Joanne Harris: Karamellikengät

Joanne Harris: Karamellikengät

Otava, 2008

511 sivua

(The Lollipop Shoes, 2007)

Luettu: 29.1.2013

Mistä: oma ostos

Ryntäsin Pienestä suklaapuodista kiireellä Viannen ja Anoukin matkaan. Karamellikengät on siis suoraa jatkoa heidän tarinalleen. Edellisestä lukukerrasta ei ole kuin pari vuotta, mutta enhän nyt missään nimessä voi hypätä yhden osan yli ;)

Vianne ja Anouk jättivät suklaapuotinsa ja Lansquenetin ja jatkoivat matkaansa kohti Pariisia. Vanhat nimet ovat jääneet matkan varrelle, he ovat nyt Yanne ja Annie Charbonneau. Perhe on kasvanut toisella tyttärellä, pienellä ja erilaisella pian 4-vuotta täyttävällä Rosettella, jonka Yanne synnytti Rennesin lähellä. Yannella on uusi suklaapuoti, joka on tosin vain varjo entisestään sillä hän on luopunut niin suklaan valmistamisesta kuin taikuudestakin. Eräänä päivänä puotiin astelee toinen henkilöllisyyden vaihtaja, Zozie de L'alba, eräänlainen huijari ja elämien varastaja, joka kiinnostuu salaperäisestä perheestä. Pian Zozie kiemurtelee itsensä 11-vuotiaan Annien ystäväksi, osaksi Charbonneaun perheen elämää ja suklaapuotia, mutta ei suinkaan auttaakseen Yannea vaan viedäkseen häneltä jotain hyvin tärkeää.

     Mutta pelkkä tulolähde ei minulle nyt riitä, vaan haluan paljon enemmän. Ikävystyminen on kammottava ajatus. Minä tarvitsen muuta. Haluan mahdollisuuden käyttää kykyjäni, kaipaan seikkailua, haasteita, vaihtelua.
     Haluan elämän.
     Ja sen kohtalo antoi minulle kuin sattumalta Montmartressa tänä tuulisena aamuna, kun lokakuu on lopuillaan.

 
Vaikka Pieni suklaapuoti oli ihana ei Karamellikengät jää lainkaan huonommaksi, varsinkin kun tämä sijoittuu iki-ihanaan Pariisiin, Montmartren kukkulalle. Juoni on vielä vetävämpi ja lopun tapahtumissa on jopa hieman kauhumaisia piirteitä, ikään kuin varovaisesti ripoteltuna. Myös magian osuus korostuu entisestään - jos Yannessa on ripaus taikaa on sitä Zoziessa roppakaupalla. Minuun taikuus upposi oikein hyvin. Suklaan aromitkin pääsevät oikeuksiinsa (vähemmän suklaisen alun jälkeen) kun Yanne alkaa Zozien kannustamana jälleen valmistamaan herkkujaan. Harmi vain kun kirjaa lukiessa tekisi koko ajan mieli suklaata, tai Yannen kaakaota...

Mutta kaakaota ehtii aina juoda. Äiti valmistaa sen suklaasta, jonka kaakaoprosentti on seitsemänkymmentä - hän on sitä mieltä, ettei muunlaista suklaata kannata edes ostaa - ja lisää mukaan maitoa, raastettua muskottipähkinää, vaniljaa, chiliä, ruskeaa sokeria, kardemummaa. Valmiina se maistuu täyteläiseltä ja kielen takaosan päällä lievästi kitkerältä, samanlaiselta kuin karamelli siinä vaiheessa, kun se muuttuu happaman makuiseksi. Chili antaa kaakaolle kirpeyttä - sitä ei saa panna liikaa, vaan ainoastaan sen verran että se maistuu (...).

Tämä elämästä, luopumisesta, uusista aluista, taisteluista ja rakkaudesta -erityisesti äidinrakkaudesta- kertova kirja oli oikein nautinnollista ja koukuttavaa luettavaa! Samalla heräsi Pariisiin kohdistuvan kroonisen matkakuumeen lisäksi kiinnostus sekä asteekkien että mayojen kulttuuria, tapoja ja historiaa kohtaan.


Sitaattikunniamaininnan saa haikean kaunis ja osuva kuvaus äidin tunteista lapsen kasvua seuratessa:

Minua jaksaa ihmetyttää, miten ihan pienet asiat voivat raastaa sydäntä - unohtunut suukko, hylätty lelu, satu, jota ei haluta kuunnella, ärtyisä ilme vastaukseksi johonkin, mikä aikaisemmin olisi nostattanut hymyn huulille...

A.S. Byatt: Pieni musta kirja

A.S. Byatt: Pieni musta kirja

Teos, 2012

204 sivua

(Little Black Book of Stories, 2003)

Luettu: 26.1.2013

Mistä: kirjastosta

Byattin Pieni musta kirja päätyi luettavakseni jälleen kerran blogisavujen, erityisesti Lumiomenan Katjan sytyttämien, perusteella. Se kiilasi luettavien listalla ylöspäin myös lähestyvän Blogistanian Globalia -äänestyksen vuoksi.

Kirja sisältää viisi novellia, Olio metsässä, Kehotaidetta, Kivinainen, Materiaalia ja Pinkki nauha. Tarinat ovat keskenään hyvinkin erilaisia, mutta ne kaikki vievät lukijan pimeälle puolelle, mikä enemmän mikä vähemmän. Kaksi tyttöä kohtaa metsässä hirvittävän olion, joka pysyy mielessä aikuisuuteen asti. Lääkärin ja taiteilijan tapaaminen johtaa tilanteeseen, jossa toinen ajautuu eräänlaiseksi pakkomielteen välikappaleeksi. Nainen muuttuu surun myötä kiveksi. Kirjoitusryhmä saa viimein kirjoitettavaa. Mies huolehtii sairaasta vaimostaan ja saa oudon vieraan.

Ajattelin saavani lukea todellisuutta venyttäviä, kauhuun taipuvia, hyvin kerrottuja tarinoita. Ensimmäisessä tarinassa, Olio metsässä, odottamiani elementtejä pilkahtelikin ja kerronta erityisesti olion äänten ja olemuksen kuvailun osalta oli varsin onnistunutta rujoudessaan. Kehotaidetta oli sen jälkeen pettymys, taiteen kuvailua oli minun makuuni aivan liikaa ja tarina kokonaisuudessaan tuntui varsin tavalliselta. Samoin Materiaalia ja Pinkki nauha olivat varsin keskinkertaisia tarinoita, jotka eivät herättäneet hurraa-huutoja. Kivinainen oli aloitusnovellin ohella suosikkini. Byatt onnistuu herättämään kiven eloon uskomattoman hienosti, kiven jähmeä ja tiivis olemus välittyy lukijalle asti.

Hän ajatteli ihmisajatuksia ja kiviajatuksia. Jälkimmäiset olivat hitaita, vähävärisiä, karkeapintaisia ja äärimmäisiä, niin kuumia kuin kylmiä. Ne eivät kääntyneet englannin kielelle eivätkä millekään hänen tuntemalleen kielelle, ne kokoutuivat jähmeästi, kolisivat toisiaan vasten, kasautuivat ja luiskahtelivat.

Huomasin kirjaa lukiessani miettiväni useampaan otteeseen Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novellikokoelmaa. Näissä kirjoissa oli jotain samaa, outoja sattumuksia, pimeyttä ja pelkoa. Silti arvostan enemmän Sinisalon kirjaa, sillä Byattin tarinoiden taso vaihteli niin paljon. Kävipä mielessäni välillä jopa kirjan jättäminen kesken (!!!). Jos kaikki tarinat olisivat olleet yhtä hyviä kuin Olio metsässä ja Kivinainen, olisin hihkunut riemusta kirjan kannet sulkiessani. Nyt jäin hieman pettyneeksi. Pieni musta kirja onnistui kuitenkin herättämään mielenkiinnon Byattin muita teoksia kohtaan.

Mutta miksi kannet ovat mustan sijaan mustikansiniseen vivahtavat? Samaa kysyi kirjan nimen lukenut esikoinen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

 Näkyvästä puuttuivat värit, oli pelkkiä musteen ja norsunnahan sävyjä.

 

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
(Chocolat, 1999)
Otava, 2009
413 sivua
Luettu: 18.1.2013
Mistä: oma ostos

Joanne Harrisin samannimiseen kirjaan perustuva Pieni suklaapuoti -elokuva on ikisuosikkini. Johnny Depp, Judi Dench ja suklaaherkut vievät kerrasta toiseen mukanaan. Otavan juuri julkaisema kirja, Persikoiden aikaan, on jatkoa tarinalle. Luettuani Morren arvion kirjasta tajusin, että en olekaan muistikuvastani huolimatta lukenut Pientä suklaapuotia vaan ainoastaan sitä seuraavan Karamellikengät -kirjan, joten päätin lukea tarinan aiemmat osat ennen Harrisin uutukaista. Katsoin vielä elokuvankin (ehkä 20. kerran), mutta siitä vasta lopuksi.

     >>Jäädäänkö me? Äiti, jäädäänkö?>> Hän kiskoi minua itsepintaisesti käsivarresta. >>Minä pidän tästä, pidän tästä paikasta. Jäädäänkö me?>>
     Nostin hänet syliini ja suutelin häntä päälaelle. Hän haisi savulta ja paistuvilta räiskäleiltä ja talviaamun lämpöisiltä vuodevaatteilta. Miksipä ei? Tämä oli yhtä hyvä paikka kuin joku toinenkin.
     >>Tietenkin>>, sanoin huulet hänen hiuksissaan. >>Tietenkin jäädään.>>  Se ei ollut suoranainen valhe. Tällä kertaa se olisi voinut jopa olla totta.

Vianne Rocher ja hänen 6-vuotias tyttärensä Anouk saapuvat pieneen ranskalaiskylään, Lansquenetiin, karnevaalituulen mukana. Värikäs ja eloisa kaksikko kiinnittää heti (uskonnollisiin) tapoihinsa kangistuneiden kyläläisten ja erityisesti heidän kirkkoherransa Francis Reynaudin huomion. Kun Vianne perustaa entisen konditorian tiloihin suklaakaupan kokee Reynaud naisen henkilökohtaiseksi ja ammatilliseksi uhaksi. Onhan nyt ennenkuulumatonta vietellä kyläläisiä tarjoamalla herkkuja pääsiäisen paaston aikaan! Narcissen tavoin moni kuitenkin sortuu aistinautintoihin suklaan muodossa:

     Kaadoin kaakaota, tummaa ja katkeransuloista.
     >>Maistuisiko pala kakkua?>> ehdotin.
     Hän harkitsi vähän aikaa. >>Ehkä ei niin kauan kun minulla on suruaika>>, hän selitti epämääräisesti. >>Mitä kakkua se on?>>
     >>Baijerilaista, ja siinä on kinuskikuorrutus.>>
     >>Ehkä pieni pala.>>

Vianne ja Anouk eivät ole kauaa ainoat muukalaiset, sillä jokea pitkin saapuu jokimustalaisia punahiuksisen Roux´n johdolla. Onneksi jotkut kyläläiset Armande Voizinin ja Joséphine Muscatin johdolla asettuvat ei-toivottujen muukalaisten puolelle. Riittäkö se kuitenkaan pitämään Viannen aloillaan vai onnistuuko pappi ajamaan hänet kylästä, jälleen tuulen vietäväksi?

Jihuu! kuten Armande sanoisi. Harmittavan useista kirjoitus- ja päiväysvirheistä (luvut on nimetty päivin ja päivämäärin) huolimatta tämä suklaata, ihmissuhteita, salaisuuksia ja ripauksen taikuutta sisältävä ranskalaisuutta  huokuva kirja oli juuri niin ihana kuin elokuvan perusteella tiesin odottaa! Ahmin kirjan muutamassa päivässä, mitä ei ole viime aikoina tullut juurikaan tehtyä. Käperryin sohvannurkkaan viltin alle kirjan, suklaan ja punaviinilasillisen kera ja nautin. (Tosin lopussa hieman tyrmistyin Roux´hun liittyvästä käänteestä...) Suosikikseni nousi -samoin kuin elokuvassa- ulkoisesti kovin kärttyiseltä vaikuttava Armande, jonka sydän kuitenkin on kultaa ja joka ei kumartele muiden suuntaan vaan valitsee itse seuransa ja tekee itse omat ratkaisunsa, vaikka ne eivät aina niin järkeviltä muiden mielestä vaikutakaan.

Tuoreeltaan kirjan lukeneena kaivoin Pieni suklaapuoti -dvd:n laatikosta ja aloin katsoa sitä ensimmäistä kertaa uusin silmin, alkuperäiseen tarinaan verraten. Tunnelma ja päälinjat oli siirretty kirjasta elokuvaan, mutta useat pienemmät yksityiskohdat oli muutettu, jotain oli poistettu ja jotain lisätty. Harvoinhan elokuva noudattaa alkuperäistä tarinaa, mutta kieltämättä nämä erot, kuten Anoukin mielikuvituseläimen sekä Reynaudin ammatin muuttaminen, pistivät silmään. Onneksi näyttelijä- ja musiikkivalinnat sekä suklaaherkkujen valmistamisen kuvaus ovat onnistuneet. Myös ranskalaisen pikkukylän tunnelma välittyi katsojalle asti.

Nyt kiireesti seuraavan osan eli Karamellikenkien pariin ennen kuin karnevaalituuli kääntyy!


Sitaattikunniamaininnan saa:

>>Ei taida olla helppoa kun äiti on häirikkö>> hän sanoi.

Erin Morgenstern: Yösirkus

Erin Morgenstern: Yösirkus

(The Night Circus, 2011)

Basam Books, 2012

400 sivua

Luettu: 11.1.2013

Mistä: kirjastosta varaamalla

Nyt on uusi lukuvuosi korkattu! Muistaakseni törmäsin ensimmäisen kerran Erin Morgensternin Yösirkukseen jo viime keväänä Norkun Nenä kirjassa -blogissa. Kirja kuulosti niin mielenkiintoiselta, että se heilahti luettavien listalleni samantien. Kirjaa ei löytynyt omasta lähikirjastosta, mutta kiitos "kirjastokimpan" sain kirjan viimein lainattua.

Celia, avioton lapsi, päätyy taikuri-isänsä luokse äitinsä kuoleman jälkeen. Kun Hector Bowen, taiteilijanimeltään Prospero Lumooja, tajuaa tyttärellään olevan maagisia kykyjä alkaa hän valmistella tytärtään taikuuden maailmaan. Hän esittää Celiaa koskevan haasteen vanhalle tuttavalleen Alexanderille, harmaapukuiselle miehelle, jonka tulee etsiä Celialle sopiva vastustaja. Vastustajaksi valikoituu orpokodista löytyvä Marco. Sen paremmin Celialla kuin Marcollakaan ei ole tarkempaa tietoa pelistä, sen säännöistä, alkamisajasta, paikasta tai edes vastustajastaan. Vuosien valmistautumisen jälkeen peliareenaksi valjastetaan salaperäinen mustavalkoinen sirkus, Le Cirque des rêves eli unelmien sirkus. Sen tulosta ei ilmoiteta ennakkoon vaan se ilmestyy milloin minnekin, se on auki vain öisin ja sen porttien sisäpuolella avautuu taikuuden maustama maailma. Peli voi alkaa.

Tulipa luettua sellainen kirja, jonka ideaa on hankala kuvailla paljastamatta siitä liikaa ja jota on myöskin hankala arvioida. Kauniiden kansien sisään, tyylikkäästi koristelluille sivuille, on kietoutunut monikerroksinen, useita henkilöitä, paikkoja ja aikoja sisältävä tarina, joka vaatisi melkein toisen lukukerran heti perään selkiytyäkseen paremmin. Sillä juuri kun luulin ymmärtäväni tarinaa ja kuvittelin tietäväni sen suunnan kerronta hyppäsikin aivan toiseen aikaan ja paikkaan, toisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Tuntui, että kirja elää ja lipuu käsistä, aivan kuin kirjassa kuvattu sirkus muuttuu ja vaihtaa vaivihkaa paikkaa. Tämä (sekä välissä vilahteleva iki-inhokkini lukijan puhuttelu) häiritsi alussa, mutta vaikutti sitten sopivalta ratkaisulta.

     Portin takana näkyvä lipunmyyntikioski on kiinni. Vain pieni tuulenvire värisyttää hiljaisia telttoja silloin tällöin. Sirkuksessa ei liiku mikään muu kuin kellon viisarit, jotka tikittävät eteenpäin iltapäivän tunteja - jos tuota ihmeellistä veistoksenkaltaista esinettä voi edes kutsua kelloksi.
     Paikka näyttää tyhjältä ja hylätyltä. Olet silti haistavinasi kinuskin makean tuoksun leijailevan tuulenvireen mukana raikkaassa syysillassa.
     Aurinko katoaa horisontin taakse, ja auringonlasku vaihtuu iltayön hämäryyteen. Ihmiset ympärilläsi käyvät jo levottomiksi. He alkavat siirrellä jalkojaan ja mutista hylkäävänsä aikeensa ja siirtyvänsä johonkin lämpimämpään paikkaan viettämään iltaa. Harkitset juuri itsekin häipymistä, kun alkaa tapahtua.
     Aluksi kuuluu pamahdus, joka erottuu juuri ja juuri tuulen ja puheensorinan läpi. Pehmeä ääni muistuttaa juuri kiehumaisillaan olevaa teepannua.
     Sitten tulee valo.
     Pienet valot alkavat tuikkia joka puolella ikään kuin koko sirkus olisi kirkkaan tulikärpäsparven peittämä. Odottava joukkio hiljenee katselemaan valonäytöstä. Joku lähelläsi haukkoo henkeään. Pieni lapsi taputtaa käsiään silkasta ilosta.

1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva Yösirkus oli kokonaisuudessaan jälleen yksi silittelykirja (edelliset täällä ja täällä). Unenomainen, säkenöivä, lumoava, häilyvä ja maaginen, taidokkaasti rakennettu ja kerrottu tarina. On oikeastaan ihanaa jäädä hieman hämmentyneeseen tunnetilaan lukemisen jälkeen. Samoihin tunnelmiin jäi myös Lukunurkan Q+Black.

Jos suunnittelet kirjan lukemista älä missään nimessä lue ensin takakantta! Siinä on nimittäin paljastettu suurinpiirtein koko loppuratkaisu. Onneksi jossain blogiarviossa tai -kommentissa tästä mainittiin, joten tiesin varoa vaaraa.


Sitaattikunniamaininnan saa (paitsi sirkusta myös tämän hetken tunnelmiani osuvasti kuvaava):

Hän kaipasi takaisin jo sillä hetkellä, kun lähti kävelemään poispäin.

Kurkistus kirjavuoteen 2012 ja lukusuunnitelmia uudelle vuodelle

Uusi vuosi on jo hyvässä vauhdissa, joten on aika tehdä listausta viime vuoden kirjoista ja vetää varovaisia suuntaviivoja uudelle kirjavuodelle.


Mitä tulikaan luettua vuonna 2012

Vuonna 2012 luin yhteensä 46 kirjaa, jäin hieman 50 kirjan tavoitteestani. Luku ei sisällä sarjakuvakirjoja, joita oli yhteensä 6 (4 pidempää ja 2 lyhyempää). En laskenut (tai edes merkinnyt luettujen listalleni) mukaan myöskään tytöille luettuja kirjoja, vaan ainoastaan "itse itselleni" lukemani. Aika samoissa luvuissa mennään kuitenkin kuin viime vuonna, silloin luin 48 kirjaa, mutta en yhtään sarjakuvaa.

50 luetun kirjan lisäksi tavoittelin poikkeamisia lukumukavuusalueiltani, tätä silmälläpitäen luinkin sarjakuvaromaaneja, novelleja/lyhyitä tarinoita, e-kirjoja, dekkarin (tai useammankin, riippuu miten esim. Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat luokittelee) ja aloitin myös runoteosta, joka tosin on vielä kesken.

Lukuhaasteissakin olin mukana. Suoritin kokonaan Satun minihaasteet ja Morren Kuusi kovaa kotimaista. Karoliinan So American -haasteeseenkin osallistuin, mutta en saanut kaikkia valitsemiani kategorioita täyteen. Nämä haasteet siirsin Suoritetut haasteet -välilehdelle. 10 klassikkoa, Kirjallinen maailmanvalloitus ja TBR100 ovat vielä kesken, mutta luen niitä ilman aikarajoitusta (näitä päivitän Keskeneräiset haasteet ja TBR100 -välilehdille).


Tässä hieman tarkempia tietoja luetuista kirjoista:

Kotimaisia 14, ulkomaisia 32 (sarjakuvissa 5-1 kotimaisten hyväksi)

Faktaa 4, fiktiota 42 (sarjakuvissakin 1-5 fiktiovoittoisesti)

Miesten kirjoittamia 16, naisten kirjoittamia 32 (sarjakuvissa tasapeli 4-4). Näissä yhteismäärä nousee luettujen määrää isommaksi, sillä osassa kirjoista on useampi kirjoittaja.

Yhteensä 46 kirjailijaa, joista 30 aivan uusia tuttavuuksia (sarjakuvissa tekijöiden yhteismäärä 5, kaikki minulle ennestään lukemattomia)

 

 

Entä sitten vuoden parhaat kirjat? (Kuvista pääsee suoraan arvioihini)

 

Kotimaisista voiton vie novelleja/lyhyitä tarinoita (!!!) sisältävä Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita.

 

 

 

Ulkomaisista ylivoimainen ykkönen oli Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala.

 

 

 

Paras sarjakuva puolestaan oli Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet.

 

 

 

Vuoden yllättäjä oli ehdottomasti Annukka Salaman Käärmeenlumooja, jonka olin jättää takakannen sitaatin perusteella lukematta, mutta joka nousi yhdeksi lukuvuoteni parhaista kirjoista.

 

 

 

Lukuvuoteen mahtui monia helmiä ja huteja vain minimaalinen määrä. Tässä vielä muutama helmi:

 

   

 Suunnitelmia vuodelle 2013

Tavoittelen edelleenkin 50 luetun kirjan rajapyykkiä, mutta en mitenkään ryppyotsaisesti. Tarkoituksenani on jatkaa noita kesken olevia haasteita sekä omaa Stephen King -projektiani, yritän pidättäytyä osallistumasta uusiin haasteisiin. Tosin parin haasteen kohdalla olen jo lähellä repsahtamista ;) Yritän lukea mahdollisimman paljon oman kirjahyllyn kirjoja ja kesken olevia sarjoja. Lisäksi kustantamojen kuvastoissa on näkynyt kiinnostavia uutuuksia, joten niitäkin varmasti luen muutamia...

Kirjan (ja tähän liittyen myös kirjasarjojen) keskeyttäminen on ollut minulle aina hirvittävän hankalaa, enkä ole blogiaikanani tehnyt niin kertaakaan. Nyt yritän olla itselleni armollisempi eli jos kirja (tai kirjasarja) ei anna minulle yhtään mitään opettelen jättämään sen kesken. Koska bloggaan kaikista lukemistani kirjoista aion blogata myös mahdollisista keskeytyksistä ja siihen liittyvistä syistä lyhyesti.

Nyt kun päättyneen kirjavuoden tilit on tasattu voin keskittyä uuteen kirjavuoteen. Lukuiloa :)

Blogistanian Finlandia 2012 -ehdokaslistani

Blogistanian Finlandia 2012 -palkinnon saaja selviää aivan pian eli 2.1. klo 20.00 Sallan lukupäiväkirja -blogissa. Minäkin aion olla mukana äänestyksessä, vaikka tänä vuonna julkaistujen kotimaisten kirjojen lukusaldoni jäikin laihaksi. Parhaiden pisteiden saaja oli helppo valinta, seuraavat olivatkin sitten hankalampia. Tässä kuitenkin pisteeni:

3. pistettä saa:
Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2. pistettä saa:
Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
(Googletukseni mukaan kirja on kotimainen sarjakuvaromaani, mutta sen tarkempaa luokitusta aikuisten tai lasten sarjakuvaan en löytänyt. Kirja oli kuitenkin sijoitettu kirjastoomme aikuisten osastolle, joten otin sen mukaan listaukseeni. Mikäli kilpailua emännöivä Salla on sitä mieltä, että tämä on nuorten kirja voi seuraavan mainitsemani kirjan nostaa tälle pistesijalle.)

1. pisteen saa:
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa


EDIT:
Ja niinhän siinä kävi, että Aki Ollikainen korjasi potin Nälkävuodellaan. Paljon onnea voittajalle! Tarkemmin tuloksista Sallan tulospostauksessa. Kiitos myös Sallalle kisan emännöimisestä!