Susan Hill: The Woman in Black

Susan Hill: The Woman in Black

Vintage Books, 2011 (1983)

164 sivua

Luettu: 27.10.2015

Mistä: oma ostos

Taisi olla ihanan Saran postaus, josta bongasin tämän Susan Hillin kirjan lukupinooni. Hankin teoksen omaan hyllyyn odottamaan ja nappasin sen nyt luettavakseni kun kaipasin kunnon kummitustarinaa kauhujen ja kummajaisten kuukauden päätteeksi. Hah, ketä yritän huijata, lukupinossani on jatkossakin kauhua ja kummajaisia!

On jouluaatto ja Arthur Kipps perheineen istuu olohuoneessa kertomassa kummitusjuttuja. Kun Arthuria pyydetään osallistumaan tarinointiin hän ei lähde leikkiin mukaan. Hänellä olisi kyllä tarina kerrottavanaan, mutta se on liian kauhea ja ennen kaikkea tosi. Paperille sen voi kuitenkin kirjoittaa, sylkäistä sen muisto ulos vainoamasta mielen perukoilta. Seuraavana päivänä Arthur tarttuu toimeen ja palaa mielessään ajassa vuosia taaksepäin, nuorena asianajajana saamansa tehtävän pariin. Hänen on selviteltävä työnantajansa edesmenneen asiakkaan, rouva Drablown jäämistö. Matka Crythin Giffordiin ja Eel Marsh Houseen muuttuu rutiinitehtävästä joksikin ihan muuksi kun Arthur kohtaa mustapukuiseen naisen...

I could not run away from that place, I would have to go back to it, not now, but soon, I had fallen under some sort of spell of the kind that certain places exude and it drew me, my imaginings, my longings, my curiosity, my whole spirit, toward itself.

Mitähän tästä nyt sanoisi. Odotin piinaavaa jännitystä ja varsinkin elokuvatrailerin (Daniel Radcliffe Arthurina, minun on kovin vaikea suhtautua hänen ei-Harry-Potter-rooleihinsa) nähtyäni mietin uskaltaako kirjaa lukea illalla ollenkaan. Kyllä uskaltaa. Elokuvan katsomisesta en ole niin varma.

Tarina on yleistunnelmaltaan hyvin perinteinen kummitustarina. Mennyt aika majataloineen ja ponikärryineen ihastuttaa. Kylän laidalla sijaitseva vetisen marskimaan ympäröimä synkkä kartano, silmänräpäyksessä nouseva sumu ja vanhat tarinat luovat salaperäisen ja hieman uhkaavan tunnelman. Lukija pääsee jatkuvasti kulkemaan askeleen edellä Arthuria, tai ainakin juonenkäänteet voi arvata ennen kuin ne todella tapahtuvat.

Tarina ei juurikaan pelottanut, mutta sehän ei ole kauhukirjallisuuden itsetarkoitus, kuten Marko Hautala toimittamassaan novellikokoelmassa muistutti. Minulle kirjan parasta antia oli jännityksen sijaan tunne siirtymisestä kirjan sivuilla ajassa taaksepäin ja se mahtava tunnelma, jonka Hill loi Crythin Giffordin kylään ja Eel Marsh Housen ympärille. Hyvin luodut puitteet korvasivat jopa pienet kömpelyydet kuten muutamat toistuvat kuvaukset ja sen, että Arthur sattuu löytämään oleelliset paperit niin pian, vaikka on juuri hämmästellyt kuinka valtavan määrän enimmäkseen turhaa paperia Alice Drablow on säilyttänyt.

Tarinaan olisi siis mielestäni mahtunut muutama mutka lisää, mutta toisaalta näin alle 200-sivuisena kirja oli sopivan tiivis ja toimiva. Jos kauhua olisi ollut enemmän olisi upea ympäristö ja tunnelma saattanut jäädä liiaksi jännityksen jalkoihin. Tämähän taisi olla oikeastaan todella hyvä, kun ensin selvisin ennakko-odotusten karisemisesta!

Upeaakin upeampi kansi ansaitsee omat kehut, juuri sopiva kirjan henkeen!

Sitaattikunniamaininnan saa:

I must have a candle, some light, however faint and frail, to keep me company.

Enid Blyton: Viisikko vuoristossa sekä Liebster award

Enid Blyton: Viisikko vuoristossa (#17)

Tammi, 1987

145 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five Get into a Fix, 1958)

Luettu: 15.10.2015

Mistä: kirjastosta

Vähiin käy ennen kuin loppuu, nyt nimittäin lähti viimeinen viisikko Viisikoita lukuun. Tämän jälkeen lukematta on enää neljä osaa. Vanhempi villasukkalapsi huitaisi minusta edelle, hänellä on jäljellä kaksi kirjaa. Myös nuorempi villasukkalapsi innostui tarttumaan ensimmäiseen Viisikkoon, tuntuu tykkäävän. On ilo siirtää omia kirjarakkauksia omille lapsille!

Viisikon joululoma on mennä pilalle sitkeän flunssan takia, edes jouluruoka ei maistu lapsille. Tohtorin mielestä lapset tarvitsevat yskänlääkkeeksi lauhaa vuori-ilmaa ja kuin tilauksesta puutarhurimestari Jenkins ilmoittaa, että hänen tätinsä asuu Walesin rannikolla vuoren jyrkänteellä ja majoittaa matkalaisia kartanoonsa. Viisikko lähtee matkaan ja onnekseen he saavat luvan majoittua keskenään vuoristomajaan. Vastapäisellä rinteellä sijaitsevasta Old Towersin talosta ja sen omistajasta rouva Thomasista liikkuu outoja tarinoita ja pian lapset pääsevät itse todistamaan niitä todeksi.

     – Tulkaa katsomaan! Huh! Se näkyy taas!
     Kaikki ryntäsivät heti ikkunaan, ja Tim nousi kahden jalan varaan nähdäkseen paremmin.
     Vuoren yllä heitä vastapäätä riippui sumu – outo hehkuva sumu, joka hohti säkkipimeässä. Se väreili ja aaltoili raskaasti, ei kevyesti niin kuin sumu tavallisesti tekee.
     – Katsokaa! sanoi Anne tyrmistyneenä. – Miten omituisen värinen se on – ei punainen, ei keltainen, ei oranssi. Mitä se oikein on?
     – Niin, mitähän tuolla on oikein tekeillä? Ei ihme, että Ailyn äiti kertoi nuo tarinat meille – niissä tuntuu todellakin olevan jotain perää! sanoi Leo. – On parasta, että koetamme ottaa ilmiöstä selvää huomenna.

Jouluun sijoittuva kirja sopi yllättäen loistavasti kauhun ja kummajaisten lokakuuhun, tässähän puhuttiin velhoista (ks. sitaattikunniamaininta lopusta)! Nautin viisikon lumileikeistä, vuori-ilmasta ja jännityksestä, myös lammaspaimenen villi tytär Aily lemmikkeineen ihastutti. Blyton onnistui huijaamaan minut väärille jäljille juonenkuljetuksessaan, joten tarina tarjosi yllätyksiä. Mahtavaa miten näinkin pitkässä sarjassa on vire pysynyt vahvana. Kirjassa paljastui uusia asioita viisikon jäsenistä, sillä Annen, Dickin ja Leon äitiä puhuteltiin rouva Barnardiksi enkä muista aiemmissa osissa heidän sukunimeään mainitun lainkaan (voin toki olla väärässä).

Ehkä ajan hammas on hieman purrut tai sitten suomennos on erikoinen, nimittäin kirjassa Ailyn äiti puhuu tyttärestään veijarin lisäksi pakanana. Erikoinen valinta käyttää uskontoon liittyvää nimittelyä. Paikoitellen suomennos selvästi tökki, Anne esimerkiksi tiedustelee muilta keittäisikö hän teetä vai suklaata, kyseessähän on tietysti kuuma kaakao (engl. hot chocolate). Lapset valitsevat juomakseen "suklaan" ja Anne ottaa esiin kaakaopurkin eli kaakao on kuitenkin suomentajalle tuttu juttu. Näitä vanhahtavia tai kummallisia sanontoja ja suomennoksia on kiinnostava bongata.

Mahtava seikkailu, tulee melkein ikävä lunta!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Suuri koira murisee, velhot pitävät pitojaan ja sauhu nousee.

- - -

Sain Tuntemattomalta lukijalta eli Handelta Liebster Award -tunnustuksen. Suuri kiitos, on mukava tulla muistetuksi! Tunnustuksen ohjeet ovat seuraavat:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi.
2. Laita palkinto esille blogiisi.
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen.
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa.
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat.
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen.
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse.

Tässä vastaukseni Handen esittämiin kysymyksiin:

1. Onko joku kirja ollut sinulle pelastusrengas jossakin vaikeassa elämäntilanteessa?

Hannu Väisäsen Vanikan palat osui juuri oikeaan hetkeen. Se tarjosi lohtua ja kauniita sanoja tilanteessa, jossa omat sanat olivat hukassa.

2. Luettiinko sinulle iltasatuja lapsena?

Kyllä. Tosin opin lukemaan 5-vuotiaana, joten luin paljon itse.

3. Luetko enemmän uutuuksia vai vanhoja kirjoja?

Painopiste taitaa olla vanhemmassa kirjallisuudessa. "Vanha" tarkoittaa tässä tapauksessa muutamia vuosia tai vuosikymmeniä.

4. Jos olet menossa katsomaan kirjaan perustuvaa elokuvaa, luetko kirjan ensin?

Riippuu vähän tilanteesta. Jos kirja vähänkään kiinnostaa haluan lukea sen ensin, mutta jos menen katsomaan vaikka jonkun rymistelyelokuvan (esim. James Bond -leffat) ei kirjan lukeminen välttämättä edes kiinnosta.

5. Kiinnytkö kirjallisuuden hahmoihin, jotka tuppaavat kuolemaan tarinan aikana? 

Kyllä. Suosikkikirjailijani Stephen Kingin kirjoissa jäähyväisiä joutuu jättämään usein sillä hän tappaa surutta hahmojaan.

6. Kerro kolme hahmoa, joiden kanssa haluaisit ystävystyä, jos he olisivat tosielämän henkilöitä.

Muumimamma (Tove Janssonin Muumit, ei kaivanne lisäesittelyjä!), häneltä voisi ammentaa voimaa ja viisautta äitinä olemiseen. Roland Deschain eli viimeinen revolverimies (Stephen Kingin Musta torni -sarja), hänen kanssaan olisi mielenkiintoista istua nuotiolla kuuntelemassa tarinoita. Vianne Rocher (Joanne Harrisin suklaatrilogia), voisimme istahtaa nauttimaan kupin kuumaa kaakaota ja juttelemaan mukavia.

7. Luetko näytelmäkirjallisuutta?

En juurikaan.

8. Pidätkö kirjojen tuoksusta?
Kyllä yleensä. Jos tuoksu (haju) on tupakansavua tai kosteutta niin niistä en pidä.

9. Valitse: "perinteinen", sähköinen vai äänikirja? Perustele.

Perinteinen, ehdottomasti. Se vain tuntuu parhaimmalta vaihtoehdolta. Fyysinen kirja käsissä rauhoittaa.

10. Luetko kirjat mieluummin niiden alkuperäiskielellä vai valitsetko useammin käännöksen?

Valitsen useammin käännöksen.

11. Jos kirjoittaisit itse kirjan, minkä genren valitsisit?

Vampyyrit tai norsut, genrellä ei niin väliä ;)

Olen nyt tylsä ja epäsosiaalinen enkä jaa tunnustusta eteenpäin. Muiden vastauksia on hauska lukea, mutta nyt en millään jaksa keksiä kysymyksiä.

J. R. Ward: Ikuinen rakastaja

J. R. Ward: Ikuinen rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #2)

Basam Books, 2010

447 sivua

Suomentanut: Marke Ahonen

(Lover Eternal, 2006)

Luettu: 10.10.2015

Mistä: kirjastosta

Siirryin sujuvasti Kuvun alta vampyyrien, tällä kertaa Mustan tikarin veljeskunnan, seuraan. Pimenevät illat, oivallinen syy lukea kauhuun kallellaan olevaa tai muuten vain kummajaisia sisältävää kirjallisuutta! 

Rhage, jota komean ulkonäkönsä vuoksi Hollywoodiksikin kutsutaan, on Mustan tikarin veljeskunnan kylmä raivopää, joka kantaa sisällään Kirjurineitsyen kirousta. Mary Luce työskentelee johdon sihteerinä, tekee vapaaehtoistyötä auttavassa puhelimessa ja valmistautuu aloittamaan uuden taistelun vakavaa sairautta vastaan. Kun Rhage törmää ohimennen Maryyn ei vampyyri saa Maryn ääntä mielestään ja hänen on saatava tavata hänet uudelleen. Ja uudelleen. Ihmisnaisen ja vampyyrisoturin suhdetta ei katsota hyvällä. Ihminen voi uhattuna paljastaa vampyyrit lessereille, vampyyrinmetsästäjille ja he ovat lessereille helppo kohde. Oman ongelmansa tuo myös Rhagen kantama kirous, peto, joka irti päästessään on vaaraksi kaikille lähellä oleville.

     Rhagen pupillit välähtivät valkeina kuin kaksi tulitikkua. Se oli kerrassaan kummallista. Aluksi ne olivat mustat, ja seuraavassa hetkessä ne hohtivat vaaleaa valoa.
     "Miksi noin tapahtuu?" Mary kysyi.
     Rhagen hartiat paisuivat, kun hän tarttui jalkoihinsa ja nojasi niihin. Äkkiä Rhage nousi ylös ja alkoi kävellä ympäriinsä. Mary saattoi aistia energian, joka huokui hänestä, hänen sisältään.
     "Rhage?"
     "Sinun ei tarvitse välittää siitä."
     "Tuo kiihkeä sävy sinun äänessäsi kertoo, että ehkä minun pitäisi."

Ilmeisesti sarjan osissa keskitytään aina yhteen "veljeen" kerrallaan, edellisessä osassa Wrathiin ja nyt Rhageen. Mikäpä siinä, jokainen veljeskunnan jäsen on omalla tavallaan kiinnostava.Toinen osa on ensimmäisen toistoa myös muutamissa muissa seikoissa. Lesserit kulkevat vahvasti mukana, he tuntuvat yhden kirjaimen kutsumanimineen (O, E, X...) jotenkin persoonattomilta, mutta sitähän he ovatkin. Hiljalleen heidän pigmenttinsä häipyy ja heistä tulee väritöntä, vauvantalkintuoksuista, vampyyrejä tappavaa massaa. Ja seksi, sitä riittää tässäkin osassa. Termistö – varsinkin ydintä toistetaan kerta toisensa jälkeen, aargh! – lähinnä huvittaa välillä.

Kirjan luettuani mietin Kirjurineitsyttä. Hän ei tunnu hallitsevan pelkästään veljeskuntaa ja muita vampyyrejä vaan hänellä on paljon valtaa myös ihmislajiin. Tähän liittyen eräs juonenkäänne kirjan loppuvaiheilla on jokseenkin erikoinen ja helpolta tuntuva ratkaisu. Tosin ei tässä varsinaisesti vaikeita kuvioita luoda muissakaan juonellisissa asioissa. Kirja kuitenkin teki tehtävänsä ja tarjosi oikein viihdyttävän lukukokemuksen.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka herättää ihmetystä elimistön tuottamia äänä kohtaan):

Hänen sivuontelonsa hyrisivät.

Anteeksi, teki mitä?

Stephen King: Kuvun alla (sekä yksi saavutettu blogietappi)

Stephen King: Kuvun alla

Tammi, 2009

1115 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Under the Dome, 2009)

Luettu: 30.9.2015

Mistä: lahja

Huomasin, että kaikki kolme kovasti odottamaani kotimaista uutuutta uivat synkissä, surun sävyttämissä vesissä. Oli pakko puhaltaa peli poikki Ahavan ja Sajaniemen vahvojen kirjojen jälkeen ja ottaa hyllystä tähän väliin luottolukemista eli Stephen Kingiä. Toki tiesin vanhasta tottumuksesta, että tässäkään Kingin kirjassa ei olla vain auringonpaisteessa iloisten ja onnellisten ihmisten keskellä, mutta vähän erilaisissa ympyröissä kuitenkin.
 

     Heidän ojentamansa kädet eivät aivan kohdanneet, ja jälleen Barbie ajatteli ikkunalasia, käden painamista lasia vasten samalla kun kaveri painoi kätensä sitä vasten toiselta puolelta. Sormet asettuivat vastakkain toisiinsa koskematta.
     Hän veti kätensä takaisin. Se oli sama käsi, jolla hän oli pyyhkäissyt veristä nenäänsä, ja hän näki sormiensa punaisien jälkien leijuvan ilmassa. Hänen katsellessaan veri alkoi helmeillä. Ihan kuin lasin pinnassa.
     "Taivaan vallat, mitä tämä tarkoittaa?" Sea Dogs kysyi.
     Barbiella ei ollut vastausta. 

Kesken lokakuisen päivän Chester´s Millin kaupungin ympärille ilmestyy näkymätön muuri. Pienlentokone tuhoutuu törmäyksessä lennättäen kaksi matkustajaansa pieninä palasina maahan. Metsämurmelin matka katkeaa, kirjaimellisesti. Kaupungin rajoja myötäilevä kupu pysyy paikallaan, ongelmat kasaantuvat ja pedot nostavat päätään. Ja ongelmiahan riittää kun kaupunkia johtaa juonitteleva Jim Rennie kasvava amatööripoliisiarmeija tukenaan.

King pitää omien sanojensa mukaan romaaneista, joissa on reilusti väkeä ja sen huomaa. Joku muu saattaisi kertoa Chester´s Millin tarinan puolet pienemmässä sivumäärässä ja vähemmällä henkilömäärällä, mutta silloin en olisi tutustunut esimerkiksi hieman erikoiseen kirjastonhoitajaan Lissa Jamiesoniin, sitkeisiin sisaruksiin Alice ja Aidan Appletoniin tai viisaaseen salaherkuttelija Horaceen, lehtinainen Julia Shumwayn koiraan. Väkeä on paljon, mutta jokaisella pikkukaupungin asukkaalla on paikkansa. Heihin kiintyy ja siksi heidän menettämisensä sattuu. Ja kuten olen Kingin kohdalla aiemminkin todennut hän ei kohtele henkilöitään silkkihansikkain vaan menetyksiä tulee vastaan ennemmin JA myöhemmin.

Näe heidät kaikki, näe koko kaupunki, joka on selkä näkymätöntä seinää vasten.

King on viime vuosina pehmentänyt tyyliään, mutta se ei vähennä hänen taitoaan kirjoittaa vetävää tarinaa ja tönäistä lukija satunnaisella hetkellä pimeään. Kun King näyttää kuvun aiheuttamat muutokset ilmastossa ja kasvavan kauhun sekä paniikin, joka taittuu räjähtäväksi raivoksi tunnen suljetun paikan kammoa. Kun King kuljettaa erään talon ovelle, eteiseen, keittiöön ja ruokakomeroon voin lähes pahoin. Siihen pimeyteen ei halua jäädä kukaan. Onneksi King tarjoaa kaupunkiin myös valon välähdyksiä, uskoa ja toivoa.

Nautin matkastani Chester´s Millin kaduilla, mutta loppuratkaisu tuntui tarinaan nähden hieman laimealta. Ei suosikkini, mutta ei missään nimessä huono. Oikeastaan aika kingmäinen. Luin kirjan saattumalta oikeana ajankohtana, lokakuussa. Ehkä suon halloweenina ajatuksen Barbielle, Julialle, Roselle, Joelle, Norrielle, Bennylle, Everettin perheelle ja tietysti Ollielle. Hengitän syvään ja toivon, että tunnen kasvoillani tuulen ja sateen ja näen tähdet kirkkaina ja puhtaina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Taivaalla tuikkivat jo ensimmäiset vaaleanpunaiset tähdet, likaisen lasin läpi nähdyt kipinät.

- - -

Oma rakas tonttini ja leikkikenttäni, Villasukka kirjahyllyssä -blogini täytti syyskuussa viisi vuotta. Aika rientää kun on mukavaa! Mikä olisi parempi tapa juhlistaa etappia kuin kirjoittaa Kingin kirjasta? En tiedä, mutta sen tiedän, että haluan kiittää teitä tähänastisesta matkasta, jokaisesta vierailusta ja kommentista ❤