Sivut

28 elokuuta 2024

Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies



Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
WSOY, 1994
441 sivua
Luettu: 21.5.2024
Mistä: kirjastosta


Helsingissä asuva iäkäs leskirouva Meeri Müller on saanut keväästä lähtien yhteydenottoja pikkukaupungista vanhalta kotiseudultaan. Kaupunki haluaisi rouva Müllerin omistaman muutaman hehtaarin nummen, joutomaapalan, jotain tehdasta varten. Rouva Müllerillä on kuitenkin pitkä ja hyvä muisti ja niin vain nummen tapaus kiskoo menneet tapahtumat ja muistot hänen mieleensä, erityisesti sen kuinka huonosti pikkukaupungin päättäjät kohtelivat hänen miestään tuomari Gösta Mülleriä. Alkaa viivytystaistelu nummesta, jonka aikana selviää kuinka johtaja ja pirtutrokari Müllerin pojasta, pääasiassa piian kasvattamasta Gösta Mülleristä tuli ensin arvostettu tuomari ja pankinjohtaja ja sitten töistään syrjäytetty ja syytetty mies, kerrotaan Gösta ja Meeri Müllerin rakkaustarina ja samalla myös muutaman muun pikkukaupungin asukkaan ja perheen kohtaloista sekä tietenkin ratkaistaan kysymys nummesta.

Eeva Joenpelto kertoo nummen varjolla vuosikymmenten yli ulottuvan tarinan isoista ja pienistä asioista, suvusta, salaisuuksista, rakkaudesta, ystävyydestä, puutarhanhoidosta, muurahaispesän hävittämisestä, kadonneista kuiteista, tuotantolaitoksen perustamisesta, pikkukaupungin juonitteluista, siitä kuinka ihmiset joutuvat vallanpitäjien pelinappuloiksi sekä erään korvakoruparin kohtalon. Tästä kirjasta jäikin päällimmäisenä mieleen vahvatahtoisen rouva Müllerin lisäksi hänen hienot korvakorut, lempeä puutarhuri Tulus ja yksittäisenä kohtauksena pieni Gösta Müller kiertämässä isänsä piian kehotuksesta huoneesta toiseen haistelemassa häkää. Piika varmaan tiesi, että häkä on hajuton, mauton ja väritön kaasu, mutta tarvitsi hetken aikaa itselleen ja töilleen, ilman ympärillä touhuavaa pikkupoikaa ja päätti vetää tätä nenästä. Tämähän ei jäänyt viimeiseksi kerraksi kun Gösta Mülleriä huijattiin. Joka tapauksessa häkäyksityiskohta jäi mieleen häiritsevänä yksityiskohtana.

Tuomari Müller on jälleen niitä kirjoja, johon en todennäköisesti olisi ilman lukupiiriä tarttunut, mutta jonka lukemista en missään nimessä harmittele, vaikkakaan en lopulta pitänyt tarinaa erityisen huikeana lukukokemuksena sen hyvistä hetkistä huolimatta. Vasta kirjan luettuani huomasin, että kirja on saanut Finlandia-palkinnon vuonna 1994, joten tässä tuli täytettyä myös yhdenlainen aukko kirjasivistyksessä.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli niin ilon lyömä, että tuskin pystyi puhumaan.

Helmet-lukuhaaste 2024: 42. Kirjan nimessä on alaotsikko

4 kommenttia:

  1. Hyvin aikaa kestänyt teos. Äitini oli Joenpellon kirjojen ystävä ja kotona oli pitkä rivi Joenpellon kirjoja.
    Tässähän näytetään kunnallispoliitikkojen likaisia hommia ja lahjusten ottoja, mikä ei ole muuttunut miksikään 30 vuodessa.

    VastaaPoista
  2. Mai, tässä oli paljon myös tähän päivään sopivaa, mutta on edistystäkin onneksi tapahtunut joissain asioissa.

    VastaaPoista
  3. Heh, olipa sattuma. Pitkästä aikaa poikkesin katsomassa, joko on seuraava Päätalo luettu. Olen juuri tänään aloittamassa tätä Joenpellon Tuomar Mulleriä. Äsken katsoin kaksi nettiarvostelua siitä, ja tämä on kolmas.

    t. Jormanen

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jormanen, jopas sattui 🙂 Mukavia lukuhetkiä sinulle Tuomari Müllerin parissa. Päätalosta on ihan huomaamatta tullut vähän taukoa, mutta aloitan kyllä kohta.

      Poista