Teuvo Pakkala: Lapsia & Pikku ihmisiä

Teuvo Pakkala: Lapsia & Pikku ihmisiä

SKS, 1999 (Lapsia 1895, Pikku ihmisiä 1913)

187 sivua

Luettu: 3.11.2022

Mistä: kirjastosta

SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita -sarjassa vuonna 1999 julkaistu yhteisnide pitää sisällään kaksi Teuvo Pakkalan novellikokoelmaa, vuonna 1895 julkaistun Lapsia sekä vuonna 1913 julkaistun Pikku ihmisiä. Näiden novellien pääosassa ovat lapset ja maailmaa katsotaan heidän silmin. Lapset leikkivät hautajais- nukke- ja hevosleikkejä, kilpailevat keskenään, laskevat mäkeä, käyttävät mahtisanoja, keräävät jumalmarjoja, esittelevät hienoja asuja, unohtelevat, sairastavat, oppivat, potevat huonoa omatuntoa ja koti-ikävää, kokevat iloja ja suruja.

Novelleista mieleenpainuvin on Veli, joka tuntuu lähentelevän kauhutarinaa. Se kertoo Laura-tytöstä, joka yllättäen kiinnostuu kaupan ikkunassa näkemästään nukesta. Laura nimeää nuken Kirstiksi ja leikki, johon Lauran lisäksi osallistuvat äiti, isä ja kyökkipiika Leena, saa yhä erikoisempia käänteitä. Tässä leikissä toden ja kuvitellun rajat häilyvät ja tunnelma on Kirsti-nuken ja hymyilevän, kuolemaa julistavan Lauran ansiosta kammottava.

Novelleissa esiintyvien lasten äänet ovat uskottavia, Pakkala kuvaa taitavasti lasten tunne- ja ajatusmaailmaa. Vaikka novellit ovat yli satavuotiaita ovat monet niistä edelleen ajankohtaisia niin hyvässä mitä moninaisempien yhteisten leikkien kuin pahassa syrjimisen tai kiusaamisen suhteen. Aika näkyy osassa novelleista, mutta hyvällä tavalla, novellit ovat kuin pieniä aikakapseleita menneisyyden tapoihin, oloihin ja myös kieleen. Pakkalan kielessä on ihastuttavia piirteitä ja sanoja. Esimerkiksi useammassa novellissa toistuva hauska-sana, jota Pakkala käyttää kiinnostavalla tavalla, asiat eivät ole hauskaa vaan hauska, kuten tässä Häiritty joulu-ilo -novellissa:

     Hävetti niin kovasti ja hän oli vihassa itselleen. Tuntui, että kaikki siellä sisällä vain nauravat hänelle. Hän ei mene sisään koko iltana. Olkoot ja nakatkoon lahjansa. Ei heillä kuitenkaan ole niin hauska, kuin olisi ollut!

     Mutta kun hän oli ja tuumaili jonkun aikaa, niin tuntui hänen lahjansa sittekin (sic) arvokkaammalta kuin muiden, ja että hauska olisi se nakata.

Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka on kuin runo):

Pieniltä yppylöiltä hyppi hän ja huprahti syvälle pehmään lumeen.

Helmet-lukuhaaste 2022: 39. Novellikokoelma