Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Kate Atkinson: Ihan tavallisena päivänä

Schildts, 2011

294 sivua

Suomentanut: Kaisa Kattelus

(Case Histories, 2004)

Luettu: 5.10.2022

Mistä: kirjastosta

Vuonna 1970 Landin perheen kuopus 3-vuotias Olivia katoaa jälkiä jättämättä kodin puutarhaan pystytetystä teltasta yhdessä pehmolelunsa Hiiri Sinisen kanssa. Vuonna 1979 uupunut nuori äiti Michelle Fletcher tappaa miehensä kirveellä. Vuonna 1994 nuori Laura Wyre tapetaan kesken työpäivän metsästysveitsellä asianajotoimistossa eikä hyökkääjää saada kiinni. Vuonna 2004 Jackson Brodie, 45-vuotias yksityisetsivä päätyy tutkimaan velkojen perinnän, aviorikosepäiltyjen seuraamisen ja varastettujen kissojen etsimisen ohessa sekä kadonneen Olivia Landin että murhatun Laura Wyren tapausta. Jackson huomaa pian, että yhdellä jos toisellakin tapauksella saattaa olla tekemistä toistensa kanssa. 

Jackson Brodie on taustoiltaan melko kliseinen yksityisetsivä, hän on ennen etsivätoimiston perustamista työskennellyt poliisina ja sotilaspoliisina, hän on eronnut vaimostaan Josiesta ja heillä on 8-vuotias tytär Marlee. Kaiken arkisen aherruksen vastapainoksi Jackson haaveilee Ranskasta, jossa voisi istuskella kahviloissa polttelemassa savukkeita ja nauttimassa viiniä tai espressoa ja olla onnellinen. Ei hassumpi haave (tosin ilman tupakointia)! Värikkäämpää henkilökaartia tarinassa edustaa rasistinen, erikoisesti puhuva kissamummo Binky Rain sekä Landin sisarukset, joista jokainen on aivan oma lukunsa. 

Ihan tavallisena päivänä lähtee liikkeelle kolmesta tarinasta, tapauskertomuksesta, joiden myötä lukija pääsee kurkistamaan kolmeen perheeseen, kolmeen tavalliseen päivään, jotka menevät yhtäkkiä hirvittävällä tavalla pieleen. Nämä irrallisilta tuntuvat eri aikoina tapahtuneet katoamiset ja kuolemat näyttäytyvät ensin lähellä, loittonevat sitten kauemmas taustalle kunnes kiertyvät taas takaisin, yhä lähemmäs Jacksonia ja toisiaan. Rakenne on mielenkiintoinen ja kirjan kansi (pilvipyörre tai pyörremyrsky? Ehkä myös sormenjälki?) kuvaa tarinaa hyvin. Lauseet ja kappaleet ovat tiivistä tykitystä sisältäen todella paljon informaatiota, joten lukija saa olla tarkkana pysyäkseen käänteissä mukana. Tarkkaavaisuus palkitaan ja Atkinson kasaa tarinan yksittäiset osaset onnistuneeksi kokonaisuudeksi. Takakannen mukaan Jackson Brodie tavataan myös Atkinsonin seuraavissa romaaneissa, joten ehkä tapaan Jacksonin vielä uudelleen.

Sekä tapauksissa että Jacksonin puheissa toistuu tyttöjen ja naisten turvallisuus, sen tärkeyden ja siitä huolehtimisen voisi nostaa kirjan tärkeimmäksi muistutukseksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mitä ihminen tekee sitten, kun kaikkein pahin mitä voi tapahtua oli jo tapahtunut – miten sitten voi elää?

Helmet-lukuhaaste 2022: 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

 

J. K. Rowling: Harry Potter ja Feeniksin kilta

(Harry Potter #5)

Tammi, 2004

1050 sivua

Suomentanut: Jaana Kapari

(Harry Potter and the Order of the Phoenix, 2003)

Luettu: 16.9.2022

Mistä: oma ostos

Minuun on iskenyt syksyn aikana vanhan tutun lukujumin sijasta postausjumi. Luettujen pinoon on kertynyt tapojeni vastaisesti useampia kirjoja, joten luvassa saattaa olla minipostauksia tilanteen korjaamiseksi. Feeniksin killan luin jo syyskuussa, mutta sain ajatukseni jäsenneltyä tekstiksi vasta jouluksi.

Ankeuttajat saapuvat Pikku Whingingiin keskelle jästien asutusaluetta ja yhteenoton seurauksena Harry on saada potkut Tylypahkasta jo ennen lukuvuoden alkua. Joukko velhoja ja noitia saapuu hakemaan Harryä Lontooseen Kalmanhanaukio 12:een, jossa sijaitsee Feeniksin killan eli Voldemortin vastustajista koostuvan salaseuran päämaja. Puheet Voldemortin paluusta repivät railoa velhomaailmaan, osa uskoo hänen palanneen ja haluaa valmistautua tulevaan kun taas moni pitää paluuta hölynpölynä ja valheena. Kun Taikaministeriöstä Tylypahkaan pimeyden voimilta suojautumisen opettajaksi saapuvan Dolores Pimennon teoriapainotteiset opetusmetodit eivät tyydytä kaikkia oppilaita päättää osa heistä ryhtyä opiskelemaan suojautumista keskenään, salassa. Koulussa on valtavasti tekemistä, V.I.P.-tutkinnot ovat tulossa ja niiden lisäksi Harrylle on määrätty yksityistunteina okklumeusta, mielen taikasuojausta ulkoisilta tunkeilijoilta. Harryn arpea särkee yhä ja hän näkee jälleen outoja, väkivaltaisia unia ja kaiken lisäksi Dumbledore välttelee häntä. Mitä pidemmälle Harryn viides opiskeluvuosi etenee sitä hullummaksi meno Tylypahkassa menee Taikaministeriön ulottaessa lonkeroitaan yhä syvemmälle koulun sisälle. Sekasorron keskellä on vaikeaa tietää mistä suunnasta vihollinen on tulossa.

Harrystä paljastuu aiempaa synkempi puoli, jonka kaikista ilmentymismuodoista en hirveästi pidä, kuten esimerkiksi siitä kuinka Harry yltyy kiusaamaan serkkuaan Dudleytä (mikä ei sinänsä ole mikään ihme kaiken sen jälkeen kuinka Dudley on kohdellut Harryä). Harry on jatkuvasti vihainen ja hän kiihtyy hetkessä lähes raivon partaalle, tämä säikäyttää häntä itseäänkin. Muutenkin Harryn mielenmaisema on kaiken yksinäisyyden, epätietoisuuden sekä uhkaavien ja todentuntuisten unien myötä melkoisen ahdistunut ja musta. Lohtua ja valoa Harryn elämään tuovat kummisetä Sirius Musta, ensi-ihastus ja tietysti ystävät. Lisäksi tarinassa käsitellään itseluottamusta, oikeudenmukaisuutta, ammatinvalintakysymyksiä sekä sitä kuinka eri tavalla henkilöt ja asiat voidaan nähdä henkilön itsensä tai muiden näkökulmasta. Kaikki ei ole aina sitä miltä ensi näkemältä tai -tuntemalta vaikuttaa.

Harry Potter ja Feeniksin kilta kesti loistavasti toisenkin lukukerran. Tällä kertaa hyvän tarinan lisäksi kiinnitin huomiota taitavaan henkilökuvailuun, henkilöiden luonteenpiirteet tuodaan esiin taitavasti ja kuin ohimennen yhdessä lauseessa, sekä muutamiin suomennokseen liittyviin yksityiskohtiin. Mistä mahtaa johtua, että osa henkilöiden nimistä on suomennettu ja osa ei? Esimerkiksi Sirius Musta (Black), Dolores Pimento (Umbridge), Alastor Vauhkomieli (Moody) ja Kingsley Kahlesalpa (Shacklebolt) ovat saaneet nimistään suomennoksen kun taas mm. Neville Longbottom, Lavender Brown ja Elfias Doze esiintyvät englanninkielisillä nimillään. Tosin Alastor "Villisilmä" Vauhkomieli oli muuttunut parissa kohtaa ehkä vahingossa Vauhkosilmäksi. Minua huvitti myös kohtaus, jossa rouva Weasley ohjeistaa lapsia myrkyttämään hutsuja, jonkinlaisia tuholaisotuksia. Erikoinen sanavalinta ainakin näin aikuislukijan mielestä, mutta ilmeisesti tässä tapauksessa suomennos on uskollinen englanninkieliselle termille (Googlen mukaan doxy). Jos innostusta riittää vielä kolmanteen Harry Potter-lukukierrokseen voisi seuraava kierros olla mielenkiintoista lukea englanniksi.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"(...) Te olette ehkä huomanneetkin, että me ollaan oltu pääsiäisloma aika hiljaa sekasortorintamalla?"

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 3. Kirja, joka sisältää kirjeitä

Helmet-lukuhaaste 2022: 13. Lasten- tai nuorten kirja, joka on julkaistu 2000-luvulla

Oikein hyvää joulua!

Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa - runoja

Jukka Itkonen: Viisi vuodenaikaa - runoja

Kirjapaja, 2018

93 sivua

Luettu: 8.9.2022

Mistä: kirjastosta

Runojen lukeminen on jäänyt viime aikoina (vuosina!) hävettävän vähälle, mutta kiitos lukupiirin ja miksei samalla myös lukuhaasteiden (Pohjoinen lukuhaaste 2022, Helmet-lukuhaaste 2022) nyt tuli pitkästä aikaa luettua runoja.

Jukka Itkosen Viisi vuodenaikaa on runokokoelma, jossa nimensä mukaisesti eletään koko vuodenkierto ja siinä samalla käydään läpi ihmisen ilot ja surut, koko ihmiselämä, mutta myös mm. osallistutaan eläinten juhliin ja pohditaan olevaisuuden kysymyksiä. Lukija voi myös pohtia mikä onkaan se viides vuodenaika?

Minulla ei kirjaan tarttuessani ollut oikeastaan minkäänlaista muisti- tai mielikuvaa Itkosen runoista, siksi hämmästyin kun runot tai ainakin Itkosen kieli tuntui kovin tutulta. Onkohan Itkosen lastenrunoja luettu joskus päivähoidossa tai koulussa, vai olenkohan itse lukenut näitä jossain vaiheessa omien lasteni kanssa, en osaa sanoa, mutta tätä kokoelmaa lukiessa tuntui lähes kotoisalta.

Osan kokoelman runoista tuntee syvästi ja ne hiipivät sydämeen kuten VOISIN OLLA, jossa on yhtä aikaa lapsuuden huolettomuutta, aikuisuuteen kurkottavan kasvukipuja, riittämisen ja riittämättömyyden ristiriitaa, toivoa ja lämpöä. Osan runoista vain lukaisee ilman kummempia tunnereaktiota. Jotkut runoista ovat hyvin henkilökohtaisia, osa hyvin syvällisiä ja jopa uskonnollisia elämän tutkiskeluja kuten PSALMI. Useammassakin runossa pilkahtelee osia lauluista, ehkä nämä ovat kumarrus Itkosen musiikkiuran puoleen. Ilahduin kovasti löytäessäni PÄIVÄ ON KOHTA JO PITEMPI -runosta lohikäärmeen luolassa vietettävistä eläinten talvipäivänseisaustanssiaisista suosikkibändini HIMin. Yllättävää! Monessa runossa onkin leikkisyyttä, niin myös kokoelman riemastuttavassa viimeisessä runossa KUMMA, jossa seikkailee piste. 

Tuolla se menee                             .

Antaa sen elää.

Teoksen runot ovat siis keskenään erilaisia ja siksi kokoelma ei tunnu välttämättä kovin kokonaiselta, mutta monipuolinen, leikkisä ja tunteikas se on. Jos runot herättävät lukijassa näin monenlaisia tunteita se on minusta hyvän runoteoksen merkki.

Sitaattikunniamaininnan saa ote pitkästä VOISIN OLLA -runosta, jonka voisi kirjoittaa jokaiselle nuorelle matkaevääksi maailmalle, niin hieno se on. Tässä siis pieni ote siitä. 

(---)

Voisin olla tarun synkkä haamu,

joka keskiyöllä ilmestyy.

Voisin olla ilta taikka aamu,

voisin olla seuraus tai syy.

(---)

Voisin olla pelkkä hiekanmuru,

voisin olla tähti taikka kuu.

Voisin olla ilo taikka suru,

koska kaikki niihin palautuu.

(---)

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 14. Runokirja, jossa on jotain talvesta

Helmet-lukuhaaste 2022: 12. Runokirja, joka on julkaistu viiden viime vuoden aikana

Stephen King: Myöhemmin

Stephen King: Myöhemmin

Tammi, 2022

283 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Later, 2021)

Luettu 10.8.2022

Mistä: oma ostos

Olen tehnyt usein Kingin uudesta kirjasta ennakkotilauksen ja ehtinyt odottaa kirjan ilmestymistä kieli pitkällä jo kauan ennen julkaisua, mutta Myöhemmin-romaanin huomasin vasta kun se oli ehtinyt jo kauppoihin. En käsitä missä uutispimennossa olen ollut! Toki korjasin tilanteen ja kävin ostamassa kirjan itselleni välittömästi. Luin kirjan jo elokuussa, mutta mikäpä olisi oivallisempi postauspäivä kirjalle kuin Stephen Kingin 75. syntymäpäivä. Paljon onnea suosikkikirjailijalleni!

Jamie Conklinilla on kyky, josta ei hänen kirjallisuusagenttina työskentelevän yksinhuoltajaäitinsä mukaan saa puhua muille. Jamie näkee kuolleita, hän voi jopa jutella heidän kanssaan hetken aikaa ennen kuin nämä jatkavat matkaansa. Vainajat eivät kuitenkaan aina ole herttaisia naapurin mummoja vaan heidän joukossaan on myös ihmisiä, jotka ovat olleet pahoja niin eläessään kuin vielä kuoltuaankin. Auttaakseen äitiään sekä äidin poliisiystävää Jamien on kohdattava eräitä kuolleita, halusi tai ei.

Tarinan alkuasetelmasta tulee väistämättä mieleen M. Night Shyamalanin Kuudes aisti -elokuva ja kohtaus, jossa Haley Joel Osmentin näyttelemä pikkupoika Cole Sear kuiskaa Bruce Willisin näyttelemälle psykiatri Malcolm Crowelle "I see dead people". Mielikuvaa ei vähennä se, että kyvystään kertova minäkertoja Jamie viittaa samaiseen elokuvaan: Mutta tässä ei ole kyse samasta kuin siinä Bruce Willisin leffassa. Minusta tässä tosin on vähän samasta kyse, molemmat kun nyt kuitenkin sattuvat näkemään kuolleita. Ihan alussa Jamie ei ymmärrä näkevänsä kuolleita, mutta harjaantuu hiljalleen kyvylleen, tunnistaa kuolleet elävien joukosta ja oppii heistä asioita, kuten että kuolleet eivät voi valehdella ja heiltä voi tästä syystä saada tärkeitä, tähän asti salassa pysyneitä tietoja. Tämä onkin tarinan idea, voisiko kuolleista hyötyä jotenkin?

Kirjan minäkertoja Jamie on 22-vuotias kertoessaan lukijalle lapsuudestaan noin 6-vuotiaasta teini-ikäiseksi. Pidän lapsi-Jamiestä, tai siis siitä millainen kuva lapsi-Jamiestä tulee aikuisen Jamien muistojen ja muistelun kautta, mutta en juurikaan aikuistuvasta ja aikuisesta Jamiestä. Ehkä se on vanhemman Jamien puhetapa, jossa on samaan aikaan jotain lapsekasta ja luotaan työntävää enkä myöskään ihastunut myöhemmin-viittauksista. Minun ja aikuisen Jamien kemiat eivät vain kohdanneet.

Tsekkaa mitä itse tuumit.

Tarina tempaa mukaansa niin kuin Kingin kirjat yleensä, siinä on jännitystä ja kauhua, yliluonnollisuutta kammottavien vainajien ja pahuuden muodossa, surullisia ihmiskohtaloita ja kasvutarina. Lopun paljastus selittää osittain Jamien käytöstä tai piirteitä, mutta paljastus latisti lukuelämystä, se tuntui hieman päälle liimatulta, ehkä odotin Kingiltä ennemmin jotain yliluonnollista ratkaisua. Mutinoista huolimatta Myöhemmin on hyvä kummitusjuttu, mutta ei missään nimessä nouse suosikki-Kingieni joukkoon.

Sitaattikunniamaininnan saa (vähän pidempi pätkä):

Ajattelin usein, että jos avaisin komeron ottaakseni paidan, hän olisi komerossa, minun ikioma mörköni. Tai sängyn alla, ja mitä jos hän nukkuessani tarttuisi minua ranteesta tai nilkasta? En uskonut, että hän pystyisi tarttumaan, mutta en ollut varma siitäkään, etenkään jos hän koko ajan vahvistui.

     Mitä jos heräisin ja näkisin hänet vierelläni sängyssä?

Helmet-lukuhaaste 2022: 49: Kirja on julkaistu vuonna 2022 (suomennos)

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Gummerus, 2021

360 sivua

Suomentanut: Paula Takio

(The Little Shop of Happy Ever After, 2020)

Luettu: 1.8.2022

Mistä: oma ostos

Kun Birminghamin pikkukirjasto lakkautetaan saa 29-vuotias kirjastonhoitaja Nina Redmond potkut. Sen sijaan, että jäisi murehtimaan onnetonta työtilannettaan Nina ryhtyy – ystäviensä ja jopa itsensä yllätykseksi – toteuttamaan unelmaansa. Hän ostaa eri paikoista haalimilleen kirjoilleen pakettiauton, muokkaa siitä liikkuvan kirjakaupan ja muuttaa hektisestä Birminghamista pikkuiseen Kirrinfieldiin, Skotlannin ylämaille. Ninan koko elämä muuttuu täysin, mutta vielä pitäisi saada ylämaalaiset kiinnostumaan kirjoista ja lukemaan, jotta muutoksessa olisi jotain järkeä.

Ostin Colganin kirjan alun perin joululukemiseksi, mutta lopulta kirja valikoitui vasta kesäloman reissulukemistoon ja ihan hyvä niin. Olimme reissussa autolla, joten Uusia lukuja ja onnellisia loppuja Ninan pyörillä kulkevine kirjakauppoineen oli oivallista lukemista, sopi vähän kuin teemaan. Tarina on mukavan kevyt, joten ei haitannut, vaikka ehdin lukea vain lyhyitä pätkiä kaiken lomaohjelman lomassa, lähinnä ennen nukkumaan menoa.

Kirjassa ehkä parasta on upeat maisemat (aion ehdottomasti lähteä joskus vaeltamaan Skotlannin nummille!) ja pikkupaikkakunnan elämänmeno. Ja onhan jo liikkuva kirjakauppa itsessään ihana idea, vaikkakin ehkä enemmän sellainen lottovoittajan unelma, omaa elantoa en ehkä sellaisen varaan uskaltaisi laittaa. Lopulta pelkät puitteet eivät kuitenkaan riittäneet lumoamaan minua vaan jäin kaipaamaan vielä sitä kuuluisaa jotain. Tarina etenee sujuvasti, mutta on valitettavasti hieman ennalta-arvattava. Onneksi kuitenkin luin kirjan onnellisen ja rentoutuneen lomalaisen reissulasien läpi, joten kirjasta jäi lopulta mukava ja leppoisa olo. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuntui kuin sää olisi syntynyt silmien edessä: taivas oli kuin valtava vaihtuva näytelmä, jossa liike virtasi ja kieppui.

Helmet-lukuhaaste 2022: 38: Kirjassa toteutetaan unelma tai haave

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Terhi Tarkiainen: Kitty, eli kuinka mies tuhotaan

Tammi, 2020

427 sivua

Luettu: 6.7.2022

Mistä: kirjastosta

Huomasin kirjastossa Terhi Tarkiaisen hieman erikoisen nimisen Kitty, eli kuinka mies tuhotaan -romaanin ja se tuntui juuri sopivalta kesäkirjalta, etenkin kun Tarkiaisen esikoisromaani Pure mua jäi mieleen mukavan viihdyttävänä kirjana.

Kitty Blackstone on kuin vaivihkaa imenyt oppia apoteekkari-isältään tämän valmistaessa pillereitä, pulvereita, uutteita ja emeettejä. Kitty haaveilee Blackstonen apoteekin siirtymisestä isän jälkeen hänen itsensä hoitoon, mutta sitten isä järjestää Kittyn naimisiin vanhemman, kihdin vaivaaman kauppiaan Joshua Goodwinin kanssa ja haaveelta putoaa pohja. Tulevaisuudessa siintää apoteekin pidon, lääkkeiden sekoittamisen ja asiakkaiden palvelelmisen sijasta elämä kauppiaan rouvana, kodin ja palvelusväen pyörittäminen, koruompeleiden teko, seurustelu ja miehen odottaminen töistä kotiin. Pian koittaa hääpäivä ja häävastaanotto, jossa Kitty kohtaa vieraiden joukossa miehen, jolla on neljä naarmua kasvoissaan. Samassa Kitty palaa mielessään yöhön äitinsä kuoleman jälkeen, hetkeen jolloin hänen kyntensä raapivat miehen kasvoja. Nyt Kittyllä on uusi tehtävä, kostaa tuolle palavapäiselle herra Heathille kunhan vain löytää siihen sopivan lääkkeen.

Kitty ei mahdu perinteisen 1740-luvun lontoolaisnaisen muottiin, jonka mukaan naisen paikka on kotona miehensä vierellä eikä miehisessä apoteekkarin ammatissa arvostetun apoteekin pitäjänä. Kitty on valmis ottamaan onnen ja oikeuden omiin käsiinsä, keinoja kaihtamatta ja aviomiehen tai muiden mielipiteistä suuremmin välittämättä. Kitty onkin omapäisyydessään, itsenäisyydessään, rohkeudessaan ja jopa tietynlaisessa röyhkeydessään loistava päähenkilö!

     "Herran tähden, Kitty", Charlotte suhahti ja yritti taluttaa minut vielä kauemmas sisaristaan, mutta huoneella oli rajoituksensa, joten jäimme seisomaan salongin nurkkaan kuin olisimme ihastelleet seinäpaneelin lakattua pintaa. "Haluatko tosiaan, että koko kaupunki tietää sinun tahdittomuudestasi?"

     "Mutta kun en ole ollut tahditon", puolustauduin samalla kun hipelöin hyvin tavanomaista puupaneelia, "olen pysynyt täydellisesti tahdissa!"     

En tiedä kuinka paljon Tarkiainen on perehtynyt 1700-luvun Lontooseen, mutta lukijana ostin täysin hänen tarinansa eli puitteet tuntuvat  uskottavilta. Naisen asema, seurapiirit, avioliittojärjestelyt, valta ja muut poliittiset kuviot, matkustaminen, kaupunkiolot hajuineen ja äänineen, sairauksien ja vaivojen hoito sekä punaisena lankana kosto. Tarkiainen on kirjoittanut toimivan ja viihdyttävän tarinan. 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minun piti olla vastaisuudessa tarkempi, suunnitella kostoni huolellisemmin, jotta en surmaisi miestä vahingossa ja ilman selitystä.

Helmet-lukuhaaste 2022: 16. Kirjan luvuilla on nimet

Aino Huilaja: Pakumatkalla

Aino Huilaja: Pakumatkalla

Kuvat: Jerry Ylkänen

Otava, 2021

191 sivua + 20 sivua kuvia

Luettu: 25.6.2022

Mistä: kirjastosta

Muutama vuosi sitten uutisoitiin toimittaja Aino Huilajan irtisanoutumisesta MTV:n uutisankkurin työstä ja lähdöstä reissuun pakettiautolla. Ajattelin, että siinäpä rohkea nainen ja teko. Moni haaveilee oravanpyörästä irtautumisesta, mutta harva uskaltaa sitä toteuttaa. Pakumatkalla on tästä matkasta ja matkalla syntynyt kirja, jossa kerrotaan tästä irtiotosta, sen taustoista ja seurauksista Huilajan sanoin ja hänen puolisonsa Jerry Ylkäsen reissukuvin.

Huilaja kuvailee kirjassaan kuinka hän elää ammatillista unelmaelämäänsä, hän on saanut matkustaa, tehdä juttuja erilaisista aiheista, haastatella kiinnostavia henkilöitä ja humaltua suorien lähetysten tuomasta tunteesta. Silti jotain on pielessä ja Huilaja voi henkisesti huonosti. Terapeutille kuin puolihuolimattomasti heitetty haave muuttaa pakettiautoon ja ajaa minne haluaa alkaa konkretisoitua. Huilaja ja hänen puolisonsa hankkivat oranssin pakettiauton, "Ranssin", jota alkavat muokata kodikseen, Huilaja irtisanoutuu MTV:ltä, he myyvät ja varastoivat tavaroitaan, antavat asuntonsa vuokralle ja viimein 18. lokakuuta 2019 he lähtevät matkaan yhdessä koiransa Arskan kanssa, ilman tarkkoja suunnitelmia ja aikatauluja.

Minua ärsyttää pienten alkukirjainten käyttö kirjailijan ja kirjan nimessä (sekä lukujen otsikoissa), mutta se onkin kirjan ainoa huono puoli sillä kirjan sisältö on todella kiinnostava, hyvin kirjoitettu ja matkakuumetta nostattava. Kirjassa ei ole kuvattu kovin tarkasti matkareittejä, -aikatauluja tai -varusteita vaan Huilajan kerronta on ennemmin suurpiirteistä ja rentoa, edes kaikkia paikkoja ei nimetä maata tarkemmin. Toisaalta yksityiskohdat kiinnostaisivat, mutta niillä ei loppujen lopuksi ole tässä kirjassa niin väliä. Vaikka ote on kevyehkö kuvaa Huilaja myös vakavia asioita ja tunteita. 

     

Minä pidän enemmän Euroopasta, joka on aidosti vapaa ja avoin. Sellaisesta Euroopasta, jossa valtameret eivät värjäydy verenpunaisiksi vaan lyövät kirkasvetisinä vasten Normandian rannikkoa. Euroopasta, jossa Atlantin äärellä itketään ilosta, ei surusta. Sellaisessa Euroopassa on oranssin pakettiautonkin hyvä kulkea.

     Nostan olutlasin huulilleni ja maistan kevyen suullisen hedelmäiseltä tuoksuvaa blonde alea. Ei tämä maailman parasta olutta ole, mutta sen maku jää mieleeni varmasti. Siinä on sopiva ripaus vapautta.

Huilaja kirjoittaa niin mukaansatempaavasti, että olisin mielelläni lukenut heidän matkastaan pidemmästi. Kuten matkan alun ajankohdasta voi päätellä vaikuttaa maailmalla levinnyt koronavirus myös Huilajan ja Ylkäsen matkaan, reittiä ja aikataulua täytyy muuttaa lennosta ja lopulta he päättävät palata Suomeen ennakoitua aiemmin, joten väistämättä heillä jäi paljon kokematta, näkemättä ja siten myös kansien väliin kirjaamatta. Pienehkö sivumäärä (191 sivua sekä 20 sivua kuvia) pitää kuitenkin sisällään paljon, upeita maisemia, erilaisia vastoinkäymisiä ja jopa kauhun hetkiä.

Kirjan lopun perusteella Huilaja ja Ylkänen eivät matkan jälkeen palaa vanhaan tuttuun arkeen. Lukisin mielelläni tämän jatko-osan, mitä heille kuuluu nyt, millaiseksi heidän uusi arkensa muodostui?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Pidän paikoista, joista näkee kauas.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 5. Kirja sijoittuu suljettuun yhteisöön (korona sulkee Eurooppaa, ulkonaliikkumiskieltoja julistetaan ja pariskunta mm. majoittuu Ranskassa suljetulla maatilaleirintäalueella)

Helmet-lukuhaaste 2022: 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana (pakettiautoelämä Euroopassa on varmasti erikoinen ja mahtava kokemus!)

J. R. Ward: Halu

J. R. Ward: Halu

(Langenneet enkelit #1)

Basam Books, 2012

541 sivua

Suomentanut: Tanja Kielinen

(Covet, 2009)

Luettu: 19.6.2022

Mistä: kirjastosta

Jim Heron elää vaatimatonta matalan profiilin elämää Caldwellissa ja työskentelee rakennusmiehenä. Työtapaturman seurauksena Jim kuolee, mutta hänen tarinansa ei kuitenkaan ole lopussa. Jimistä tulee langennut enkeli, jonka on palattava maan pinnalle suorittamaan tehtävää, pelastamaan seitsemän ihmistä seitsemältä kuolemansynniltä. Tehtävää suorittaessaan Jim tutustuu rikkaaseen työnantajaansa Vin diPietroon, joka ei olekaan niin paskiainen kuin Jim luuli, di Pietron upeaan naisystävään Devina Avaleen, johon Jim on törmännyt hetkeä aiemmin 40-vuotispäivänään sekä Iron Mask -yökerhossa työskentelevään yksinhuoltajaan Marie-Terese Boudreauhun, joka on Jimin tavoin paennut menneisyyttään. Mutta kenen sielu Jimin on pelastettava ja miltä synniltä? Tehtävä tuntuu vaikealta varsinkin kun langenneen enkelin ominaisuudet ja pelisäännöt eivät ole Jimille tuttuja.

Halu aloittaa J. R. Wardin uuden Langenneet enkelit -sarjan, joka on jonkinlainen spin off -sarja Wardin aiemmalle Mustan tikarin veljeskunta -vampyyrisarjalle (tuttavallisemmin lyhennettynä Mtvk). Olen lukenut Mtvk:n suomennetut osat ja kaipasin samantyylistä vauhdikasta ja yliluonnollista romantiikalla höystettyä viihdettä, joten päätin tutustua myös tähän Wardin uuteen sarjaan. Aloitusosan tapahtumat sijoittuvat samaan Caldwellin kaupunkiin kuin Mtvk ja tässäkin käydään Iron Mask -yökerhossa, jota pyörittää vanha tuttu Trez Latimer eli yhtäläisyyksiä löytyy heti alkuun. Halu osoittautui sellaiseksi kuin odotin, painopiste on nyt toisissa yliluonnollisissa olioissa, mutta tyyli on hyvin samanlainen kuin Mtvk:ssa. Jim Heron, hänen taivaalliset kollegansa ja myös maanpäälliset tuttavuutensa vaikuttavat kiinnostavilta tyypeiltä. 

     Seurasi painostava, synkkä ja merkityksellinen hiljaisuus.

     Ja jonka Jim rikkoi huitomalla käsiään ja hoilottamalla »Booga-wooga!»

Halua lukiessa törmäsin spin off -sarjojen kompastuskiveen eli mihin vetää raja alkuperäisen ja uuden sarjan välille, kuinka paljon hyödyntää alkuperäisen sarjan henkilöitä, paikkoja ja juonenkäänteitä? Esimerkiksi Jim Heron ja kumppanit vierailevat Mustan tikarin veljeskunnan vakipaikassa Iron Maskissa, joten olisi voinut olettaa, että veljeskunnan jäseniä olisi näkynyt myös tässä kirjassa. Itse asiassa veljeskunnan jäsenten olisi ollut lähes pakko puuttua eräisiin klubin tapahtumiin, mutta heitä ei näkynyt. Halusta (samoin kuin aika monesta muusta spin off -sarjasta, anteeksi yleistys) jää kieltämättä vähän sellainen olo, että Ward on kirjoittanut alkuperäisen sarjan ideat loppuun, mutta ei ole ollut ihan vielä valmis päästämään luomistaan hahmoistaan kokonaan irti, jos vaikka sattuukin, että heille on vielä käyttöä uudessa sarjassa. Sen verran koukuttava sarjan avaus Halu kuitenkin on, että aion lukea ainakin seuraavan osan. Toivottavasti se osoittaa, että Wardilla on vielä uusia ässiä hihassaan eikä Langenneet enkelit osoittaudu pelkästään Mtvk:n jälkilämmittelyksi.

Sitaattikunniamaininna saa (lause, joka lataa melkoiset suorituspaineet uuteen työhön):

»Jim Heron, sinä tulet pelastamaan maailman.»

Helmet-lukuhaaste 2022: 20. Kirjan hahmoilla on yliluonnollisia kykyjä 

Kalle Päätalo: Iijoelta etelään

Kalle Päätalo: Iijoelta etelään

(Iijoki #23)

Gummerus, 1993

693 sivua

Luettu: 24.5.2022

Mistä: lahja

Kalle jatkaa työskentelyä Taivalkosken kunnan rakennusmestarina, mutta nyt hänellä on uudelleenjärjestelyjen ansiosta apunaan vaimonsa Laina, joka työskentelee rakennustoimistossa puolipäiväisenä vapauttaen Kallen kiertämään ja valvomaan erinäisiä kunnan rakennusurakoita sekä kuntalaisten rakennusprojekteja. Lopulta Lainan apukaan ei riitä helpottamaan työpaineita, töitä on yhä niin paljon, että Kallella ei edelleenkään löydy aikaa kaunokirjallisille kirjoittamisyrityksille saati kotiväen auttamiselle. Sentään Kallioniemen päärakennus saadaan maalattua talkoilla. Kun lisäksi Kallen ja Lainan asumiskuviot kokevat jälleen kovan kolauksen on pariskunta jälleen lähtöpäätöksen äärellä.

Kirjan tapahtumat ajoittuvat vuoden 1952 keväästä saman vuoden syksyyn. Ajanjaksoon mahtuu monta merkittävää asiaa niin paikallisesti Taivalkosken näkökulmasta kuin myös laajemmin koko Suomea koskien ja myös maan rajojen ulkopuolelle ulottuen. Kalle saa moottoripyöräajokortin (kaikki ne ajot armeijasta alkaen ilman ajokorttia, oi aikoja, oi tapoja!), mutta enemmän huomiota saa hänen kaimansa työllä ja tuskalla hankkima ajokortti, setä-Kalle eli Kummun Patruuna herättää kauhua koko pitäjässä holtittomalla ajollaan uudenkarhean haun, Humber Hawk -henkilöautonsa ratissa. Inkeen koulun rakennusurakkaa päästään viimein jatkamaan valtion tuella, mutta Kallelle henkilökohtaisesti tärkeän Pesiönvaaran kunnalliskodin uudistaminen näyttää jäävän toteutumatta. Helsingissä järjestetään kesäolympialaiset, jotka puhututtavat myös Koillismaalla, puolesta ja vastaan. Sotakorvaukset puolestaan koskettavat koko maata, Suomi saa maksettua niiden viimeisen erän. Kaukana käytävä Korean sota heijastuu myös Taivalkoskelle, puusta on jopa puute ja hinnat nousevat korkeiksi.

Päätalo kuvaa näitä pieniä ja suuria tapahtumia kiinnostavasti ja mukaansatempaavasti eikä tekstiin jääneet muutamat toistot ja kirjoitusvirheet juurikaan vähennä lukunautintoa. Tarinasta on moneksi, on ripaus jännitystä kun Kalle ja Laina sekä Kallen sisar Eeti ja hänen miehensä Veikko lähtevät juhannuksen viettoon Julma-Ölkylle. On tunnelmaa keventävää tilannehuumoria kuten Kummun Kallen autoilut tai Kallen ja Romppas-Veikon sorsan (!) tuulastus. On perhedraamaa kun Kalle samoin kuin Laina kärsivät edelleen mustasukkaisuudesta, Kalle jopa suunnittelee käräyttävänsä Lainan ja Moilas-Veikon rysän päältä, mutta lähes samaan hengenvetoon tämä kaksinaismoralisti yrittää tavoitella Oulun Senjaa ja Tyyneä. Ja on surua, Pesiönvaaralla asuvan Annin Amerikkaan haikailut saavat karun päätöksen. Voi Annia... 

En vielä tässäkään vaiheessa, sarjan loppumetreillä tunne minkäänlaista kyllästymistä, päin vastoin, alkaa hieman hirvittää, että tämä pitkä matka Kallen seurassa on ihan kohta ohi!

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Lipsahti, perkele! Lipsahtaahan niitä vaikka mitä sanoja, kun ei ole suussa porstuata.

(Hieman samantapainen porstua-sitaatti oli myös 14. osassa Nuorikkoa näyttämässä, mutta haitanneeko tuo!)

Sekä:

Jos et ite pijä puoliasi, niin kuka pittää!

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 22. Kirja keskiyön auringon juhlasta

Helmet-lukuhaaste 2022: 25. Kirjan nimessä on ilmansuunta

Jenny Offill: Ilmastoja

Jenny Offill: Ilmastoja

Gummerus, 2020

205 sivua

Suomentanut: Marja Luoma

(Weather, 2020)

Luettu: 3.5.2022

Mistä: kirjastosta

Yliopiston kirjastossa kirjastonhoitajana työskentelevä Lizzie on kaikkien kuuntelija, muista murehtija ja pian myös entisen opettajansa Sylvian avustaja, tehtävänään vastata Sylvian ilmastonmuutosta käsittelevän podcastin kuuntelijoiden lähettämiin sähköposteihin. Lizzie on niin huolissaan kaikista muista kuten veljensä Henryn huume-, mielenterveys- ja parisuhdeongelmista, kyytipalvelun Mr. Jimmyn työtilanteesta, kirjaston edessä päivystävästä rouvasta, kirjaston asiakkaista nyt puhumattakaan, että hänen oma hyvinvointinsa kuten myös yhteinen aika aviomies Benin ja poika Elin kanssa tuntuu hetkittäin jäävän toissijaiseksi. 

Kirjassa kuvataan Lizzien arjen tapahtumia ja niiden lomaan on ripoteltu Sylvian podcastiin liittyviä sähköposteja, joiden aiheet liikkuvat välillä kaukana ilmastoaiheesta, survivalistisia pohdintoja siitä missä maailman kolkassa olisi turvallisinta elää sitten kun (luonnon)katastrofi iskee toden teolla päälle sekä lainauksia mitä erilaisemmista lähteistä. Nimen ja takakannen perusteella odotin ilmastonmuutoksella olevan suurempi tai ainakin suorempi osuus kirjassa, mutta se on lopulta ennemmin kuin Lizzien elämän taustakohinaa. Mutta kai se on niin, että ensin on laitettava ruoka, pestävä pyykit, hoidettava koulu ja työt, maksettava laskut ja yleensäkin selvittävä arjesta, jotta voi keskittyä isompiin, koko universumia koskeviin ongelmiin. Joka tapauksessa odotin kirjalta erilaista painotusta.

Ilmastoja on rakenteeltaan katkonainen, sirpaleinen ja päiväkirjamainen. Kirjassa on painavia teemoja, mutta niitä käsitellään melko pintapuolisesti ja kevyesti kaiken muun Lizzien kriiseilyn lomassa. Asiasta toiseen poukkoilun ja lyhyiden kappaleiden vuoksi koin lukiessa lähinnä levottomuutta, ihan kuin olisin istunut muurahaispesässä, olisin halunnut uppoutua asioihin enkä hypätä koko ajan uuteen hetkeen ja aiheeseen. Nyt kaikki tuntui jäävän levälleen, niin Lizzien ja Benin parisuhde kuin Elin koulunkäynti ja kaverisuhteet, entä mitä Henrylle tapahtui? Jos kirjasta ei jäänyt muuta käteen niin ainakin ruuhkavuosien kiireinen tunnelma välittyi hyvin. Oli kirjassa myös muutama (kuivan) humoristinen hetkensä, mutta muuten kirja osoittautui nopeasti haukattavaksi (ja unohdettavaksi) välipalaksi, joka ei herättänyt hirveästi tunteita. Ehkä kirja olisi pitänyt malttaa lukea hitaammin, pohtivammin, mutta minulla ei riittänyt siihen malttia tai halua.

Minulla oli Ilmastoja-kirjan rinnalla samanaikaisesti luvussa Karl Ove Knausgårdin Aamutähti. Molemmissa kirjoissa mainitaan ilmeisesti kreikkalaisessa mytologiassa esiintyvä manalassa virtaava Lethe-joki, jonka vesi juotuna pyyhkii juojan muistot pois. Tällaisia kahden tarinan välille muodostuvia ohuita lankoja tai kirjapolkuja on hauska löytää, ihan kuin lukupinooni valikoituneet kirjat keskustelisivat keskenään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minulla on tuhlaajasydän.

Helmet-lukuhaaste 2022: 22. Kirja sisältää tekstiviestejä, sähköposteja tai some-päivityksiä

Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle - Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

 

Matti Rämö: Polkupyörällä Jäämerelle -

Tupasvillaa, poroja ja tuntemattomia sotilaita

Minerva, 2012

375 sivua

Luettu: 20.4.2022

Mistä: kirjastosta

Matti Rämön neljännen pitkän polkupyöräreissun määränpäänä ei tällä kertaa ole etelä ja kaukomaat vaan hän hyppää polkupyöränsä selkään suoraan kotipihaltaan Helsingistä ja suuntaa mutkien ja pysähdysten kautta pohjoiseen Jäämerelle. Rämön reitti kulkee Leppävirran hippileiriltä Kolin kallioille, kohti pohjoista Ivaloon asti, itärajan yli Venäjälle Murmanskiin ja Petsamoon, Norjaan Varangin niemimaan maisemiin haistelemaan Jäämeren tuulia, Kilpisjärvelle Saanan juurelle, Ruotsiin Jällivaaraan malmikaivosaluetta ihmettelemään, sieltä Uumajaan, lautalla Suomeen ja sukulaisten luona vierailujen jälkeen kotiin. Tuttuun tapaan kirjassa on mukana muutamia valokuvia ja kerrontaa värittää Cira Almentin humoristiset piirrokset.

Rämön kirja toimii oivallisena muistutuksena siitä, että lähempääkin löytää kauniita maisemia, erikoisia nähtävyyksiä, luonnon monimuotoisuutta ja jopa eksotiikkaa. Monille tuttujen paikkojen kuten Kolin vaarojen lisäksi Rämö esittelee oudompia paikkoja ja tapahtumia, esimerkiksi Leppävirralla Paukarlahden kartanon alueella pidetyn Euroopan suurimman hippihenkisten kokoontumisen,  Rainbow Gathering -leirin. Rämön oleskelu leirillä on kiinnostavaa luettavaa. Niin on myös Venäjän ja Ruotsin kaivoskaupungeissa vierailu. Rämön kuvausta lukiessa tuntuu uskomattomalta, että ihmiset suostuvat asumaan paikoissa, joissa ilma on sakeanaan kaivosten ja tehtaiden saasteita, tai että ihmisiä, taloja ja kokonaisia kyliä ollaan valmiita siirtämään kaivosten tieltä. Rämö kuvaa myös Saamenmaan, saamelaisten ja muiden vähemmistöjen historiaa sekä heidän kokemaansa epäasiallista kohtelua. Näiden raskaampien aiheiden vastapainoksi on rauhoittavaa lukea puhtaasta luonnosta ja evääksi poimittavista marjoista, telttailusta hiljaisuudessa tai korkeintaan luonnon tuottamien äänten ympäröimänä, teillä ja teiden varsilla poukkoilevista poroista, ystävällisistä ja Rämön matkaa tien varressa hihkuen kannustavista ihmisistä. 

Suomi on pitkä maa ja matkatessa sen päästä päähän sekä vielä yli rajojen Venäjän, Norjan ja Ruotsin puolelle tulee vastaan monenlaista säätä, vastusta ja ilmiötä. Valoisat yöt tarjoavat mahdollisuuden polkea yötä myöten, sääsket ja muut ötökät ovat kiusana leiriytyessä, yöpakkaset ja viiltävän kylmät merituulet jäädyttävät matkalaista, välimatkat ovat pitkiä ja ruoan ja juoman hankkiminen sekä yöpymiset on suunniteltava hyvin. Tällä reissulla Rämön vastuksena on pinna- ja rengasongelmien lisäksi toistuvat poljinrikot, lisäksi harmitusta aiheuttaa se, että hän ei uskalla tehdä nopeita muutoksia reittisuunnitelmiinsa ja tästä syystä näkemättä ja kokematta jää niin hippileirin päätösjuhla, Saanalle kiipeäminen kuin Hamningbergin komea kalliotie. Kuitenkin noin kuuteen viikkoon (18.7.-31.8.) ja 4530 kilometriin mahtuu paljon upeita kokemuksia ja monenlaisia tunteita.

Tässä kirjassa on sopivassa suhteessa pyöräilyä, maisemia sekä kuhunkin paikkaan liittyvää historiaa ja tietoa. Rämön reitille mahtuu monta itsellenikin tuttua paikkaa ja näitä oli mukava bongata kirjasta. Poikkeaminen Saariselällä Kauppakeskus Kuukkelissa tuntui pysäyttävältä sillä kauppakeskus tuhoutui tulipalossa vain muutama kuukausi sitten. Lopun hautausmaakäynti taas liikuttaa ja naurattaa yhtä aikaa, matkan jäykistämin jaloin kiipeily aidan yli ei varmasti ole mikään helppo tehtävä, mutta Rämöstä tuntuu, että käynti äidin haudalla on oikea tapa päättää tämä reissu. Vielä matkan viimeisillä kilometreillä jaksaa hymyilyttää.

Kirjaan liittyvä mielenkiintoinen pähkinä - tai rusina!: Arvaa kuinka paljon Rämöllä kuluu rusinoita kyseisellä matkalla?

Vastaus: 12 kiloa. Aika hurjaa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Eilen en muutamia autoja lukuun ottamatta nähnyt ketään yli sadan kilometrin matkalla, ja nyt yöpaikkani kupeesta putkahtaa esiin metsässä samoava mummeli.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 1. Kirja, joka sijoittuu Saamenmaalle (osittain)

Helmet-lukuhaaste 2022: 37. Kirjan kansi tai nimi saa sinut hyvälle mielelle (kannen poronsarvet, tai siis niiden joka suuntaan osoittelevat päät sekä Rämön ja poron ilmeet hymyilyttävät)

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

Aula & Co, 2021

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

(Divorare il cielo, 2018)

586 sivua

Luettu: 6.4.2022

Mistä: kirjastosta

Italiassa Torinossa asuva Teresa viettää kesät isän kotiseudulla Apuliassa, Spezialen kylässä. Eräänä kesäyönä 14-vuotias Teresa näkee mumminsa huvilan ikkunasta kolme poikaa uima-altaalla ja tuo hetki tulee muuttamaan koko hänen elämänsä. Teresa tutustuu kolmikkoon, naapurissa Cesaren ja Florianan maatilalla asuviin Berniin, Nicolaan ja Tommasoon, joista Bern vetää heti ensi hetkistä lähtien Teresaa magneetin lailla puoleensa. Kesäpäivien ja kesien kuluessa Teresasta ja Bernistä tulee pari ja Teresa sulautuu kolmikon joukkoon. Hiljalleen tiiviin, yhdessä kasvaneen poikakolmikon välit muuttuvat. Mitä kaikkea ystävyys ja rakkaus voi kestää?

     Emme koskaan opi täysin tuntemaan toista ihmistä. Joskus olisi parempi olla tutustumatta alun alkaenkaan.

Jopa taivas on meidän seuraa Teresan ja Bernin polveilevaa rakkaustarinaa teini-iästä pitkälle aikuisuuteen yli kolmikymppiseksi, 1990-luvun puolivälistä johonkin 2010-luvulle saakka. Tarina on runsas, se kuvaa ystävyyden, rakkauden ja kasvun lisäksi myös uskontoa ja uskomista, oliivipuita ja niitä uhkaavaa tuhoa, luonnonsuojelua, omavaraistaloutta, luonnonmukaista viljelyä, seksuaalisuutta, lapsettomuutta, erilaisia yhteiskunnan epäkohtia ja ongelmia. Suuret teemat kuvataan kuitenkin ennemmin mikro- kuin makrotasolla, suurimmaksi osaksi Teresan ja hänen lähipiirinsä näkökulmasta, niin että lukijan on helppo käsitellä asioita eikä teemat tai niiden paljous tunnu liian raskailta.

Giordano on luonut mieleenpainuvia ja onnistuneita henkilöhahmoja. Bernin, Nicolan ja Tommason ryhmädynamiikka elää koko tarinan ajan ja sitä on kiinnostava seurata, on kuin he eläisivät jonkinlaisessa symbioosissa, vastaten toistensa ajatuksiin ja liikkeisiin, jakaen kaiken, niin kuin he itse asiassa ovat tiettyyn pisteeseen asti tehneetkin. Tuntuu kuin kuin seuraisi tanssiesitystä, jossa kolme tanssijaa on kytköksissä toisiinsa ja muut tanssijat liikkuvat heidän ympärillään hieman eri rytmissä. Kolmikosta ja heidän väleistään paljastuu palasia pitkin matkaa ja näistä palasista lopulta muodostuva kokonaisuus on kaunis, surullinen ja järkyttävä. Myös Teresa on kiinnostava henkilö. Hän on tiiviimmin kiinni Bernissä, mutta linkittyy lopulta koko kolmikkoon. Teresa omistautuu kaikin mahdollisin tavoin Bernille ja heidän rakkaudelleen, mutta hän ei ole silti rakkaudessaan sokea tai vietävissä vaan hänessä on vahvuutta ja rohkeutta tehdä vaikeitakin päätöksiä. Eräänlaisena taustavaikuttajana toimii Cesare, joka on paitsi Nicolan isä, Bernin eno sekä Bernin ja Tommason kasvatti-isä myös eräänlainen oman pienen, maatilan kokoisen yhteisönsä uskonnollinen johtaja ja hallitsija. Cesaressa, samoin kuin omalla tavallaan myös Bernissä on valtava lataus karismaa, joka levittäytyy heidän ympärilleen ja vetää ihmisiä puoleensa.

Vaikka tarina sijoittuu suurimmaksi osaksi Etelä-Italiaan kuljettavat tapahtumat myös Ukrainaan, Saksaan ja Pohjois-Islantiin saakka. Lopun Islannin kaukaiselle reunalle erääseen jääluolaan sijoittuvat tapahtumat sekä viimeinen Kiovan matka tuntuivat olevan jo vähän epäuskottavia, mutta muuten tarina piti otteessaan alusta loppuun. Giordanon kuvaamaan ympäristöön ja tapahtumiin on helppo upota, nautin etenkin Italian maaseudun kuvauksesta. Haluan säilyttää mielessäni esimerkiksi hetket Cesaren ja Florianan maatilan puutarhassa aurinkoisen ja helteisen päivän päätteeksi, sen kutsuvan, lämpimän ja lähes taianomaisen tunnelman.

     Sitten Floriana ilmestyi paikalle kitara mukanaan. Illan ohjelmaan kuului laulutuokio. Yöperhoset parveilivat viiniköynnöskatoksen lampun ympärillä, katselin niiden karkelointia ja kuuntelin laulua. Tuon lampun lisäksi muita ulkovaloja ei ollut. Tuollaisina öinä minusta tuntui oikeasti siltä, että maailma päättyi asfaltoituun tiehen muutaman kymmenen metrin päässä, ettei ollut kaupunkeja, televisiota tai koulua, ettei ollut olemassa mitään, mikä rytmitti elämääni muina vuodenaikoina. Ei ollut muuta kuin hennosti punertavat pippuripuun marjat, ei ollut kuin syksyksi hedelmiä lupailevat oliivipuut, ei ollut kuin me ja tuo kullattu aikamme.

Jopa taivas on meidän on samanaikaisesti vähäeleinen ja tasainen, mutta silti runsas ja tapahtumarikas. Tarina henkilöineen ja tunnelmineen jää mieleen pyörimään, tämä taitaa olla niitä kirjoja, joiden jälkimaku vain paranee ajan kuluessa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

(...) jokainen ihmisten välinen liitto on valon ja varjon liitto.

Helmet-lukuhaaste 2022: 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

 

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

Gummerus, 2020

472 sivua

Luettu: 2.3.2022

Mistä: kirjastosta

New Yorkissa asuvan kirjailijan Ernest Grayn isä on kuollut ja Ernest palaa kotiseudulleen Newpineen Alabamaan osallistuakseen hautajaisiin. Pitkä poissaolo synnyinseudulta, lapsuudenkodista ja perheen parista on viilentänyt välejä eikä paluu suju kovin lämpimissä ja välittömissä tunnelmissa. Kotikaupungissa on muuttunut kaikki ja ei kuitenkaan mikään. Vaikka vuosikymmenet ovat kuluneet ja ihmiset sekä asenteet osittain muuttuneet ovat vanhat kaunat ja salaisuudet yhä pinnan alla, valmiina nousemaan esiin jos niitä vähänkään sohaisee. Ja Ernesthän sohaisee. 

Tarina alkaa vuoden 1974 New Yorkista, jossa Ernest elää esikoiskirjansa maineen hiipuvilla raunioilla, kirjailijan ura tuntuu olevan laskusuunnassa, mutta hän odottaa yhä uutta suurta tarinaa. Kun Ernest lähtee suruviestin kuultuaan etelään vaihtuu kerronta paitsi Newpineen myös menneisyyteen, Ernestin nuoruusvuosien kynnykselle vuoteen 1935. Tarina etenee kahdessa ajassa vuorotellen ja peilaa menneisyyden tapahtumia nykyisyyteen, paljastaa vähitellen niitä asioita, jotka repivät rikki paitsi ystävyyssuhteita ja perheitä myös yleisemmin koko Newpinen yhteisöä, asioita, joista paljastuu uutta vielä vuosikymmenten jälkeen.

Syvän maan juuret on melkoinen runsaudensarvi. Vaikka tarina ja ajankuva, etenkin vuoden 1935 tapahtumat ovat kiinnostavia tuntuu, että kirjassa on liikaa sisältöä, isoja teemoja. Eri vähemmistöihin kohdistuvaa rasismia ja väkivaltaa, orjuutta, surmia, perheen sisäisiä ristiriitoja, urahaaveita, pohdintaa perheyrityksen kohtalosta, ystävyyden ristiriitoja, kasvukipuja, valtapeliä, pettämistä jne... On vaikea upota kirjan ympäristöön, sekä New York että Newpine jäävät hieman etäälle. Henkilöitä on paljon ja monet heistä jäävät kovin ohuiksi ja irrallisiksi, jouduin useamman henkilön kohdalla palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan oliko kyseessä nyt veli, käly, naapuri, kaupunkilainen vai kenties rakastaja enkä myöskään saa päähenkilöstä piirtymään minkäänlaista kuvaa mieleen. Lisäksi aika tuntui temppuilevan. Ernest täyttää vuoden 1935 aikana 13 vuotta ja hänen paras ystävänsä Samuel on ilmeisesti hieman Ernestiä vanhempi, mutta hämmentävästi täysin yhdessä hetkessä he molemmat tuntuvat muuttuvan lapsista miehiksi sekä käytökseltään että puheiltaan. Kaiken runsauden lisäksi tarinassa on toistuvia viittauksia ja vihjauksia menneeseen ja nämä maininnat tuntuvat kovin irrallisilta ja turhilta.

Runsaudesta huolimatta tarina koukutti. Se myös jätti erikoisen jälkitunnelman. Tuntuu kuin olisin kahlannut läpi moniosaisen sarjan lukuisine tapahtumineen, henkilöineen ja juonenkäänteineen, mutta silti päällimmäiseksi mieleen jää kahden erilaisen pojan, valkoihoisen ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvan Ernestin sekä Greyn perheen palvelijan pojan, tummaihoisen Samuelin ystävyys. Klinberg kuvaa rasismia hetkittäin kipeän tarkasti. Sitä ristiriitaa miten erilaiset lapset voivat olla vuosia toistensa parhaat ystävät, mutta eivät isommaksi kasvaessaan enää yhtäkkiä olekaan yhteisön paineesta soveliasta seuraa toisilleen tai sitä kuinka tummaihoinen palvelija kelpaa huolehtimaan ja kasvattamaan valkoihoisen työnantajansa lapsia, mutta ei jostain kummasta syystä olisi kelvollinen istumaan kyseisen lapsen kanssa samaan pöytään muualla kuin keittiössä. Rasismille ja rotuerottelulle ei riitä ymmärrystä.

Eräässä kohdassa mainitaan kuinka Ernest sisään tullessaan heittää kenkänsä eteisen nurkkaan. Onkohan tässä tullut ajatusvirhe vai onko 1930-luvun Yhdysvalloissa tosiaan riisuttu kengät sisällä? Tai ovatko esimerkiksi vain lapset olleet sisällä ilman kenkiä? Kuitenkin myöhemmin mainitaan Ernestin äidistä ja Claudiasta, että eikä kumpikaan heistä voisi harkitakaan kävelevänsä talossa avojaloin. Tämäkin yksityiskohta jäi melko irralliseksi tarinaan nähden ja vastaavia oli muitakin. Pienellä tiivistämisellä tai karsimisella olisin saattanut pitää kirjasta todella paljon.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuuli puhalsi sisälle avonaisesta ikkunasta. Verho liikahti ja antoi nousevalle auringolle mahdollisuuden hiipiä huoneeseen.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 11. Kirjan nimessä on jotain puuhun liittyvää (juuret)

Helmet-lukuhaaste 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä (ja paljosta muustakin)

Stephen King: Billy Summers

Stephen King: Billy Summers

Tammi, 2022*

509 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Billy Summers, 2021)

Luettu: 17.2.2022

Mistä: lahja

*Kirjan nimiösivulla näkyy sekä alkukielisen teoksen että suomennoksen ilmestymisvuotena 2021, mutta kustantamon sivuilla suomennoksen julkaisuajankohdaksi on mainittu tammikuu 2022 ja tämän vuoden puolella kirja oli saatavissa myös kaupoista. Päätin siksi kirjata kirjan ilmestymisvuodeksi 2022. 

Palkkamurhaaja Billy Summers päättää pistää nelikymppisenä, parikymmenvuotisen uran jälkeen pillit pussiin ja lopettaa. Hän ottaa vastaan vielä viimeisen, todella rahakkaan keikan ja asettuu David Lockridgenä mukavaan, rauhalliseen lähiöön odottamaan keikan toteuttamishetkeä. Hänen peiterooliinsa kuuluu kirjan kirjoittaminen pikkukaupungista vuokratussa toimistossa ja koska odottavan aika on pitkä ja ajatus kirjoittamisesta kutkuttaa hän päättää ryhtyä kirjoittamaan oikeasti, kirjaamaan ylös omaa tarinaansa. Päivät kuluvat, mutta mukava arki ei kestä ikuisesti. Lopulta on aika ryhtyä todelliseen työhön.

Billy laukaisee kiväärin kävi miten kävi. Se on hänen tehtävänsä, ja nyt kun sillat palavat hänen takanaan yksi toisensa jälkeen, hänen tahtonsa on järkkymätön. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Billy Summers ei ole ihan perinteinen palkkamurhaaja. Hän ei ota kohteikseen ketä tahansa vaan ainoastaan pahiksia, eikä viimeinen kohde tee tähän poikkeusta. Tämä moraalinen tasapainoilu hyvän ja pahan välillä on koko tarinan kantava teema ja se myös tekee tarinasta vielä vähän kiinnostavamman. Voiko tappaja olla hyvä ihminen? Vaikuttaako hyvän ja pahan vaakakupeissa se, että uhrit ovat tehneet pahaa toisille? Kumoaako Billyn uhrien pahuus Billyn oman pahuuden? Entä sitten jos muiden satuttamisen syy ei olekaan puhtaasti työ vaan henkilökohtaiset vaikuttimet, kosto oman tai jonkun toisen kokemasta vääryydestä? King ei jätä näitä moraalisia kysymyksiä vain lukijan pohdittavaksi vaan hän laittaa myös päähenkilön miettimään niitä. Billy on ollut kasvotusten pahuuden kanssa lapsesta asti, sisaren kuolema, tarkka-ampujana toimiminen Irakissa ja nyt palkkamurhaajan työ, jokaisessa elämänvaiheessa Billy on joutunut pohtimaan rooliaan ja tekemisiään, miettimään moraaliaan. 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, siitä tulee mieleen maatuskanukke, jota avatessa löytää aina uuden ja uuden nuken. Stephen King on kirjoittanut kirjan, jonka päähenkilö Billy Summers kirjoittaa kirjaa ja tämä Billyn kirjoittama kirja on hyvin oleellinen osa Kingin kirjaa. Lisäksi Billyllä on useampia henkilöllisyyksiä, jotka näyttävät ja käyttäytyvät eri tavalla. Jopa Billy itse käyttäytyy eri tavalla eri seurassa, hän ja hänen pöljä minä ovat kuin kuin kaksi eri henkilöä. Kuulostaa sekavalta, mutta ei ole, Billy Summers on tarina, jossa on paljon elementtejä ja yksityiskohtia, mutta joka pysyy kasassa erittäin hyvin. Pidin kovasti Billystä (kaikissa hänen henkilöllisyyksissään, mutta eniten siitä todellisesta Billystä), hänen Midwoodin Evergreen Streetin naapureistaan, nuoresta Alicesta ja uskollisesta Buckystä. King on kirjoittanut jälleen upean tarinan.

Vaikka kirjassa käsitellään pahuutta ei pahuus kuitenkaan ole tässä tarinassa yliluonnollista, joten jos arastelee tarttua Kingin kirjoihin yliluonnollisen kauhun takia niin tässä ei sitä pelkoa ole. Tosin on tässä pienen pieni ripaus yliluonnollisuutta, viittaus erääseen Coloradon vuorilla sijainneeseen hotelliin. Ilahduin kovasti tästä Kingin uskolliselle lukijalleen osoittamasta pienestä "silmäniskusta", viittauksesta hänen muuhun tuotantoonsa. Näitä on kiva bongata Kingin kirjoista. Lopulta ilahtuminen vaihtuu haikeuteen, jostain syystä loppu tuntuu kuin Kingin henkilökohtaisilta jäähyväisiltä. Sama on käynyt mielessä useamman kerran Kingin viimeisimpien kirjojen kohdalla, ehkä kyse on vain minun tulkinnastani, mutta toisaalta ei olisi mikään ihme vaikka King olisikin hiljalleen eläköitymässä kirjailijan urastaan. Toivottavasti hän jatkaa tarinoiden kertomista!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Matka tuntuu hyvin pitkältä, koska nyt toivoa on enemmän kuin pelkkä pilkahdus, ja vaikka toivolla on siivet, toivo pystyy myös satuttamaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 4. Usean henkilön näkökulmista kirjoitettu romaani (Billy Summers sekä hänen muut henkilöllisyytensä Benjy Compson, David Lockridge ja Dalton Smith)

Helmet-lukuhaaste 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa

Kalle Päätalo: Epätietoisuuden talvi

Kalle Päätalo: Epätietoisuuden talvi

(Iijoki #22)

Gummerus, 1992

713 sivua

Luettu: 2.2.2022

Mistä: lahja

Kallen ja Lainan muutettua Taivalkoskella Asutusalueen kansakoululta keskuskansakoulun asuntoon on heidän elämänsä hieman helpottunut. Laina kulkee Osuuskaupalle puotilaisen työhönsä lyhyen matkan, mutta Kallea työ kuljettaa edelleen ympäri pitäjää pääasiassa polkupyörällä, säässä kuin säässä. Lopulta kunnan päättäjät heräävät Kallen kulkemisen hankaluuteen ja hankkivat rakennusmestarille moottoripyörän, jolla taittaa työmatkat pyörän, suksien ja satunnaisten linja-autokyytien sijasta. Kun Kallella tulee vuosi täyteen Taivalkosken kunnan rakennusmestarina koittaa päätöksen aika. Oma koti Tampereen Kirvestiellä on vuokrattu vuodeksi ja nyt parin täytyy päättää jäädäkö Taivalkoskelle vai palatako Tampereelle.

Vaikka Kallen ja Lainan asuminen on muuttunut parempaan suuntaan on tilanne rakennusmestarin palveluksia tarvitsevien kuntalaisten osalta ennallaan. Kuntalaiset tulevat edelleen asioimaan Kallen luokse virka-ajan ulkopuolella, jopa pyhinä, joten pariskunta joutuu lähtemään sunnuntaisin pois kodistaan ystävien tai sukulaisten luo välttyäkseen Kallen töiltä, tällöin myös kirjoittamisaika jää vähiin. Kallen kiltteys käy taas sääliksi! Vaikeus vetää raja työ- ja vapaa-ajan välille on myös yksi Kallen ja Lainan kiistakapuloista ja yksi Tampereelle paluuta puoltava syy. Lopulta Kallen ja Lainan tulevaisuus ratkeaa monen sattuman summana, mutta se osoittautuuko ratkaisu oikeaksi jää vielä tässä osassa selviämättä. Ilmassa on kuitenkin sellaiset merkit, että päätös saattaa tulla kalliiksi...

Epätietoisuuden talvi ihastuttaa ajan ja arjen kuvauksellaan sekä tunnelmallaan. Esimerkiksi joulun vietto Kallioniemessä monen sukupolven kesken Kallen näytellessä joulupukkia tempaa mukaansa. Kun Päätalo kuvaa vaarin eli Aukusti "Ukkeli" Päätalon ja hänen uskollisen Hupi-koiransa viimeisiä vaiheita ei liikuttumiselta voi välttyä. Kallen epäonninen työreissu Ouluun ja reissun jälkimainingit saavat jälleen ärsyyntymään. Eikö Kalle ikinä opi? Toisaalta ärsyynnyn myös Lainan impsuiluun, kiukutteluun ja syyttelyyn, etenkin kun hän vaikuttaa itse syyllistyvän samaan epärehellisyyteen, josta hän syyttää miestään. 

Tapahtumat eivät olisi mitään ilman niissä esiintyviä ihmisiä. Sarjassa on tähän mennessä esitelty suuri määrä henkilöitä, joita Päätalo kuvaa hyvin tarkkanäköisesti, hienovaraisesti ja humoristisesti, kulloiseenkin tilanteeseen sopivalla tavalla. Monet henkilöt ovat varsin mieleenpainuvia, tästä osasta on mainittava Pesiönvaaran kunnalliskodin "muori" eli johtajatar Irja Keränen, samaisen talon asukas Aadolf "Vattu-Ati" Räisänen sekä tiemestari Sulo Noponen, joista jokainen ihastuttaa omalla tavallaan, ystävällisyydellään ja lämmöllään, lapsenomaisella innostuneisuudellaan ja elämänilollaan tai kannustavuudellaan ja rauhoittavuudellaan. Sarjasta on vielä muutama osa lukematta, mutta vastaan tulee takuulla vielä kiinnostavia henkilöitä ja tapahtumia.

Sitaattikunniamaininnan saa (tiemestari Sulo Noposen ohjeistus Kallelle):

     – Älä, hyvä mies, enää myy olematonta vapaa-aikaasi ilmaiseksi! Ei sinusta tule Taivalkosken kristusta, vaikka kuinka yrität. Poltat vain itsesi loppuun... 

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 21. Romaani, joka on kirjoitettu ainakin osin murteella

Helmet-lukuhaaste 2022: 2. Kirjassa jää tai lumi on tärkeässä roolissa

Pirkko Arstila: Susinainen

Pirkko Arstila: Susinainen

Minerva, 2007

362 sivua

Luettu: 10.1.2022

Mistä: kirjastosta

Enpä tiennytkään, että tv:stä tuttu toimittaja Pirkko Arstila on myös kirjailija, taas oppi jotain uutta kirjastokäynnillä. Susinainen osui sattumalta silmiini kirjastossa ja vaikutti sen verran kiinnostavalta, että lainasin sen.

Reeta on kulkenut pitkän matkan julman porovarkaan kovia kokeneesta tyttärestä mahtavaksi ja pelätyksi naiseksi, joka hallitsee Maailmanreunaa ja tekee mitä tahtoo. Vahvaan kuoreen tulee särö kun Reeta rakastuu Akmeeliin ja joutuu tämän hylkäämäksi. Alkaa Reetan taistelu, jossa häikäilemättömyydellä ei ole rajoja.

Susinainen sijoittuu sekä maantieteellisesti että ajallisesti kiinnostaviin maisemiin. Pohjoiseen tuntureiden, soiden ja metsien maisemiin, kauas menneisyyteen aikaan jolloin turkikset ja nahat merkitsivät ihmisille sekä vaatetusta että elinkeinoa, aikaan jolloin ihmiset uskoivat vanhoihin jumaliin, mutta olivat myös jo kuulleet uudesta jumalasta, josta Etelän mies taikakaluineen ja kirjoineen oli käynyt kertomassa. Mukana on myös maahisia, vanhaa taikuutta ja pahuutta, joka viekoittelee pauloihinsa heidät.

Arstila aloittaa Reetan tarinan ajasta ennen Reetan syntymää, aina Reetan vanhempien tapaamisesta asti. Vaikka Reetan vanhempien, Elinin ja Koutan yhteisen elämän aloitus ja perheen perustaminen on aika lyhyesti kerrottu se taustoittaa onnistuneesti Reetan tarinaa. Niin vanhempien keskinäiset roolit perheessä, kasvaminen veljien seurassa, isän maine Maailmanreunan pahimpana porovarkaana kuin Reetan nuoruuden kokemukset muokkaavat hänestä sen mikä hän on nyt, vahvan, mutta samaan aikaan epävarman ja traumatisoituneen naisen. Minulle jäi kuitenkin hieman epäselväksi miten Reeta kohosi mahtinaisen asemaan, kuinka hän hankki kaiken varallisuuden, vallan ja voimat, joilla tuntui hallitsevan niin ihmisiä kuin eläimiä?

Pidin kovasti Arstilan luomasta miljööstä, luonto on vahvasti ja elävästi kuvattu ja tapahtumat on helppo nähdä mielessä ja jopa tuntea luonnon tuoksut nenässä. Tosin välillä kerronta yltyy jopa liian kuvailevaksi ja runsaaksi kun esimerkiksi maisemaa tai tunnetta kuvataan monella lyhyellä lauseella niin, että muuten sujuvasti etenevä tarina töksähtää ja ikään kuin jää pyörimään paikalleen, ihan kuin tarinan lomaan olisi tipahdellut runon pätkiä:

Aamulla kuura kimmelsi. Ruoho ritisi askelten alla. Hengitys höyrysi. Maa hehkui riemuisissa väreissä. tuulen vire rypytteli lammen kirkasta pintaa. Hiljaisuuden huopa leijui ympärillä.

     Reeta jatkoi käsitöitään valmistaen itselleen nahasta lämpimän asun ja teki myös hyvät jalkineet. Hän ei ajatellut miten naisten kuuluisi pukeutua vaan ompeli sellaista, jossa olisi helppo kalastaa, metsästää, kulkea luonnossa. Naiset eivät käyttäneet nahkahousuja, mutta jos miesten oli mukava kulkea niissä niin silloin ne sopivat minullekin, hän päätteli.

     Hänellä oli turvallinen olo, mutta mieli oli raskas.

     Viha. Kivinen kaulus. Piikki ohimolla. Sydämessä repaleinen haava.

Susinainen oli kaikessa runsaudessaan, mytologiassaan sekä hyvän ja pahan taistelussaan ihan viihdyttävä ja melko sujuvasti etenevä tarina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Lumimyrsky oli raivonnut jo kolme päivää. Se mölisi ja kiisi kuin nälkäänsä ulvova susi kammin nurkilla.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 23. Kirja, jossa kalastetaan, metsästetään tai poimitaan marjoja tai sieniä

Helmet-lukuhaaste 2022: 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja

Milla Paloniemi: 112 osumaa - sarjakuvataiteilijan päiväkirja

 

Milla Paloniemi: 112 osumaa - sarjakuvataiteilijan päiväkirja

Arktinen Banaani, 2016

330 sivua

Luettu: 3.1.2022

Mistä: kirjastosta

112 osumaa on sarjakuvamuotoon tehty päiväkirja, jossa seurataan sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Milla Paloniemen elämää vuoden 2015 maaliskuusta joulukuuhun. Paloniemi käy päiväkirjamerkinnöissään läpi vasta kokemaansa eroa ja sen aiheuttamia tunteita, pohtii taipumustaan ihastua sekä kuvaa juhlimistaan, ihmissuhteitaan ja vakavaa loukkaantumistaan.

Luin kirjan lähes yhdeltä istumalta ja pakko myöntää, että tämä ei ollut kirjalle eduksi. Koin suurta ihmissuhde(angsti)ähkyä sillä suuri osa merkinnöistä koskee nimenomaan Paloniemen rakkaus- tai toiselta kulmalta katsottuna rakkaudettomuuselämää ja saman aiheen pyörittely alkoi puuduttaa. Mietin useampaan otteeseen, että vaikka Paloniemen ihastuksen kohteita ei puhutella suoraan nimillä tai välttämättä kuvata tarkoin kasvonpiirtein voin kuvitella, että asianosaiset tunnistavat näistä päiväkirjamerkinnöistä itsensä, joten päiväkirjan julkaiseminen on vaatinut rohkeutta. Rohkeus näkyy myös siinä kuinka rehellinen Paloniemi on merkinnöissään. Hän paljastaa paljon itsestään, ajatuksistaan ja tunteistaan eikä välttele vaikeitakaan aiheita kuten suhdetta alkoholiin, syömishäiriötä ja mielenterveyteen liittyviä asioita.

112 osumaa on hyvin päiväkirjamainen myös ulkoasultaan. Merkinnöissä on käytetty monenlaista tyyliä, paperia ja kynää, erikokoisia ruutuja tai ei ruutuja ollenkaan, isoja ja pieniä piirroksia, mustavalkoista ja värikästä. Sekä piirrosjäljestä että kirjoituksesta näkee, että ne on tehty tunteella. Jotkut merkinnät ovat yksityiskohtaisia ja hyvin huolella tehtyjä kun taas osa on tehty hyvin nopeasti ja luonnosmaisesti, kuin kiireessä tai tunnekuohussa. Valitettavasti osassa merkintöjä luettavuus kärsii kun kaikista teksteistä ei saa selvää. Oli mielenkiintoista päästä kurkistamaan Paloniemen (eeppiseen ja draamaa tulvivaan) elämään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Helmet-lukuhaaste 2022: 34. Kirjailijan nimessä on luontosana

Kirjavuosi 2021

Nyt on taas aika kirjavuosikoosteen. Mitä tulikaan luettua vuonna 2021?

• Luin 29 kirjaa, mikä on täsmälleen sama määrä kuin vuonna 2020. Minua pitkään lukemisessa vaivannut hitaus ja keskittymisen vaikeus, jonkinlainen lukujumi, tuntui helpottavan loppuvuodesta ja lukeminen alkoi sujua lähes entiseen tapaan. Tämä ilahdutti kovasti.

• Kuuntelin loppuun vain yhden äänikirjan. Lisäksi yksi äänikirja ja yksi e-kirja ovat vielä kesken.

• Goodreadsin mukaan luin 11270 sivua.

• Luetuista 20 oli ulkomaisia, 9 kotimaisia.

• Miesten kirjoittamia oli 12, naisten kirjoittamia 16, lisäksi yhdessä kirjassa oli kirjoittajina molempia.

• Lukemiseni painottui jälleen vahvasti fiktioon, ainoastaan 2 luetuista oli autofiktiota, lisäksi luin yhden näytelmän.

• Luin yhden kirjan englanniksi, loput suomeksi.

• Lukemieni kirjojen alkuperä jakautui seuraavasti: Kirjastosta lainattuja 16, lahjaksi saatuja 7, itse ostettuja 6.

• Lukemani kirjat on julkaistu vuosien1597 ja 2021 välillä. Vanhin oli varsinainen klassikko, William Shakespearen Romeo ja Julia, josta luin suomennoksen. Uusin oli Stephen Kingin suomennos Mitä enemmän verta. Suurin osa lukemistani oli julkaistu 2010- ja 2020-luvuilla.

• Luin ensimmäistä kertaa mm. seuraavien kirjailijoiden teoksia: Fannie Flagg, Susanne Jansson, Tiina Laitila-Kälvemark, Jennifer McMahon, Paula Noronen, William Shakespeare, Colson Whitehead. 

• Palasin uudelleen mm. seuraavien kirjailijoiden teosten pariin: Fred Vargas, Elena Ferrante, Matt Haig, Charlaine Harris, Joanne Harris, Andrew Michael Hurley, Emmi Itäranta, Stephen King, Stephenie Meyer, Olli Jalonen, Kalle Päätalo, Elina Rouhiainen, J. K. Rowling, Stefan Spjut, J. R. Ward. 

• Lukuhaasteista kirjallinen maailmanvalloitus ja TBR100 eivät edenneet yhtään. Pohjoinen lukuhaaste sujui hyvin, 19 kirjaa osui haasteeseen (19/25). Helmet-lukuhaasteeseen puolestaan sain 29 osumaa (29/50). Marraskuun lukuhaasteessa taisi jäädä muutamalta päivältä lukumäärä vajaaksi, mutta koko kuukauden luettujen sivujen määräksi tuli 1625 sivua (tavoitteena oli lukea vähintään 30 sivua päivässä eli yhteensä 900 sivua). Haasteista löytyy tarkempaa tietoa Suoritetut haasteet ja Keskeneräiset haasteet -välilehdiltä.

• Kirjatapahtumat olivat vuonna 2021 aika vähissä, mutta osallistuin lukupiiriin ja lisäksi kävin kuuntelemassa Tiina Raevaaraa sekä Emmi Itärantaa.

Sitten vielä jokavuotiseen tapaan nostot kirjavuoden 2021 parhaimmista lukuelämyksistä. Olen antanut Goodreadsissa neljälle kirjalle täydet viisi tähteä, joten ykköspaikalle oli tällä kertaa useampi vaihtoehto. Lopulta loppusuoralle pääsi Stephen Kingin Mitä enemmän verta sekä Joanne Harrisin Mansikkavaras. Kamppailu oli tiukka, mutta lopulta Kingin tarinakokoelma jäi kakkoseksi ja Harrisin romaani nousi kirjavuoden kärkeen. Kuvia klikkaamalla pääsee kyseisen kirjan arvioon.

Mansikkavarkaan lisäksi Top5-listalleni oli niin ikään monta hyvää vaihtoehtoa, jouduin tiputtamaan joukosta mm. Stephen Kingin (kyllä, tälle listalle olisi voinut ottaa useamman Kingin!), Kalle Päätalon, Colson Whiteheadin ja Stephenie Meyerin kirjat. Tänään Top5-listalle nousi seuraavat kirjat, huomenna valinta voisi näyttää eriltä:

  

  

Oikein hyvää alkanutta vuotta! Mikä oli sinun ykköskirjasi vuonna 2021?

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

 

Matt Haig: Keskiyön kirjasto

Aula & Co, 2020

328 sivua

Suomentanut: Sarianna Silvonen

(The Midnight Library, 2020)

Luettu: 28.12.2021

Mistä: lahja

35-vuotias Nora Seed on kokenut elämässään vastoinkäymisiä ja nyt hän on kuolemaisillaan. Hänen elämänsä ei kuitenkaan pääty vaan hän joutuu eräänlaiseen välitilaan elämän ja kuoleman ja välille, keskiyön kirjastoon. Kirjastonhoitaja rouva Elmin avulla Nora pääsee tutustumaan erilaisiin elämiin, niihin, joihin hän olisi voinut omassa elämässään hieman erilaisilla valinnoilla päätyä. Olisiko joku toinen elämä ollut parempi kuin se jota Nora on elänyt? Entä sitten kun kaikki mahdolliset elämät on nähty?

Matt Haig leikkii kirjassaan melkoista mitä jos -leikkiä. Entä jos Nora ei olisi lopettanut uimista, jos hän olisi jatkanut bändissä, suostunut lähtemään kahville naapurin kanssa tai valinnut tutkijan uran? Olisiko Noran elämä eri valinnoilla onnellisempi, olisiko hän vähemmän yksinäinen, enemmän arvostettu, olisiko hänellä perhettä, lapsia?

     "Sitä on vaikea ennustaa, eikö olekin?" hän kysyi ja tuijotti ilmeettömästi eteensä siirtäessään mustaa lähettiä laudan poikki lyömään valkoisen sotilaan. "Sitä, mikä tekee onnelliseksi."

Paitsi elämän valintoja Haig pohtii myös kuolemaa, se on koko ajan Noran tarinan taustalla, hengittämässä niskaan, ja se tekee tunnelmasta tietyllä tapaa surullisen ja ahdistavan. Vaikka Noran vaihtoehtoisissa elämissä tapahtuisi hyviä asioita kummittelee Noran juurielämä, se josta Nora on keskiyön kirjastoon päätynyt, taustalla ja siinä elämässä kuolema on hyvin lähellä.

Keskiyön kirjasto ei ole kevyt hyvän mielen kirja, siinä on Noran elämäntilanteen myötä paljon ahdistusta, surua, itsetuhoisuutta ja lohduttomuutta. Mukana on kuitenkin myös toivoa, lohtua, onnellisuutta ja rakkautta. Noran keskiyön kirjastossa kokemat toiset elämät ovat kiinnostavia kurkistuksia toisiin mahdollisuuksiin, vaikka ne jäävät melko nopeiksi raapaisuiksi eikä niissä päästä kovin syvälle.

Lopulta Keskiyön kirjasto osoittautui sanomaltaan painavammaksi kuin etukäteen odotin. Hienoisesta ennalta-arvattavuudesta ja opettavaisuudesta huolimatta pidin lopulta kirjasta. Ennen kaikkea kirja muistuttaa elämän pienistä hyvistä asioista, niistä, jotka helposti jäävät huomaamatta jos on paha olla.

     "Älä koskaan  aliarvioi pikkuasioiden merkitystä", rouva Elm sanoi. "Paina se mieleesi."

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ehkä ei ollut olemassakaan sellaista elämää, joka olisi hänelle täydellinen, mutta jossakin täytyi varmasti olla elämä, joka oli elämisen arvoinen.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 10. Muusikon kirjoittama tai muusikosta kertova kirja (ilmeisesti Matt Haig tekee myös musiikkia, lisäksi kirjan päähenkilö Nora on elämissään vaikka ja mitä, myös muusikko)

Helmet-lukuhaaste 2021: 32. Kirjan kansikuvassa tai takakannen tekstissä on kissa.