita, anteeksi nyt vain. Koska Carrère kuitenkin pääsi yllättämään edellisellä kerralla en antanut lähtökohtien häiritä. Ja Carrère teki sen taas, tarjoili vallan erikoisen lukukokemuksen. Mikä on totta ja mikä ei ja mistä tietää missä totuuden raja kulkee?

Miehen ajatukset pyörivät hänen ajamiensa viiksiensä ympärillä alati kiihtyvää ympyrää. Hiljalleen mies alkaa epäillä itseään, vaimoaan, ystäviään, kaikkia ja kaikkea vuorotellen. Viikset saavat valtavat mittasuhteet ja tarttuvat jopa vähiin käyviin uniin. Unessa mies miettii miksei tuosta huulen ja nenän välisestä karvakaistaleesta voisi käyttää yksikköämuotoa. Kaiken ahdistuksen ja sekavuuden seassa pilkahtaakin hullua huumoria, joka ei varsinaisesti kevennä tarinaa, mutta tuo siihen oman kirpeänmakean mausteensa.

     Uusi hiljaisuus.

     "En käsitä", Jérôme sanoi lopulta.

     Taas hiljaisuus.

     "Selvästi sanottuna," hän aloitti: "olet varmaan huomannut, että olen ajanut viiksen?"

     Jostain oudosta syystä "viiksi"-sanan yksikkö huolestutti häntä. Jérôme naureskeli hiljaa, kuin unessa.

     "Ei viikseä eikä viiksiä. Siitäkö kenkä puristaa?"

     Hän tarttui sohvan käsinojaan. Nyt karuselli lähti pyörimään toiseen suuntaan, se oli pysäytettävä, siitä oli päästävä pois, hinnalla millä hyvänsä. Nyt oli pysyttävä rauhallisena.

Miehen edestakainen (viiksi)vatvominen on samanaikaisesti lumoavaa, ärsyttävää ja pelottavaa. Mieli murenee, mutta kenen ja miksi? Carrère vie lukijan hulluuden porteille ja työntää varovaisesti, mutta päättäväisesti sen yli, tarjoten kurkistuksen pimeään. Sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin huomaamatta, luen kuinka miehen ajatukset kiertyvät yhteen suuntaan ja sitten taas takaisin kuin vieteri. Loppu lähenee vääjäämättä, mutta silti se yllättää. Carrère jättää lukijan hapuilemaan pimeään, kauhuissaan siitä miten äkkiä kaikki kääntyi niin kamalasti vikaan. Lukukokemusta ei voi tarinan luonteen vuoksi sanoa miellyttäväksi, mutta se on kaikessa häiritsevyydessään vahva ja jää takuulla mieleen pyörimään. Luin Viikset loppuun iltamyöhällä, mutta tarvitsin jälkiruoaksi jotain kepeää.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän valvoi keskellä taivasta ja oli yö, sekin oli totta.

 

Hannah Lee: Vau, mitkä kynnet!

Hannah Lee: Vau, mitkä kynnet!

Minerva, 2015

127 sivua

Suomentanut: Nelli Iivanainen

(Cool Nail Art by Hannah Lee, 2014)

Luettu 10.12.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Olen innokas kynsinäpertelijä ja kotoa löytyy melkoinen arsenaali erilaisia väri- ja koristelakkoja sekä kynsitarroja. Perinteisen lakkauksen lisäksi tykkään kokeilla erilaisia koristeluita ja tekniikoita, omien kynsien lisäksi tarjolla on kaksi käsiparia lisää, lapset nimittäin ovat oikein innokkaita kynsikoekaniineja. Tällä kertaa ihan kirjaimellisesti, mutta palaan pupujuttuihin hetken kuluttua. Päätimmekin tutustua Hannah Leen kynsikirjaan yhdessä, josko sieltä löytyisi toteuttamiskelpoisia ideoita.

Lee kertoo johdannossa kuinka helppoa kynsien koristelulla on täydentää pukeutumista ja että mahdollisuuksia on rajattomasti, kunhan vain jaksaa harjoitella ja olla kärsivällinen. Aluksi kirjassa käydään lyhyesti läpi kynsien perushoito ja tarvittavat välineet, sitten on mallien vuoro. On pilkkua, raitaa ja leopardikuviota. Teippausta ja tuputusta, liukuväriä ja glitteriä. Lopussa on linkkejä, hakemisto ja lyhyt esittely Leestä itsestään.

Leen kirja on ulkoasultaan kuin karkki. Paljon kirkkaita värejä, koristeellinen fontti otsikoissa ja tehosteena piirrettyjä lumihiutale/tähtihahmotelmia. Kannet ovat jämäkkää pahvia, tällaisessa kirjassa kovat kannet olisivat lähinnä tuhlausta ja ehkä jopa haitaksi. Joustavana kirjaa on helpompi selata ja pitää kynsiä lakatessa lähettyvillä auki. Sivut ovat paksua kiiltävää paperia, joka päästää kuvat oikeuksiinsa. Taitto on ilmava ja kuvat selkeät.

Ohjeita on monen tasoisia, alussa helpompia ja lopussa hieman vaativampia. Perusohjeiden lisäksi monen ohjeen perästä löytyy muunnelma ja Lee myös kehottaa testaamaan ohjeisiin erilaisia, itseä miellyttäviä väriyhdistelmiä. Ohjeet ovat erittäin selkeät, sanallisten ohjeiden lisäksi malleista on vaihe vaiheelta etenevät kuvalliset ohjeet. Kirja tarjosi myös uutta tietoa. En esimerkiksi tiennyt, että kynsien koristelussa voi kynsilakan lisäksi käyttää myrkyttömiä akryylimaaleja (askartelumaaleja). Me kuitenkin pysyttelimme kynsilakoissa, testasin alkajaisiksi kolmea mallia:

Nyt on blingblingiä, vaikka pikkujouluihin.

Toteutin mallin omilla lempiväreilläni.

Olisi ehkä kannattanut noudattaa ohjetta tarkemmin.

Pohjaväri on tumma, liituraidat eivät erotu tarpeeksi.

Toteutettu tehosteena pariin kynteen per käsi.

Vaatii lisäharjoittelua.

Ja tässä niitä lupaamiani pupujuttuja.

Villasukkalapset olivat erittäin innoissaan näistä.

Herättivät kuulemma huomiota myös koulukavereiden keskuudessa.

Jos kaipaa pukinkonttiin joululahjavinkkiä niin tässä olisi sellainen. Suosittelen perheeseen, jossa on kynsien lakkauksesta kiinnostuneita lapsia ja aikuinen, joka jaksaa väkertää kaverina tai sitten ihan vain aikuisen omaksi huviksi. Ihan nuorimmilta lakkaajilta mallit nimittäin eivät onnistune. Ohjeiden toteutus vaatii aikaa ja hermoja (niinhän Leekin alussa huomautti), kynsilakkakerrokset vaativat oman kuivumisaikansa. Mukavaa yhteistä näpertelyä!

Esimerkiksi Keräilijän kynnet ja Funky & fifty -blogeista voi kurkata lisäkuvia kirjasta.

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Tuomo Jäntti: Talven hallava hevonen

Gummerus, 2015

272 sivua

Luettu: 2.12.2015

Mistä: kirjastosta

Jopa on komea kansi ja tarinakin vaikuttaa kiinnostavalta, tarjolla taitaa olla jonkinasteista jännitystä, ajattelin kun näin Jäntin kirjan ja luin alun sen kuvauksesta. Aloitin kirjan, mutta jotain tuli väliin ja mies ehti toimia esilukijana ennen kuin pääsin takaisin kirjan pariin. Kahden henkilön lukijaraatimme oli kirjasta harvinaisen yksimielinen.

On vuosi 2019, Roni kutsutaan päiväkotiin tyttärensä Siljan vuoksi. Kyseessä ei ole käsikähmä päiväkotikaverin kanssa tai nenään työnnetty Hama-helmi vaan Siljan leijuttama nukke. Sitä seuraavalla kerralla vuorossa on Siljan soiva pianopiirustus. Siljalla tuntuu olevan erikoinen lahja ja sitä ei parane paljastaa sivullisille. Sitten palataan ajassa taaksepäin, ensin vuoteen 2001 jolloin Ronin äidin Sannan miesystävä Jaco da Silva katoaa. Seuraavaksi seurataan Ronin isää Petriä vuodessa 1985, kun Petri palaa Puutikkaaseen maksamaan velkaansa yhdessä Sannan kanssa. Sukupolvien ketju jatkuu vuonna 1970 kun Petrin isä Johannes saa puheenvuoron. Kierros päättyy Petrin äitiin Matildaan ja vuoteen 1957. Välissä tavataan toisia sukuja ja sukulaisia.

     Ennen kuin mitä. En ollut varma. Olin pattitilanteessa. Odotin tapahtuvaksi jotain mistä en tiennyt, pelkäsin jotain mistä en ollut varma, mikään ei edennyt. Aika kului, mutta mitä kohti.

Niinpä. Edellinen sitaatti voisi kuvata lukutuntojani. Kirjan alku, lähitulevaisuuteen sijoittuva Siljan outoja kykyjä ja niiden seurauksia kuvaava osuus lupaili vielä hyvää, mutta sitten lähti lapasesta. Jäntti marssittaa estradille henkilön toisensa jälkeen ja ajat, suvut sekä henkilöt alkavat sekoittua, mennä limittäin ja ristiin niin pahasti, että en perässä pysy. Juuri kun olen saanut sulateltua Ronin raivostuttavan vainoharhaisuuden tarina päättyy kuin seinään ja historian pyörä pyörähtää ensimmäisen kerran taaksepäin. Nämä suvut rypevät murheessa (jopa murhissa) ja vastoinkäymisissä niin paljon, että uskottavuus on jo koetuksella.

Unta, muistoa ja kuvitelmaa on paljon. Henkilö saattaa yhtäkkiä tempautua muihin maailmoihin enkä ole varma mikä on totta ja mikä tarua. Mitä tässä nyt tapahtui, mikä lopulta liittyi mihin, miten Siljalle ja Ronille kävi? Entä Jacolle? Ja mikä se hallava hevonen oli, mystiikkaa, tarua? Nyt ei teemat ihan aukene. Matildan osuus yrittää hieman selventää tarinaa, mutta silti jään haahuilemaan ymmärryksen laitamaille. Hevonen laukkasi nyt ohitseni ja lujaa, en ehtinyt kyytiin. Aineksia ja yritystä, persoonallisuutta ja siellä täällä hienoja ajatuksia tässä oli, mutta ei vain ollut minun kirjani.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Huoneessa suhisivat vielä unen viimeiset rippeet, verhojen välistä näkyi kuu.

Kirja on jättänyt monen muunkin ristiriitaisiin tunnelmiin. Satun luetut tarjoaa positiivisemman arvion, Niin monta lukematonta... ei juuri kehuttavaa löydä, Sivu sivulta kirjablogin arvio sijoittuu näiden välimaastoon.

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo

Gummerus, 2015

447 sivua

Suomentanut: Raimo Salminen

(The Museum of Extraordinary Things, 2014)

Luettu: 26.11.2015

Mistä:  kirjastosta

Hoffmanin kirja vaikutti lupaavalta, kummallisuuksia New Yorkissa. Kirjan kansi, josta tulee mieleen Erin Morgensternin Yösirkus, huokuu riemuisaa ja salaperäistä tunnelmaa. Ajattelin jopa, että olisiko tässä samaa lämpöä kuin Sarah Winmanin Kani nimeltä jumalassa. Odotukset kirjan suhteen olivat siis melko korkealla. 

New Yorkin Coney Islandilla, muiden huvitusten joukossa, sijaitsee Ihmeellisten asioiden museo, jota johtaa Ranskasta tullut Professori Sardieksi itseään kutsuva mies. Professorin tytär Coralie on pienestä pitäen kasvanut yhdeksi isänsä ihmeistä ja kymmenvuotiaana alkaa hänen uransa veden alla, museon altaassa uiskentelevana ihmismerenneitona. Vuosien kuluessa Coralie alkaa tuntea altaansa ja elämänsä ahtaaksi ja kaipaa jotain muuta, varsinkin sen jälkeen kun pääsee tuntemaan Hudsonjoen villinä virtaavan veden, mutta isän ote on vahva. Ukrainasta New Yorkiin isänsä kanssa tullut Ezekiel Cohen tekee lapsena pitkää työpäivää tehtaalla, jossa työntekijöiden olot ovat huonot. Välit sekä menneisyyteen tarttuneeseen isään sekä juutalaisuuteen viilenevät ja Eddie valitsee toisen tien, jossa hän näkee New Yorkin pimeämmän puolen, petoksen, eriarvoisuuden ja kuoleman. Coralien ja Eddien tiet kohtaavat eikä kumpikaan saa sen jälkeen toista mielestään.

     Laskostetun takin päällä, suojassa kostealta maalta ja märiltä saniaisilta, lepäsi iso kamera. Mies oli sekä valokuvaaja että kalastaja. Mitä hän näkisi, jos katsoisi minua laitteensa objektiivin läpi? Coralie ajatteli. Harmaat silmät, selkää pitkin laskeutuvat pitkät hiukset ja ihoon maalatut merihirviön suomut. Hän näkisi valepukin, huijarin. Hän näkisi sen eikä mitään muuta, sillä, kuten Professori oli varoittanut, miehet taatusti näkevät sen mitä uskovat näkevänsä. Coralie toivoi olevansa vain eksynyt nainen, jonka kanssa tuo vieras mies voisi jakaa iltapalansa, mutta hän oli jotain muutakin. Hän oli isänsä tytär, elävä ihme, erikoisuus jota yksikään tavallinen mies ei voisi koskaan ymmärtää.

Hoffmanin esittelemä 1900-luvun alun New York, Coney Islandin rantakatu huvipuistoineen ja erikoisine esiintyjineen, tehdastyöläisten ja työnantajien väliset ongelmat ja koko muuttuva, kehittyvä kaupunki on elävästi ja houkuttelevasti kuvattu. Hoffman on ottanut tarinaansa mukaan myös todellisia tapahtumia, kaksi tuhoisaa tulipaloa, jotka rajaavat tarinan tapahtumia sekä gangsterin ja mystikon, joilla on myös tärkeät osansa Coralien ja Eddien tarinassa.

Coralie ja Eddie molemmat kantavat mukanaan äidin menetyksen tuomaa surua ja kipuilevat vaikeaa isäsuhdetta, molemmilla on takanaan haastava lapsuus. Coralien osuus nousee itselleni tärkeämmäksi ja kiinnostavammaksi. Hän elää erikoisten ihmisten keskellä, mutta joutuu kuitenkin pysyttelemään heistä etäällä, noudattaen isänsä tarkkoja sääntöjä. Hoffman kuljettaa Coralien ja Eddien tarinoita yhteen verkkaisesti, vuorotellen näiden kahden kertojan välillä, mutta jännite ja kiinnostus pysyy yllä heidän ympärillään tapahtuvien asioiden ja tapahtumien ansiosta. Kertojien menneisyys, muistot on kirjoitettu kursiivilla erotuksena nykyhetkestä ja tavallisesta tekstityylistä. Pitkiä kursiivipätkiä on hieman rasittava lukea.

Ihmeellisten asioiden museo ei lopulta olekaan se houkuttelevalta ja lumoavalta vaikuttava paikka, jossa vierailija viihtyy ja ihailee maailman eri kolkilta peräisin olevia ihmeitä. Museon kulissien takana nimittäin on paljon sellaista, mikä ei kestä päivänvaloa. Menneisyyttä, muistoja ja ihmeitä voi muokata, mutta raja normaalin ja pakkomielteen välillä on häilyvä. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. 

Kirja ei tarjonnut sitä lämpöä ja lempeää taianomaisuutta mitä odotin vaan enemmän rosoa ja särmää. Lopulta pidin tarinasta melko paljon. Takakannessa kirjaa kuvataan lumoavaksi rakkaustarinaksi, mutta kirjassa on (onneksi) mukana paljon muutakin.

Sitaattikunniamaininnan saa tällä kertaa hieman pidempi sitaatti, sillä tämä vastakkainaseteltu idea vain tuntuu ajattelemisen ja muistamisen arvoiselta:

" (...) Jos minulla olisi tytär, kaikkein viimeiseksi haluaisin hänen tietävän kaikesta pahasta, mitä maailmassa on."
     Jos sinulla olisi tytär, luultavasti haluaisit hänen tietävän millainen maailma on, niin että hän pystyisi elämään siinä silmät auki."

Kirjaa on luettu ahkerasti blogeissa. Linkitän tällä kertaa useampia arvioita, aion käydä ajatuksen kanssa kierroksella lukemassa mitä muut ovat kirjasta kirjoittaneet ja pitäneet: Ei vain mustaa valkoisella, Eniten minua kiinnostaa tie, Hemulin kirjahylly, Kirjakaapin kummitus, Kirjakirppu, Kirjapolkuni, Kirjavalas, Kirjojen keskellä, Kulttuuri kukoistaa, Lukuisa, Lumiomena, Mummo matkalla, Nenä kirjassa, Rakkaudesta kirjoihin, Todella vaiheessa.

Markku Pääskynen: Sielut

Markku Pääskynen: Sielut

Tammi, 2015

254 sivua

Luettu: 17.11.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Mainitsin aiemmassa postauksessani, että jokainen kolmesta kovasti odottamastani kotimaisesta uutuusromaanista ui ainakin kuvauksensa perusteella kovin synkissä ja surun sävyttämisä vesissä ja että tarvitsin kahden ensimmäisen romaanin jälkeen hengähdystauon, paon täysin erilaisiin tunnelmiin. Tauko päättyi ja tässä on viimein se kolmas romaani, Markku Pääskysen Sielut.

On toukokuun loppu, sateesta raikas ja utuinen aamu on täynnä kesän lupausta ja odotusta. Ainon ja Kristianin arki kääntyy ylösalaisin yönmustaksi kun heidän tyttärensä Maija katoaa koulumatkalla. Kristian-isä lähtee etsimään tyttöä ympäri kylää, kuvittelemaan itsensä Maijan asemaan. Mitä hän olisi tehnyt, mihin hän olisi mennyt jos olisi Maija? Mitä tytölle on tapahtunut? Aino-äiti puolestaan jää kotinsa vangiksi, juomaan teetä ja odottamaan Maijaa. Tai puhelua, vihjettä, edes pientä tiedonmurusta, joka johtaisi tytön jäljille.

Kunpa ilmaantuisi merkki, kunpa saisi lohdun.
     Tule pois piilosta, hän sanoi, tule pois piilosta, hän toisteli ikään kuin lause olisi pihdit jotka vetävät Maijan esiin ja tuovat hänet takaisin.
     Aino katsoi kelloa. Pian vanhemmat tulisivat. Hän nousi ja huojahteli hetken vatsansa kanssa, painoi kädet sille. Yksi päivä voi vanhentaa monta vuotta vain siksi että jotain sisällä särkyy ja ottaa uuden muodon, vain siksi että viha, suru, hätä ja epätoivo tekevät nopeasti tuhojaan ja saastuttavat sisimmän.

Pahinta vaihtoehtoa ei saa tai uskalla edes ajatella, ei vaikka aika kuluu ja vihjeet ovat vähissä. Koulupojat Taito ja Ilari osallistuvat etsintään miten kuten kerkeävät, leikkinsä lomassa. Poikien puuhat ja puheet tuovat tarinaan tasapainottavaa kepeyttä, vaikka ahdistus kadonneen Maijan kohtalosta on koko ajan läsnä. Tarinassa seurataan myös kuinka pankkiryöstäjä panttivankeineen lähestyy kaupunkia. Tämä sivujuonne sitoo tarinan (Mikkelin) kaupungin historiaan (elokuussa 1986, kertoo Wikipedia), mutta se tuntui minusta tarinan kannalta täysin turhalta ja katkaisi tarinan tunnelman ja jännitteen.

Pääskynen antaa kirjan alussa tarkat koordinaatit tapahtumille, mutta jättää ajan hämärään. Tekstissä vilahtelee viittauksia vesisänkyyn, markkoihin, Tsernobylin onnettomuuteen (huhtikuussa 1986) ja Samantha Foxin Touch Me -hittibiisiin (heinäkuussa 1986). Maijan tarkkaa ikää ei kerrota, tapahtumien perusteella hän on alakoulussa, mutta ei kovin vanha. Taito ja Ilari viittaavat yhdessä kohdassa viitosluokkalaisiin ja Maijaan samassa lauseessa, mutta koin Maijan muutaman vuoden nuoremmaksi. Aika ei ole tarinan kannalta oleellinen, mutta minä jäin useammassa kohtaa miettimään Maijan ikää.

Mietin myös kirjan ulkoasua. Kirjan ensimmäiset rivit näyttävät haaleilta, kuin painossa olisi tapahtunut jotain. Viimeiselle sivulle päästyäni ajattelin, että voiko sumennus olla sittenkin tehokeino? Ympyrä ainakin sulkeutui, tarinan loppulauseet sitoivat tarinan kasaan. Oli miten oli, minua ärsytti kun aloituslausetta sai tihrustaa ja silti se jäi osittain hämärän peittoon.

Pääskysen käyttämä kieli erottuu edukseen, siinä on jotain taianomaista. Avaan kirjan lähes mistä tahansa kohdasta ja löydän kauniita sanoja sekä taitavia lauseita. Kirja onkin lukemisen jäljiltä melkoisen laputettu, muistamisen arvoisia sitaatteja riittää. Silti, valitettavasti, kokonaisuus ei ole tässä tapauksessa enemmän kuin osiensa summa, se ei ole edes yhtä paljon vaan jää vajaaksi. Kerronta karkaa välillä turhan kauas ja muutamaan sivuhenkilöön ja heidän taustoihinsa tartutaan turhan pitkäksi aikaa. Luen tarinaa ikään kuin sumuverhon läpi. Näkymä hämärtyy, näen tarinan hienouden, mutta en pääse tarpeeksi lähelle.

Kirja on luettu myös Annelin kirjoissa, Sinisen linnan kirjastossa ja Sivutiellä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Taivas oli auki ja puhdas, maa vehreä ja puolipukeissaan.

Glen Duncan: Ihmissuden morsian

Glen Duncan: Ihmissuden morsian (#2)

Like, 2014

478 sivua

Suomentanut: Elina Koskelin

(Talulla Rising, 2012)

Luettu: 11.11.2015

Mistä: kirjastosta

Viimeinen ihmissusi ei sittenkään onnistunut karkottamaan minua jatko-osan kynsistä vaan hankin sen käteeni kirjastosta. Pidin kuitenkin useamman kuukauden tauon kirjojen välillä, ehkä keräsin voimia uusintapettymystä varten.

Ihmissusien tarina ei päättynytkään Jake Marlowen kuolemaan, sillä Talulla Demetriou odottaa lasta tälle virheellisesti viimeiseksi luullulle ihmissudelle. Talulla, ihmissusi siis itsekin sekä hänen ihmisavustajansa Cloquet ovat eristäytyneet mökkiin Alaskan perukoille piiloon ihmissusien metsästäjiltä. Pahimmalla mahdollisella hetkellä, kesken synnytyksen, mökkiin hyökkää joukko ihmissusien vihollisia, jotka vievät Talullan vastasyntyneen lapsen mukanaan. Talullalla ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lähteä pentunsa perään, mutta jotta osaisi etsiä oikeasta suunnasta on hänen ensin selvitettävä ketkä ja mitä kaappauksen takana on.

Pojan ajatteleminen henkilönä sai minut voimaan pahoin. Tunsin sydämen huimausta. Minun oli ajateltava häntä esineenä. Kuin kadonneena matkalaukkuna, joka  minun oli saatava takaisin. Yllättäen tuntui helpottavalta, että minulla oli vain yksi päämäärä. Kun rakastumme, sanomme, ettei millään muulla ole merkitystä. Tiesin, että hanke oli toivoton. Tiesin, että minä vain valitsin reitin omaan kuolemaani. Samantekevää. Se oli yhtä vapauttavaa kuin sikseen jättäminen olisi ollut.

Tauko kirjojen lukemisen välillä oli toisaalta hyvä, mutta toisaalta taas huono idea. Hyvä siksi, että ehdin vetää henkeä ja valmistautua uuteen rönsyilevään tekstitykitykseen ja huono siksi, että Duncan ei vaivaudu kertaamaan edellisen kirjan tapahtumia tai henkilöitä. Hän olettaa, että lukija kyllä muistaa. Mutta kun ei muista, en ainakaan minä ja ainakaan kaikkia. Varsinkin sovituskopista matkaan tarttuva Madeline oli vaikea muistuttaa mieleeni, mutta pää kassissa -kommentti auttoi. En pidä pitkistä kertausjaksoista jatko-osissa, mutta jonkinlainen muistinvirkistys olisi paikallaan.

Ihmissuden morsian oli helpompi ja keveämpi lukea kuin Viimeinen ihmissusi. Talullan tarina sisälsi enemmän vauhtia ja toimintaa, joten ehkä siitä syystä tarina eteni sujuvammin. Päähenkilön vaihtumisesta huolimatta  rivouden ja filosofoinnin sekoitus oli tässäkin läsnä. Se sai Talullan ja Jaken äänet kuulostamaan liian samankaltaisilta ja häiritsi tarinan uskottavuutta (kyllä, puhun uskottavuudesta vaikka kirja kertoo ihmissusista ja vampyyreistä). Edellisessä osassa ärsyynnyin Jaken vakiohokemasta Jumala on kuollut, mutta ironia sen kuin porskuttaa ja eiköhän vain Talullalla ole tässä omansa. Matemaattinen hiljaisuus vilisee siellä täällä ja saa minut näkemään punaista. Miksi se toistuu ja ennen kaikkea mitä se tarkoittaa? Jospa se on joku ihmissusijuttu, heillä täytyy olla oman elämänsä iskulause.

Purnauksesta huolimatta viihdyin Talullan tarinan parissa yllättävän hyvin. Kun liialliset kielelliset kikkailut tai oudon jäykiltä tuntuvat lauseet (suomennokset) jätti ilman sen suurempaa huomiota tämä kävi ihan mukavasta viihteestä. Pohdinta äidinrakkaudesta meni sujuvasti juonenkäänteiden sivussa eikä tuntunut liian päälleliimatulta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilman ja kivien ja ruohon tuoksu noissa lapsissa heidän tullessaan ulkoa sisälle oli elämän tuoksu.

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa

WSOY, 2015

418 sivua

Luettu: 4.11.2015

Mistä: kirjastosta

Susi(- ja esikoisromaani)teema jatkuu, ensin Vuokko Sajaniemen Pedot ja nyt Simo Hiltusen Lampaan vaatteissa. Kansi on vangitsevan hieno, sutta on pakko jäädä tuijottamaan, tarina vaikutti kiinnostavalta ja kuin pisteenä iin päälle kirjailija Hiltunen on iiläinen. Tämä oli pakko lukea!

Suomen Sanomien rikostoimittaja Lauri Kivi saa juttulistalleen jälleen uuden perhesurman, tai perhemurhan, joiksi Kivi itse niitä nimittää. Perhemurhia on sattunut Suomessa jo useampia ja nyt viimeisimpänä Helsingin Toivolassa perheenisä on tappanut kaksi tytärtään, vaimonsa ja itsensä. Yllättäen Kivi ottaa hoitaakseen myös nuoren popdiivan haastattelun. Juttujen myötä Kivi joutuu kasvotusten kipeän ja synkän menneisyytensä kanssa, mutta sekään ei vielä riitä.

     Oliko pahuus tekoja? Vai riittikö se, ettei tehnyt mitään? Lauri ei osannut vastata. Sen hän tiesi, että se oli itsehillinnän puutetta ja piittaamattomuutta, kykenemättömyyttä ja tunnottomuutta. Lapsuuden Laurille pahuus oli nyrkin, pullon ja lauantai-illan epäpyhä kolminaisuus. Äijä oli saanut lapsena turpaansa ja oli liian tukossa oppiakseen isänsä virheistä. Julma paskiainenhan se oli, mutta tuskin se osastaan juurikaan nautti. Se ei vain osannut muuta.

     Viisitoistavuotiaana Lauri oli pyrkinyt puuhun viimeistä kertaa. Äijä oli juossut perässä ja karjunut kuolemaa. Lauri oli päässyt ajoissa ylös, mutta oksatkin olivat hänet pettäneet. Äijä oli lyönyt ensimmäisen iskun jo ilmasta.

Lauri Kivi on voimakas päähenkilö. Hän ei ole selvinnyt lapsuudestaan ilman vaurioita, ulkoisesti siitä muistuttaa kuulokoje korvassa, mutta suuremmat vauriot ovat sisällä. Hänessä on railo, lapsuudessa revennyt. Sieltä puskee ulos raivoa ja pimeyttä, sitä on vaikea hallita. Siksi Lauri on nimensä veroinen, kivenkova, oppinut patoamaan tunteensa syvälle sisäänsä. Jossain tulee silti raja vastaan ja tunteet läikkyy yli. Lauri on sen kokenut ja sitä paennut, mutta pelko räjähtämisestä, railon repeämisestä uudelleen auki on alati mielessä.

Jo kirjan alku on niin pysäyttävä ja eläimellisen vahva kuin kirjan kansi lupaa. Pojan ja suden kohtaaminen kylmää, varsinkin kun tietää mitä poika pakenee. Ojasta allikkoon -tilanteesta hypätään nykyhetkeen eikä meno juuri iloisemmaksi muutu. Kun aiheena on perhesurmat tuntuu lukeminen (kahden tytön) äitinä kovin ahdistavalta. Hiltunen osaa tarjoilla tuskansa taitavasti.

Tunnelman luonnin lisäksi Hiltusen taito näkyy kielessä. Nopea, nokkela ja monessa kohtaa kylmä sanailu on elokuvamaista. Hiltunen rikkoo lauserakenteita (Kappeli oli tupaten.) ja tuttuja käsitteitä (Aika kasvoi puissa.) sekä käyttää  raikkaalla tavalla toisiaan täydentäviä lausepareja (Ei tullut kesää, ei edes näin kesäkuussa. Tulisi vain lunta ja tupaan.). Paikoitellen tehokeinot kääntyvät toisteisuudessaan itseään vastaan, niihin hieman turtuu ja ärsyyntyy. Välillä Hiltunen sivaltaa syvemmältä yhteiskunnan epäkohtia kuten ihmisen välinpitämättömyyttä toisen hätää kohtaan tai kieltoja ja kuria kaihtavaa curling-vanhemmuutta. Ja perheväkivaltaa, uudelleen ja uudelleen, onhan se yksi kirjan kipeä kivijalka.

Kirja on myös varsinainen lukusukkula – kiitokset Hannalle page-turnerin oivallisesta suomenkielisestä vastineesta! – ja se oli pakko ahmia nopeasti. Tahti kiihtyy, Hiltunen sen kuin vain hämmentää ja johdattaa lukijaa milloin mihinkin suuntaan oman tahtonsa mukaan. Lopussa ote hieman hellittää, mutta tarina kantaa kunnialla loppuun asti

Lampaan vaatteissa on ehkä rikosromaani, mutta samalla myös paljon muuta. Se on tarina pahuudesta, perhesiteistä (hyvässä ja pahassa), kostosta, anteeksiannosta ja miksei myös rakkaudesta, vaikka sitä on välissä vaikea nähdä synkkien tapahtumien lomasta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hetki sitten poika oli katsellut kalmanvihreinä hulmuavia revontulia ja kaipaillut kohtuullista kotia.

Susan Hill: The Woman in Black

Susan Hill: The Woman in Black

Vintage Books, 2011 (1983)

164 sivua

Luettu: 27.10.2015

Mistä: oma ostos

Taisi olla ihanan Saran postaus, josta bongasin tämän Susan Hillin kirjan lukupinooni. Hankin teoksen omaan hyllyyn odottamaan ja nappasin sen nyt luettavakseni kun kaipasin kunnon kummitustarinaa kauhujen ja kummajaisten kuukauden päätteeksi. Hah, ketä yritän huijata, lukupinossani on jatkossakin kauhua ja kummajaisia!

On jouluaatto ja Arthur Kipps perheineen istuu olohuoneessa kertomassa kummitusjuttuja. Kun Arthuria pyydetään osallistumaan tarinointiin hän ei lähde leikkiin mukaan. Hänellä olisi kyllä tarina kerrottavanaan, mutta se on liian kauhea ja ennen kaikkea tosi. Paperille sen voi kuitenkin kirjoittaa, sylkäistä sen muisto ulos vainoamasta mielen perukoilta. Seuraavana päivänä Arthur tarttuu toimeen ja palaa mielessään ajassa vuosia taaksepäin, nuorena asianajajana saamansa tehtävän pariin. Hänen on selviteltävä työnantajansa edesmenneen asiakkaan, rouva Drablown jäämistö. Matka Crythin Giffordiin ja Eel Marsh Houseen muuttuu rutiinitehtävästä joksikin ihan muuksi kun Arthur kohtaa mustapukuiseen naisen...

I could not run away from that place, I would have to go back to it, not now, but soon, I had fallen under some sort of spell of the kind that certain places exude and it drew me, my imaginings, my longings, my curiosity, my whole spirit, toward itself.

Mitähän tästä nyt sanoisi. Odotin piinaavaa jännitystä ja varsinkin elokuvatrailerin (Daniel Radcliffe Arthurina, minun on kovin vaikea suhtautua hänen ei-Harry-Potter-rooleihinsa) nähtyäni mietin uskaltaako kirjaa lukea illalla ollenkaan. Kyllä uskaltaa. Elokuvan katsomisesta en ole niin varma.

Tarina on yleistunnelmaltaan hyvin perinteinen kummitustarina. Mennyt aika majataloineen ja ponikärryineen ihastuttaa. Kylän laidalla sijaitseva vetisen marskimaan ympäröimä synkkä kartano, silmänräpäyksessä nouseva sumu ja vanhat tarinat luovat salaperäisen ja hieman uhkaavan tunnelman. Lukija pääsee jatkuvasti kulkemaan askeleen edellä Arthuria, tai ainakin juonenkäänteet voi arvata ennen kuin ne todella tapahtuvat.

Tarina ei juurikaan pelottanut, mutta sehän ei ole kauhukirjallisuuden itsetarkoitus, kuten Marko Hautala toimittamassaan novellikokoelmassa muistutti. Minulle kirjan parasta antia oli jännityksen sijaan tunne siirtymisestä kirjan sivuilla ajassa taaksepäin ja se mahtava tunnelma, jonka Hill loi Crythin Giffordin kylään ja Eel Marsh Housen ympärille. Hyvin luodut puitteet korvasivat jopa pienet kömpelyydet kuten muutamat toistuvat kuvaukset ja sen, että Arthur sattuu löytämään oleelliset paperit niin pian, vaikka on juuri hämmästellyt kuinka valtavan määrän enimmäkseen turhaa paperia Alice Drablow on säilyttänyt.

Tarinaan olisi siis mielestäni mahtunut muutama mutka lisää, mutta toisaalta näin alle 200-sivuisena kirja oli sopivan tiivis ja toimiva. Jos kauhua olisi ollut enemmän olisi upea ympäristö ja tunnelma saattanut jäädä liiaksi jännityksen jalkoihin. Tämähän taisi olla oikeastaan todella hyvä, kun ensin selvisin ennakko-odotusten karisemisesta!

Upeaakin upeampi kansi ansaitsee omat kehut, juuri sopiva kirjan henkeen!

Sitaattikunniamaininnan saa:

I must have a candle, some light, however faint and frail, to keep me company.

Enid Blyton: Viisikko vuoristossa sekä Liebster award

Enid Blyton: Viisikko vuoristossa (#17)

Tammi, 1987

145 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five Get into a Fix, 1958)

Luettu: 15.10.2015

Mistä: kirjastosta

Vähiin käy ennen kuin loppuu, nyt nimittäin lähti viimeinen viisikko Viisikoita lukuun. Tämän jälkeen lukematta on enää neljä osaa. Vanhempi villasukkalapsi huitaisi minusta edelle, hänellä on jäljellä kaksi kirjaa. Myös nuorempi villasukkalapsi innostui tarttumaan ensimmäiseen Viisikkoon, tuntuu tykkäävän. On ilo siirtää omia kirjarakkauksia omille lapsille!

Viisikon joululoma on mennä pilalle sitkeän flunssan takia, edes jouluruoka ei maistu lapsille. Tohtorin mielestä lapset tarvitsevat yskänlääkkeeksi lauhaa vuori-ilmaa ja kuin tilauksesta puutarhurimestari Jenkins ilmoittaa, että hänen tätinsä asuu Walesin rannikolla vuoren jyrkänteellä ja majoittaa matkalaisia kartanoonsa. Viisikko lähtee matkaan ja onnekseen he saavat luvan majoittua keskenään vuoristomajaan. Vastapäisellä rinteellä sijaitsevasta Old Towersin talosta ja sen omistajasta rouva Thomasista liikkuu outoja tarinoita ja pian lapset pääsevät itse todistamaan niitä todeksi.

     – Tulkaa katsomaan! Huh! Se näkyy taas!
     Kaikki ryntäsivät heti ikkunaan, ja Tim nousi kahden jalan varaan nähdäkseen paremmin.
     Vuoren yllä heitä vastapäätä riippui sumu – outo hehkuva sumu, joka hohti säkkipimeässä. Se väreili ja aaltoili raskaasti, ei kevyesti niin kuin sumu tavallisesti tekee.
     – Katsokaa! sanoi Anne tyrmistyneenä. – Miten omituisen värinen se on – ei punainen, ei keltainen, ei oranssi. Mitä se oikein on?
     – Niin, mitähän tuolla on oikein tekeillä? Ei ihme, että Ailyn äiti kertoi nuo tarinat meille – niissä tuntuu todellakin olevan jotain perää! sanoi Leo. – On parasta, että koetamme ottaa ilmiöstä selvää huomenna.

Jouluun sijoittuva kirja sopi yllättäen loistavasti kauhun ja kummajaisten lokakuuhun, tässähän puhuttiin velhoista (ks. sitaattikunniamaininta lopusta)! Nautin viisikon lumileikeistä, vuori-ilmasta ja jännityksestä, myös lammaspaimenen villi tytär Aily lemmikkeineen ihastutti. Blyton onnistui huijaamaan minut väärille jäljille juonenkuljetuksessaan, joten tarina tarjosi yllätyksiä. Mahtavaa miten näinkin pitkässä sarjassa on vire pysynyt vahvana. Kirjassa paljastui uusia asioita viisikon jäsenistä, sillä Annen, Dickin ja Leon äitiä puhuteltiin rouva Barnardiksi enkä muista aiemmissa osissa heidän sukunimeään mainitun lainkaan (voin toki olla väärässä).

Ehkä ajan hammas on hieman purrut tai sitten suomennos on erikoinen, nimittäin kirjassa Ailyn äiti puhuu tyttärestään veijarin lisäksi pakanana. Erikoinen valinta käyttää uskontoon liittyvää nimittelyä. Paikoitellen suomennos selvästi tökki, Anne esimerkiksi tiedustelee muilta keittäisikö hän teetä vai suklaata, kyseessähän on tietysti kuuma kaakao (engl. hot chocolate). Lapset valitsevat juomakseen "suklaan" ja Anne ottaa esiin kaakaopurkin eli kaakao on kuitenkin suomentajalle tuttu juttu. Näitä vanhahtavia tai kummallisia sanontoja ja suomennoksia on kiinnostava bongata.

Mahtava seikkailu, tulee melkein ikävä lunta!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Suuri koira murisee, velhot pitävät pitojaan ja sauhu nousee.

- - -

Sain Tuntemattomalta lukijalta eli Handelta Liebster Award -tunnustuksen. Suuri kiitos, on mukava tulla muistetuksi! Tunnustuksen ohjeet ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Tässä vastaukseni Handen esittämiin kysymyksiin:

1. Onko joku kirja ollut sinulle pelastusrengas jossakin vaikeassa elämäntilanteessa?

Hannu Väisäsen Vanikan palat osui juuri oikeaan hetkeen. Se tarjosi lohtua ja kauniita sanoja tilanteessa, jossa omat sanat olivat hukassa.

2. Luettiinko sinulle iltasatuja lapsena?

Kyllä. Tosin opin lukemaan 5-vuotiaana, joten luin paljon itse.

3. Luetko enemmän uutuuksia vai vanhoja kirjoja?

Painopiste taitaa olla vanhemmassa kirjallisuudessa. "Vanha" tarkoittaa tässä tapauksessa muutamia vuosia tai vuosikymmeniä.

4. Jos olet menossa katsomaan kirjaan perustuvaa elokuvaa, luetko kirjan ensin?

Riippuu vähän tilanteesta. Jos kirja vähänkään kiinnostaa haluan lukea sen ensin, mutta jos menen katsomaan vaikka jonkun rymistelyelokuvan (esim. James Bond -leffat) ei kirjan lukeminen välttämättä edes kiinnosta.

5. Kiinnytkö kirjallisuuden hahmoihin, jotka tuppaavat kuolemaan tarinan aikana? 

Kyllä. Suosikkikirjailijani Stephen Kingin kirjoissa jäähyväisiä joutuu jättämään usein sillä hän tappaa surutta hahmojaan.

6. Kerro kolme hahmoa, joiden kanssa haluaisit ystävystyä, jos he olisivat tosielämän henkilöitä.

Muumimamma (Tove Janssonin Muumit, ei kaivanne lisäesittelyjä!), häneltä voisi ammentaa voimaa ja viisautta äitinä olemiseen. Roland Deschain eli viimeinen revolverimies (Stephen Kingin Musta torni -sarja), hänen kanssaan olisi mielenkiintoista istua nuotiolla kuuntelemassa tarinoita. Vianne Rocher (Joanne Harrisin suklaatrilogia), voisimme istahtaa nauttimaan kupin kuumaa kaakaota ja juttelemaan mukavia.

7. Luetko näytelmäkirjallisuutta?

En juurikaan.

8. Pidätkö kirjojen tuoksusta?
Kyllä yleensä. Jos tuoksu (haju) on tupakansavua tai kosteutta niin niistä en pidä.

9. Valitse: "perinteinen", sähköinen vai äänikirja? Perustele.

Perinteinen, ehdottomasti. Se vain tuntuu parhaimmalta vaihtoehdolta. Fyysinen kirja käsissä rauhoittaa.

10. Luetko kirjat mieluummin niiden alkuperäiskielellä vai valitsetko useammin käännöksen?

Valitsen useammin käännöksen.

11. Jos kirjoittaisit itse kirjan, minkä genren valitsisit?

Vampyyrit tai norsut, genrellä ei niin väliä ;)

Olen nyt tylsä ja epäsosiaalinen enkä jaa tunnustusta eteenpäin. Muiden vastauksia on hauska lukea, mutta nyt en millään jaksa keksiä kysymyksiä.

J. R. Ward: Ikuinen rakastaja

J. R. Ward: Ikuinen rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #2)

Basam Books, 2010

447 sivua

Suomentanut: Marke Ahonen

(Lover Eternal, 2006)

Luettu: 10.10.2015

Mistä: kirjastosta

Siirryin sujuvasti Kuvun alta vampyyrien, tällä kertaa Mustan tikarin veljeskunnan, seuraan. Pimenevät illat, oivallinen syy lukea kauhuun kallellaan olevaa tai muuten vain kummajaisia sisältävää kirjallisuutta! 

Rhage, jota komean ulkonäkönsä vuoksi Hollywoodiksikin kutsutaan, on Mustan tikarin veljeskunnan kylmä raivopää, joka kantaa sisällään Kirjurineitsyen kirousta. Mary Luce työskentelee johdon sihteerinä, tekee vapaaehtoistyötä auttavassa puhelimessa ja valmistautuu aloittamaan uuden taistelun vakavaa sairautta vastaan. Kun Rhage törmää ohimennen Maryyn ei vampyyri saa Maryn ääntä mielestään ja hänen on saatava tavata hänet uudelleen. Ja uudelleen. Ihmisnaisen ja vampyyrisoturin suhdetta ei katsota hyvällä. Ihminen voi uhattuna paljastaa vampyyrit lessereille, vampyyrinmetsästäjille ja he ovat lessereille helppo kohde. Oman ongelmansa tuo myös Rhagen kantama kirous, peto, joka irti päästessään on vaaraksi kaikille lähellä oleville.

     Rhagen pupillit välähtivät valkeina kuin kaksi tulitikkua. Se oli kerrassaan kummallista. Aluksi ne olivat mustat, ja seuraavassa hetkessä ne hohtivat vaaleaa valoa.
     "Miksi noin tapahtuu?" Mary kysyi.
     Rhagen hartiat paisuivat, kun hän tarttui jalkoihinsa ja nojasi niihin. Äkkiä Rhage nousi ylös ja alkoi kävellä ympäriinsä. Mary saattoi aistia energian, joka huokui hänestä, hänen sisältään.
     "Rhage?"
     "Sinun ei tarvitse välittää siitä."
     "Tuo kiihkeä sävy sinun äänessäsi kertoo, että ehkä minun pitäisi."

Ilmeisesti sarjan osissa keskitytään aina yhteen "veljeen" kerrallaan, edellisessä osassa Wrathiin ja nyt Rhageen. Mikäpä siinä, jokainen veljeskunnan jäsen on omalla tavallaan kiinnostava.Toinen osa on ensimmäisen toistoa myös muutamissa muissa seikoissa. Lesserit kulkevat vahvasti mukana, he tuntuvat yhden kirjaimen kutsumanimineen (O, E, X...) jotenkin persoonattomilta, mutta sitähän he ovatkin. Hiljalleen heidän pigmenttinsä häipyy ja heistä tulee väritöntä, vauvantalkintuoksuista, vampyyrejä tappavaa massaa. Ja seksi, sitä riittää tässäkin osassa. Termistö – varsinkin ydintä toistetaan kerta toisensa jälkeen, aargh! – lähinnä huvittaa välillä.

Kirjan luettuani mietin Kirjurineitsyttä. Hän ei tunnu hallitsevan pelkästään veljeskuntaa ja muita vampyyrejä vaan hänellä on paljon valtaa myös ihmislajiin. Tähän liittyen eräs juonenkäänne kirjan loppuvaiheilla on jokseenkin erikoinen ja helpolta tuntuva ratkaisu. Tosin ei tässä varsinaisesti vaikeita kuvioita luoda muissakaan juonellisissa asioissa. Kirja kuitenkin teki tehtävänsä ja tarjosi oikein viihdyttävän lukukokemuksen.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka herättää ihmetystä elimistön tuottamia äänä kohtaan):

Hänen sivuontelonsa hyrisivät.

Anteeksi, teki mitä?

Stephen King: Kuvun alla (sekä yksi saavutettu blogietappi)

Stephen King: Kuvun alla

Tammi, 2009

1115 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Under the Dome, 2009)

Luettu: 30.9.2015

Mistä: lahja

Huomasin, että kaikki kolme kovasti odottamaani kotimaista uutuutta uivat synkissä, surun sävyttämissä vesissä. Oli pakko puhaltaa peli poikki Ahavan ja Sajaniemen vahvojen kirjojen jälkeen ja ottaa hyllystä tähän väliin luottolukemista eli Stephen Kingiä. Toki tiesin vanhasta tottumuksesta, että tässäkään Kingin kirjassa ei olla vain auringonpaisteessa iloisten ja onnellisten ihmisten keskellä, mutta vähän erilaisissa ympyröissä kuitenkin.
 

     Heidän ojentamansa kädet eivät aivan kohdanneet, ja jälleen Barbie ajatteli ikkunalasia, käden painamista lasia vasten samalla kun kaveri painoi kätensä sitä vasten toiselta puolelta. Sormet asettuivat vastakkain toisiinsa koskematta.
     Hän veti kätensä takaisin. Se oli sama käsi, jolla hän oli pyyhkäissyt veristä nenäänsä, ja hän näki sormiensa punaisien jälkien leijuvan ilmassa. Hänen katsellessaan veri alkoi helmeillä. Ihan kuin lasin pinnassa.
     "Taivaan vallat, mitä tämä tarkoittaa?" Sea Dogs kysyi.
     Barbiella ei ollut vastausta. 

Kesken lokakuisen päivän Chester´s Millin kaupungin ympärille ilmestyy näkymätön muuri. Pienlentokone tuhoutuu törmäyksessä lennättäen kaksi matkustajaansa pieninä palasina maahan. Metsämurmelin matka katkeaa, kirjaimellisesti. Kaupungin rajoja myötäilevä kupu pysyy paikallaan, ongelmat kasaantuvat ja pedot nostavat päätään. Ja ongelmiahan riittää kun kaupunkia johtaa juonitteleva Jim Rennie kasvava amatööripoliisiarmeija tukenaan.

King pitää omien sanojensa mukaan romaaneista, joissa on reilusti väkeä ja sen huomaa. Joku muu saattaisi kertoa Chester´s Millin tarinan puolet pienemmässä sivumäärässä ja vähemmällä henkilömäärällä, mutta silloin en olisi tutustunut esimerkiksi hieman erikoiseen kirjastonhoitajaan Lissa Jamiesoniin, sitkeisiin sisaruksiin Alice ja Aidan Appletoniin tai viisaaseen salaherkuttelija Horaceen, lehtinainen Julia Shumwayn koiraan. Väkeä on paljon, mutta jokaisella pikkukaupungin asukkaalla on paikkansa. Heihin kiintyy ja siksi heidän menettämisensä sattuu. Ja kuten olen Kingin kohdalla aiemminkin todennut hän ei kohtele henkilöitään silkkihansikkain vaan menetyksiä tulee vastaan ennemmin JA myöhemmin.

Näe heidät kaikki, näe koko kaupunki, joka on selkä näkymätöntä seinää vasten.

King on viime vuosina pehmentänyt tyyliään, mutta se ei vähennä hänen taitoaan kirjoittaa vetävää tarinaa ja tönäistä lukija satunnaisella hetkellä pimeään. Kun King näyttää kuvun aiheuttamat muutokset ilmastossa ja kasvavan kauhun sekä paniikin, joka taittuu räjähtäväksi raivoksi tunnen suljetun paikan kammoa. Kun King kuljettaa erään talon ovelle, eteiseen, keittiöön ja ruokakomeroon voin lähes pahoin. Siihen pimeyteen ei halua jäädä kukaan. Onneksi King tarjoaa kaupunkiin myös valon välähdyksiä, uskoa ja toivoa.

Nautin matkastani Chester´s Millin kaduilla, mutta loppuratkaisu tuntui tarinaan nähden hieman laimealta. Ei suosikkini, mutta ei missään nimessä huono. Oikeastaan aika kingmäinen. Luin kirjan saattumalta oikeana ajankohtana, lokakuussa. Ehkä suon halloweenina ajatuksen Barbielle, Julialle, Roselle, Joelle, Norrielle, Bennylle, Everettin perheelle ja tietysti Ollielle. Hengitän syvään ja toivon, että tunnen kasvoillani tuulen ja sateen ja näen tähdet kirkkaina ja puhtaina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Taivaalla tuikkivat jo ensimmäiset vaaleanpunaiset tähdet, likaisen lasin läpi nähdyt kipinät.

- - -

Oma rakas tonttini ja leikkikenttäni, Villasukka kirjahyllyssä -blogini täytti syyskuussa viisi vuotta. Aika rientää kun on mukavaa! Mikä olisi parempi tapa juhlistaa etappia kuin kirjoittaa Kingin kirjasta? En tiedä, mutta sen tiedän, että haluan kiittää teitä tähänastisesta matkasta, jokaisesta vierailusta ja kommentista ❤

Kirjaostoksilla 7-10/2015, 3 kirjaa -haaste ja Lahjoita lukutaito

Jotenkin pääsi lipsahtamaan tämä kirjaostosten esittely. Kesä vilahti ohi ja kirjapinot ovat kasvaneet vaikka sain sentään perkattua muutamia ylimääräisiä kirjoja kirjahyllyistä kiertoon. Tässä kesän ja alkusyksyn kirjahankintani:

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu, Kesäviiniä ja Suolaista hiekkaa
Harrisin suklaatrilogia on ilahduttanut minua sekä kirjoina että Pieni suklaapuoti -elokuvana. Olen lukenut Harrisilta myös Sarkaa ja samettia ja kotikirjahyllystä löytyy muitakin hänen romaanejaan. Kirjablogiystäväni Susa tyhjensi kirjahyllyään ja onnekseni ehdin huikata tämän kolmikon itselleni, kiitos Susa! Nyt kirjahyllyssä on Herrasmiehiä ja huijareita lukuunottamatta koko Harrisin suomennettu tuotanto, täytyy pitää silmät auki vielä tuon yhden puuttuvan kirjan osalta.

Katja Kettu: Surujenkerääjä
En ole vielä lukenut Ketulta mitään, mutta Kätilö on odottanut pitkään lukuvuoroaan. Surujenkerääjä löytyi tavaratalon alesta, se kuulosti kiinnostavalta ja päätyi ostoskoriin.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Olen lukenut vatuloinnin mestarilta eli Haahtelalta vasta Lumipäiväkirjan, lupasin silloin jatkavani hänen tuotantoonsa tutustumista ja kun uusin romaani löytyi samaisesta pöydästä kuin Ketun kirja nappasin senkin mukaani.

Kesälomamatkamme ensimmäinen pysäkki oli Vaasassa. Hotellistamme pääsi kätevästi samassa rakennuksessa olevaan ostoskeskukseen ja sieltä löytyi edellisestä reissusta tuttu kirjakauppa, jossa sattui sopivasti olemaan alennusmyynti. Mukaan tarttui kuuden kirjan lisäksi ihania minikokoisia magneettikirjanmerkkejä. En voinut vastustaa pientä Eiffel-tornia!

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Kirjailijan teosten herättämästä kirjablogipöhinästä on jäänyt mieleen kehut vahvasta ja persoonallisesta kerronnasta. Kuulostaa hyvältä!

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Kiinnostuin kirjasta jo kustantajan katalogissa upean kannen ansiosta. Sitä paitsi kirjan nimi toi heti mieleeni Stephen Kingin Unensieppaajan. Kuvauksen perusteella kirja vaikuttaa mukavan salaperäiseltä.

Elias Koskimies: Ihmepoika
Tämäkin kirja ihastutti jo kustantajan katalogissa. Odotukset ovat erittäin korkealla!

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Tämän kirjan kohdalla emmin pitkään. Lainasin tämän jo kertaalleen kirjastosta, mutta blogisuitsutus hieman pelästytti ja palautin kirjan lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin antaa kirjalle tilaisuuden, toivottavasti en kadu ostostani.

Laura Gustafsson: Anomalia
Vähän sama juttu kuin Sajaniemen Pedoissa, vanha viharakkaussuhteeni susiin nosti päätään. Kansikuva on vangitseva! Tarina vaikuttaa salaperäiseltä ja hieman oudolta, pakko tutustua.

Marisha Pessl: Yönäytös
Tätä kirjaa on kehuttu visuaalisesti vahvaksi ja elokuvamaiseksi jännäriksi. Selasin tätä kerran kirjastossa nopeasti, mutta jätin lainaamatta kun lukupino oli muutenkin korkea. Tartun tähän kunhan iskee sopiva jännärinnälkä.

Kävin vanhemman villasukkalapsen kanssa ostoksilla ja kun kaksi lukutoukkaa on liikkeellä ei kirjakauppakäynniltä voi välttyä.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Ihana kansi ja jotenkin surumieliseltä ja kauniilta kuulostava kuvaus. Tämäkin on kerännyt paljon positiivisia blogisavuja.

Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
Gaudén Hurrikaani oli niin rujon kaunis, että on pakko lukea häneltä lisää!

D. L. King: Suloisia suudelmia - Lumoavaa vampyyrierotiikkaa
Törmäsin kerran tähän kirjaston teemapöydässä, olikohan hirviö- tai kauhuteema. En napannut kirjaa heti mukaani ja seuraavalla kerralla kirja oli lainattu. En muistanut kirjailijaa enkä kirjan nimeä, mutta onneksi kirja tuli vastaan kirjakaupassa. En ole aiemmin lukenut erotiikkakirjallisuutta, vampyyrierotiikasta nyt puhumattakaan. Luvassa voi olla joko vaivaannuttava tai hykerryttävä lukuelämys.

- - -

Sain kesällä myös 3 kirjaa -haasteen, kiitos MarikaOksa! Haasteen ideana on valita bloggaamiensa kirjojen joukosta kolme teosta, jotka haluaisi lukea uudelleen. Haaste on lähtenyt liikkeelle Kieltenopen kotiblogista. Vaikea valinta, mutta tässä tämänhetkinen kolmikkoni:

Anne Frank: Päiväkirja

Tähän kirjaan (sekä sen muihin versioihin) olen palannutkin useasti. Ensimmäisen kerran luin Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan ala-asteella. Edelleen ihmisten pahuus ihmetyttää ja surettaa. Kirja kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen ja jokaisen tulisi se lukea. Historiaa ei saa unohtaa.

Stephen King: Pimeyden talo

Tässä voisi olla nimettynä mikä tahansa Kingin teos. Suosikkikirjailijani, jonka teoksia luen uudelleen ja uudelleen. Onneksi lukemista riittää, yli 60 teosta ja lisää todennäköisesti tulee, sen verran terävänä Kingin kynä edelleen on.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Tällä kyseisellä Janssonin tarinakokoelmalla on minulle erityinen merkitys, mutta samoin kuin edellisessä tässäkin voisi olla myös joku muu kyseisen kirjailijan teos. Ihana kirja, ihana kirjailija.

- - -

Tässä kohtaa on vielä hyvä muistuttaa Suomen Pakolaisavun Lahjoita lukutaito -kampanjasta, joka jatkuu vielä 30.9.2015 asti.

Kuvittele hetki, että et osaisi lukea.

Koulukirjat, kirjeet, laskut, tuote- ja hintalaput, lomakkeet, hakemukset, liikenneopasteet ja kaikki muu tekstiä sisältävä materiaali olisi silmissäsi vain sotkua. Kuinka vaikeaa kaikki olisi, kuinka helppo sinua olisi huijata. Puhumattakaan niistä tuhansista tarinoista ja puhtaasta nautinnosta, mitä kirjat ja niiden lukeminen tarjoaa. Lukutaito on tärkeä taito. Voit tarjota tämän taidon myös heille, joilla tuota mahdollisuutta ei automaattisesti ole.

Tarkemmat tiedot kampanjasta ja tavoista auttaa löytyy Suomen Pakolaisavun Lahjoita lukutaito -sivulta.

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Tammi, 2015

308 sivua

Luettu: 6.9.2015

mistä: pyydetty arvostelukappale

Mitä tekee kirjabloggari, joka on lapsesta saakka nähnyt toistuvasti painajaisia susista? No tietysti bongaa syksyn kirjaluettelosta salaperäiseltä ja jännittävältä vaikuttavan kirjan, jossa kuvauksen perusteella jolkottelee yksi jos toinenkin susi ja odottaa sitten kirjaa kieli pitkällä (pun intended).

Itärajan läheisyydessä sijaitsee Ritajärvi, metsien ympäröimä pieni rauhallinen pitäjä. Ortodoksipapin tytär Maria laulaa kirkkokuorossa enkelin äänellä, ihailee Marilyn Monroeta sekä ystäväänsä Anniinaa, jolla on pokkaa piikkikorkoihin ja rohkeutta elää. Kuoroon tulee myös Tuomas, jonka ääni on niin vahva, että sitä vasten voi nojata. Tuore nuori kanttori Saara tuo uudet sävelet ja raikkaan tuulahduksen seurakuntaan. Pienen yhteisön ja jopa tiiviin seurakunnan rivit alkavat rakoilla kun susihavainnot lisääntyvät ja lähimpänä metsää olevan asutuksen liepeiltä löytyy käpälän jälkiä. Tähän asti niin tuttu ja turvallinen metsä muuttuu uhkaavaksi kun sen varjoissa hiipii peto yhä lähemmäs ja lähemmäs ihmisiä ja heidän reviiriään.

Kuin suitsutussavu leviää huhu pienessä pitäjässä. Ensin tiivistyneenä tummaksi, tarkkarajaiseksi massaksi, jota lulee voivansa melkein koskettaa – mutta jos siitä yrittää saada otteen se pakenee, käsi uppoaa läpi, nyrkki puristuu tyhjään. Ja savu haalenee ja leviää, liukenee ilmaan, näkymättömiin. Sitä ei voi enää silmllä erottaa, mutta tuoksun yhä tuntee: siitä on tullut osa ilmaa jota hengittää.

Yritin lukea Sajaniemen kirjaa rinnakkain Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin kanssa, mutta Petojen oli odotettava kiltisti vuoroaan. Näiden kahden kirjailijan teokset olivat kuin kaksi samanapaista magneettia, liian vahvoja olemaan vierekkäin. Molemmissa teoksissa on vahva ja erottuva kieli sekä yhdistävinä teemoina äidin menetys, suru ja siitä selviytyminen. Pedot tuo mieleen myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, sillä uskonto saa molemmissa tarinoissa suuren sijan, myös luonto ja sen elävä kuvaus yhdistää Taivaslaulun ja Pedot. Tämän kaiken lisäksi Pedot on myös tarina pelosta.

Sajaniemen kieli ja kerronnan rytmi on kaunista sekä voimakasta, mutta en millään saanut siitä täysin kiinni. Kielikuvat ovat upeita, mutta Sajaniemi ei jätä niitä yhden vahvan lauseen varaan vaan jatkaa, rönsyää ja ryöppyää. Kielikuvat hajoavat liikaa ja alkuperäinen ajatus katoaa, painuu sanahelinän alle. Ihan kuin Sajaniemi ei luottaisi joko omaan kirjoitustaitoonsa tai lukijan ymmärrykseen vaan yrittää avata ja selittää. Ihan turhaan. Pitäisi luottaa, sillä taitoa on! Nyt kielikuvat kasvavat niin suuriksi, että [k]irja painaa käsissä, sana on raskas kantaa. Ihan kuin isä-Lassen evankeliumikirja.

Unelias pikkupaikkakunnan tunnelma rakentuu hienosti. Alusta asti tietää, että tunnelma tulee tihentymään, mutta kaikki käy kovin hitaasti. Ihan kuin tapahtumia seuraisi paksun, liikkeet hidastavan suitsukesavun läpi. Tarinan lomassa on kuvitteellisia lehtiartikkeleita, mielipidekirjoituksia, haastatteluja ja uskonnollisia osuuksia kuten rukouksia tai tarinoita esimerkiksi Egyptin Marian vaiheista. Osa niistä tuntui hieman irrallisilta.

Osa kuntalaisista on valmiina susijahtiin, mutta joskus peto voi olla muukin kuin se ilmeisin vaihtoehto. Tarina kantaa loppuun asti, vaikka matka tuntuikin välillä pitkältä ja mutkaiselta. Kyllä ne sudetkin sieltä tulevat, turkki takkuisena, silmät kiiluen ja kuonot tulvillaan houkuttelevia tuoksuja. Seuraava ote voisi olla omista painajaisistani. Kauniita unia sitten vain...

     Yöllä uni on levotonta ja pimeä huone rasahtelee, kuin lattiaan painuisivat varovaiset askelet. Pimeys vuolee esiin pehmeät varjot, ihon nukan, kuin pehmeän turkin. Kuunvalo välähtää peilistä, vain hetkeksi laiha hahmo tulee näkyviin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun uhka on olemassa, näyttäytyy se joka puolella.

Myös Ulla on lukenut Pedot.