Kalle Päätalo: Pato murtuu

Kalle Päätalo: Pato murtuu

(Iijoki #24)

Gummerus, 1994

685 sivua

Luettu: 13.11.2023

Mistä: lahja

Syksyllä 1952 Kalle ja Laina ovat viimein päässeet asettumaan takaisin Tampereelle asumaan omaan taloon. Alakerran vuokralaisten poismuuton jälkeen asunto on remontin tarpeessa ja taloon pitää tehdä muutenkin parannuksia ja korjauksia, mutta nehän hoituvat. Kallella on viimein aikaa myös kirjoittamiselle, tosin yläkerrassa vuokralla asuvan perheen isä pistäytyy lähes joka ilta istumaan Päätaloille. Vuokralaisesta on muutakin harmia, niin myös asuntoremontista, jonka Kalle lupautuu kiltteyttään tekemään viraapelityönä samassa työpaikassa työskentelevälle neiti Lehtiselle ja tämän äidille. Remontin ja sen jälkipyykin seurauksena Kallen ja Lainan välit huononevat entisestään. Kun Kalle lähtee Vesilahden kirkonkylään johtamaan kansakoulun rakentamista saa pariskunnan välinen kireä tilanne hetken hengähdystauon. Tuolla reissutyöllä on lopulta varsin kauaskantoiset seuraukset.

Tässä osassa tapahtuu todella paljon niin Tampereella, Vesilahdella kuin Taivalkoskella, että välillä oli vaikea malttaa laskea kirjaa käsistä. Päätalon perheessä tehdään suuria päätöksiä, joitakin näistä osasi odottaa, mutta osa pääsi yllättämään. Tunnekuohuilta ei voinut välttyä, etenkin eräs Kallen ja Tessu-koiran välinen kohtaus sai pyyhkimään silmäkulmia. Mielestäni yksi kirjan hienoimpia hetkiä on kun Kalle pääsee esittelemään Riitu-äidilleen työmaataan, Attilan kenkätehtaan laajennusurakkaa. Päätalo kuvaa hyvin äidin tunnetilaa, jossa sekoittuu jännitys ja hämmennys siitä osaako maalaismuori käyttäytyä kaupungin rakennustyömaalla, mutta myös ylpeys omasta pojasta. Äidin vierailu Tampereen työmaalla on tainnut olla tärkeä tapahtuma myös pojalle, vaikka kirjassa Kalle ei juuri hempeile tai tunnusta tunteitaan vaan ennemmin peittää lämpimät tunteensa vitsailuun sekä äitinsä puheliaisuuden ja piipun polton häpeilyyn.

     - Minnua ujostuttaa sinne työmaallesi meno.

     - Mitä tässä on ujostelemista! Sinähän olet minun äiti!

     - Ossaanko käyttäytyäkkää. Tartteeko minun tervehtiä ja ketä?

     - Mestarien kopissa esittelen sinut. Sillon tervehit.

     - Käsipäivälläkö?

     Äiti kysyy tämän niin surkealla äänellä, että minulta pääsee nauru.

     - Kättelet! Kämmenellä. Mutta elä ruppea leipomaan kaveriini olokapäihin jumalantervettä.

     (...)

     - Saanko minä siellä tupakoija?

     - Et kait jaksa tupakoimatakkaa olla.

     (...)

     - Saanko ryyppiä kahvivailta?

     - Kuka sen kieltää, naurahdan.

     - Jos tämä herra ei tykkää, kun maalaismuori horii kahvevain laijalta, äiti sanoo ja nyökkää Laurisen suuntaan.

     Minä naurahdan ja lupaan:

     - Särvihän vajin laijalta ja kastele nisupalasta kuppiiin!

     (...)

Työmaalla on menoa ja meininkiä! Lautapoika Ositusvuori kantaa varsinaisen kellarikerroksen holville mahtavia taakkojaan ja kun pudottaa ne olkapäältään, muistaa hihkaista:

     - Varokaa, alla kuolee!

     Äidin sormet hakeutuvat tämän tästä hypistelemään esiliinan taskua. Jossakin välissä äiti sanoo:

     - Ja sinäkö olet tämän metelin ja sekasotkun ylin herra?

     - Työnjohtajana. Vastaava mestari, niin kuin sanotaan.

     - Miten sinä, herrajumala, nämä kaikki hommat ällyät?

     - Ällyämistähi joskus on, naurahdan.

     - Osasitko kuvitella sillon kun lähit Kallioniemestä poikarepaleena savotoihin, että joskus olet tämmösen metelin päänaatikka?

     - En varmasti. Mutta eikö Kattila-Santeri sanonu, että onni se on, joka miestä tyyrää.

Riitu Päätalo on ehdottomasti yksi suosikkihenkilöistäni sarjassa. Hänessä on yhtä aikaa herkkyyttä, lämpöä, karskiutta ja lujuutta. Pidän siitä kuinka avoimesti hän näyttää kaikki tunteensa, uskaltaa ilmaista mielipiteensä ja pitää omiensa puolta. Tätä osaa lukiessani tuskastuin ja ärsyynnyin moneen kertaan sekä Kallen että Lainan käytökseen (molemmista riittäisi jupinaa pitkät pätkät, mutta se menisi jo juonipaljasteluksi), mutta Riitun osuudet, joita tässä osassa on aika paljon, toivat muuten aika synkissä tunnelmissa kulkevaan tarinaan kaivattua iloa ja lämpöä, tosin myös ripauksen huolta ja surua. Tarinan lopussa esiintyvässä leskirouva Elsa Köpänvuoressa tunnistin jotain samaa kuin Riitussa. Ehkä Köpänvuori tavataan vielä seuraavassa osassa.

Voi voi, kohta tämä sarja loppuu!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sentään pidätyn laskemasta suustani sanoja, jotka siellä ovat vähintäänkin kyykkylähdössä.

Pohjoinen lukuhaaste 2023: 17. Vuotuisjuhlaan liittyvä romaani (kirjassa vietetään mm. joulua ja juhannusta)

Helmet-lukuhaaste 2023: 12. Kirjan nimi liittyy veteen