Anneli Kanto: Pyöveli

Anneli Kanto: Pyöveli

Gummerus, 2015

387 sivua

Luettu: 25.2.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

     Herrojen lapsista tulee herroja ja talonpoikien lapsista talonpoikia. Papinpojista tulee pappeja ja pyövelinpojista pyöveleitä. Niin on maailman laki, sanoo isä, joka tietää maailmasta paljon.

Pyövelillä, tuolla kruunun tuikitarpeellisella virkamiehellä, on oma tarkoin rajattu reviirinsä yhteisössä. Talo kaupungin laidalla kaukana muista, oma yksinäinen paikka erillään muusta kirkkoväestä, krouviin hänellä ei ole asiaa vaan hän juo juomansa ulkona. Pyöveliä halveksitaan ja vältetään paitsi silloin kun hän on työssään, silloin häntä katsotaan ja jopa ihaillaan mikäli hän tekee työnsä hyvin. Kaikki tämä odottaa Johannia, pyövelin poikaa, vaikka hänen äitinsä toivoo toisin. Tuomari Wisander päättää tuomiot sekä rangaistukset ja antaa määräykset pyövelille niiden toteuttamiseksi. Wisander on lukenut ja viisas mies, mutta on siitä huolimatta astunut naisen kauneuden ja lumovoiman ansaan. Valta on vaikea käsiteltävä, liikaa nautittuna se vie mennessään. Orpo Pietari Sipinpoika päättää muuttaa kohtalonsa ja muuntautuu kuin kameleontti apteekkari Petter Eggertsiksi. Hänen kätköistään löytyy lääke niin köyhän kuin rikkaan kaupunkilaisen ongelmiin. Arkaluontoiset vaivat vaativat arkaluontoiset lääkkeet eikä ainesosia hankkiessa voi herättää liikaa huomiota. Tavallisten rikosten lisäksi Vaasassa ilmenee yhä enemmän merkkejä oudoista tapahtumista, ne tulkitaan paholaisen palvonnaksi ja noitavainot alkavat.

Kannon Pyövelin taustalta löytyy tosielämän pyöveli, mestarismiehenä 40 vuotta toiminut Heikki Hakalainen ja 1670-luvun noitavainot Pohjanmaalla, kyseessä on kuitenkin fiktiivinen romaani. Lukijaa kuljetetaan Vaasan katujen lisäksi mm. Nevanlinnassa, Uudessakaarlepyyssä ja Lyypekissä. Vaikka tapahtumia seurataan vuorotellen kolmen miehen näkökulmasta on pyövelin oppipoika Johann päähenkilö. Alussa kerronta hyppii mielestäni turhan nopeasti miehestä toiseen ja lukujen alussa sai hetken miettiä kuka minäkertojista puhuu, mutta kyllä henkilöt alkoi hiljalleen tunnistaa. Olisin silti kaivannut heihin hieman enemmän omaäänisyyttä. Kolmikon kiinnostavin henkilö on ehdottomasti Johann. Pyövelin oppipoika, tuleva pyöveli ja mestarismies.

Tämä on toista. Tämä ei ole leikintekoa. Johannille ojennetaan miekka, mutta kun hän tarttuu siihen jännityksestä vapisevin sormin, käsivarsista valahtaa kaikki voima ja hän tuskin jaksaa nostaa asetta. Hän on poika, ei vielä riittävän vahva.
     - Hyvä mestarismies on mieleltään tasainen ja luja, Balthazar selittää. - Hän ei tunne kostonhimoa eikä iloitse saattaessaan tuomitun kuolemaan. Hän on oikeudenmukainen ja kylmä kuin jää. Ei ole hänen asiansa punnita tuomitun syyllisyyttä, sillä sen ovat tuomarit tehneet. Pyöveli tekee sen, mitä tuomarit eivät osaa mutta minkä hän taitaa paremmin kuin kukaan muu. Pyöveli osaa kuoleman, ja se tekee hänestä mahtavan miehen.

 

Juoni ei tarjoa erottuvia huippuja, mutta ei myöskään notkahduksia vaan etenee tasaisesti ja ehjänä alusta loppuun. Vaikka kalman ja veren haju leijailee nenässä pitkin matkaa ei pyövelin työn yksityiskohdilla mässäillä (en silti suosittele ihan herkimmille lukijoille), todetaan vain kuinka rangaistus pannaan täytäntöön. Samalla toteavalla, koruttomalla tavalla kuvataan kuinka raadollista ja löyhässä olevaa ihmisen elämä voi olla. Ei esimerkiksi vaatinut kummoisia tekoja, että päätyi syytetyksi noituudesta. Pyöveli tarjoaakin erittäin mielenkiintoisen, uskottavan ja sujuvasti kerrotun kurkistuksen maamme historian synkkään osaan.

Sitaattikunniamaininnan saa:

On siistimpää hukkua veteen kuin paskaan, mutta lopputulos on sama.

Pyövelin matkassa on kuljettu myös seuraavissa blogeissa: Kirjakko ruispellossa, Lukuisa, Lukuneuvoja, Ullan luetut kirjat.