Joyce Carol Oates: Putous

 

Joyce Carol Oates: Putous

Otava, 2006

567 sivua

Suomentanut: Kaijamari Sivill

(The Falls, 2004)

Luettu: 16.2.2021

Mistä: kirjastosta

Ariah on ehtinyt olla pastori Gilbert Erskinen vaimo vain vajaan vuorokauden kun hänen tuore aviomiehensä syöksyy Niagaran Hevosenkenkäputoukseen. Ariah, surusta ja hämmennyksestä sekaisin, kiertää putouksilla etsien miehensä ruumista. Leskimorsiameksi kutsuttu Ariah vetää puoleensa, suojakseen, asianajaja Dirk Burnabyn ja nopeasti - joidenkin teräväkielisten mielestä ihan liian nopeasti - Ariah ja Dirk löytävät yhdessä onnen. Kaiken pitäisi olla hyvin, mutta silti heidän onneaan varjostaa Ariahin vankka usko kirouksesta.

Kuvittelin, että Putous keskittyisi tiiviimmin Gilbert Erskinen hypyn ympärille, kuvaisi siihen johtaneita tapahtumia ja hypyn jälkeisiä hetkiä, mutta sainkin lukea sukutarinan, joka ulottuu pitkälle hypyn jälkeiseen aikaan, tarinan, jossa Gilbert Erskinen rooliksi jää vain poistua traagiesesti ja tavallaan ohjata Ariah ja Dirk yhteen. Gilbert on kuitenkin vahvasti läsnä tarinassa sillä hänen kohtalonsa jää varjostamaan Ariahin elämää. Myös Niagaran putoukset ovat jatkuvasti läsnä muistuttamassa Ariahia tapahtuneesta.

Ilma jylisee, tärisee. Maa vapisee jalkojen alla. Tuntuu kuin maankuori pian hajoaisi, murenisi sulaan ytimeensä saakka. Tuntuu kuin aika olisi lakannut olemasta. Räjähtänyt. Tuntuu kuin kaiken olevaisen säkenöivä, jymisevä, hullu sydän olisi liian lähellä.

Ariah on mielenkiintoinen hahmo. Hän ei saa minua puolelleen kuin vain pieneksi hetkeksi alussa, silloin kun Ariah häiden jälkeisenä aamuna tajuaa olevansa yksin, löytää kirjeen ja ymmärtää, että jotain on vialla. Heti alkumetreillä Ariahista alkaa paljastua piirteitä, jotka tekevät hänestä pitämisestä vaikeaa ja tunne vain vahvistuu. Ariah on on ailahtelevainen ja itsepintainen, hän sulkee mielestään kaiken epämiellyttävän, hän inhoaa heikkoutta, hän haluaa asioiden hoituvan niin kuin hän haluaa, hän kohtelee lapsiaan epäoikeudenmukaisesti, hän on ylimielinen ja samalla kuitenkin arka ja epävarma. Ariah on vakuuttunut, että hänen yllään on kirous, joka vei häneltä ensin Gilbertin ja tulee viemään myös Dirkin ja hän ikään kuin ruokkii tätä ajatusta teoillaan ja sanoillaan. Mietin lukiessa Ariahin käytöstä, mikä on vain Ariahin luonteenomaista käytöstä, mikä on peräisin hänen uskonnollisesta lapsuudenkodistaan ja kasvatuksestaan, mikä on seurausta Gilbertin kuoleman aiheuttamasta traumasta? Kaikki Ariahin kokema häpeä, oli se todellista ja aiheellista tai ei, muuttaa, kovettaa ja katkeroittaa häntä.

Vaikka en pitänyt Ariahista pidin tarinasta. Dirkin lähes vimmainen omistautuminen Love Canalin asuinalueen ongelmaan ja perheen lasten Chandlerin, Royallin ja Julietin vaiheet ovat kiinnostavaa luettavaa. Erityisen paljon pidin siitä kuinka Niagaran putoukset on sijoitettu tarinaan, miten niiden jyly kaikuu koko ajan taustalla, välillä hiljempaa, välillä kovempaa, saaden jopa inhimillisiä piirteitä.

     Silti Niagarasta uhkui pahansuopa lumo, joka ei heikentynyt koskaan. Kaikki Niagaran seudulla varttuneet tiesivät sen. Vaarallisinta oli nuoruusiässä. Suurin osa paikallisista pysytteli sen verran kaukana putouksista, että säilytti vastustuskykynsä. Mutta jos ajautui liian lähelle, vaikka vain tiedonjanon ajamana, oli vaarassa: alkoi ajatella omalle luonnolleen vieraita ajatuksia niin kuin pauhaava vesi riistäisi ihmisen oman tahdon ja ajattelisi hänen puolestaan.

 

Sitä piti vielä sanomani, että kirjan nimi on loistava kaksoismerkityksessään. On fyysinen putous ja on henkinen putous, molemmat kirjassa yhtä lailla läsnä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

     Niagaran vaimea jylinä, pahaenteinen kuin Jumalan käsittämätön mumina, oli tunkeutunut hänen sydämeensä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 25. Kirja, joka liittyy unelmaasi (Niagaran putoukset olisi hienoa päästä näkemään) 

Helmet-lukuhaaste 2021: 2. Kirjan on kirjoittanut opettaja

Stefan Spjut: Susi

Stefan Spjut: Susi

Like, 2018

Suomentanut: Stella Vuoma ja Ida Takala

(Stalpi, 2017)

435 sivua

Luettu: 24.1.2021

Mistä: kirjastosta

Saamelaiskylän laidunalueelle vaeltanut susi päätetään pannoittaa ja siirtää muualle. Operaatioon osallistuvan Andersin mielestä sudessa on jotain vialla, sitten kuljetuksen aikana tapahtuu jotain eikä Andersin elämä ole enää ennallaan. Toisaalla Lennart Brösth pakenee Sundsvallin oikeuspsykiatriselta osastolta. Onko peikonmetsästäjä Susso Myrén turvassa syrjäisessä kodissaan vai lähteekö Brösth Susson perään, kostamaan Brösthin ja hänen "yhteisönsä" asioihin puuttumisen?

Susi jatkaa Staalon aloittamaa tarinaa peikoista, peikkoja suojelevasta lahkosta ja näiden jäljille päässeistä Myréneistä, Sussosta ja hänen äidistään Gudrunista. Tällä kertaa tapahtumiin sotkeutuu myös Susson vanha ystävä Diana Sillfors, joka huolestuu Susson voinnista ja huomaa pian, että maailma ei olekaan niin mustavalkoinen jollaiseksi hän on sen kuvitellut.

 

Staalo osoittautui minulle melkoiseksi pettymykseksi, mutta siitä huolimatta odotukseni Sutta kohtaan olivat korkealla. Hirviösusi, pohjoinen luonto, jännitys, yliluonnollisuus, tarina kuulostaa mahtavalta! Harmikseni olen Suden jäljiltä aivan samoissa tunnelmissa kuin Staalon luettuani. Samat asiat, jotka tökkivät Staalossa olivat myös Suden sudenkuoppina (sic!). Gudrunin valinta minäkertojaksi tuntuu edelleen oudolta ottaen huomioon, että hän on selkeästi sivuhenkilö. Myös Susso jää tässä sivuosaan kerronnan keskittyessä enemmän Dianaan sekä Andersiin (jonka sukunimi ei jäänyt mieleeni, mainittiinkohan sitä edes?). Tarinassa kuljetaan peikkoporukan mukana pitkin Ruotsia ja piipahdetaanpa välillä myös Norjan puolella tuntureilla. Henkilöitä sekä pään sisälle pääseviä muotoa muuttavia susia, karhuja, jäniksiä oravia, hiiriä ja muita pikkueläimiä vilisee tarinassa niin paljon, että en meinaa pysyä perässä.

Vaikka hyvä idea hukkuu poukkoilun ja rönsyilyn sekaan on Spjutin tarinoissa jotain koukuttavaa. Jospa seuraavassa romaanissa Spjut saisi hyvän idean kantamaan (ehkä hieman tiivistettynä) loppuun asti? Nyt Spjut jäi mielestäni hieman junnaamaan paikoillaan. Kas näin.

     – Tämä ei lopu koskaan. Tämä ei tule päättymään ikinä. Paitsi siinä vaiheessa, kun se on lopullista.

Voi huokaus. Olisin niin halunnut tykätä tästä!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Minä toivon, että uskoisin peikkoihin. Koska jos uskoo peikkoihin, on vain kummallinen. Mutta jos tietää että niitä on, on kuin kirottu. Ja silloin vallitsee ikuinen pimeys.

 

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 24. Kirja, jossa kiivetään tai ollaan vuorella tai tunturilla

Helmet-lukuhaaste 2021: 45. Kirjan on kirjoittanut pohjoismainen kirjailija

Stephen King: Keveys

 

 Stephen King: Keveys

Tammi, 2020

135 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Elevation, 2018)

Luettu: 9.1.2021

Mistä: oma ostos

Ensimmäinen reaktioni Kingin Keveyden tietoja katsoessani oli hämmästys. Epäilin onko tietoihin tullut virhe, pitäisikö sivumäärä ehkä olla 735 eikä 135, mutta ei, nyt ei olla tiiliskiven vaan pienoisromaanin (ainakin Kingin mittapuulla) äärellä.

 

Scott Careyn paino alkaa pudota. Tämä ei yksistään olisi ongelma koska Scott on iso mies ja pieni laihtuminen tekisi hänen terveydelleen ja olemukselleen hyvää, mutta kun paino tippuu tasaisesti ilman, että se näkyisi Scottin vartalossa hän huolestuu. Pienessä Castle Rockin kaupungissa juorut liikkuvat nopeasti eikä erilaisuutta katsota hyvällä, joten Scott ei mene omalääkärinsä luo vaan uskoutuu mieluummin tenniskaverilleen, eläköityneelle tohtori Bob Ellisille. 

Ah, Castle Rock! Tuo pieni kaupunki, jossa erilaisuus on samaan aikaan pahe ja arkipäivää. Kaupunki, jossa sattuu ja tapahtuu mitä kummallisempia asioita. Kaupunki, jossa pahuus on valmis ryöpsähtämään esiin miksi ja milloin tahansa. Keveydessä pahuus ilmenee suvaitsemattomina kaupunkilaisina, jotka ovat aina valmiina tarttumaan mihin tahansa poikkeavaan, ottamaan sen silmätikukseen, ivan ja syrjinnän kohteeksi. Jos Scottin ongelma tulisi näiden kaupunkilaisten tietoon olisi hän oiva kohde kiusaamiselle, mutta tällä hetkellä kaupunkilaisten huomio on keskittynyt toisaalle, keskustassa sijaitsevaan uuteen ravintolaan Holy Frijoleen ja etenkin sitä pitävään pariskuntaan, naisiin, jotka tarjoavat erilaista ruokaa, naisiin, jotka paitsi asuvat yhdessä myös elävät parisuhteessa eivätkä kätke seksuaalista suuntautumistaan, he ovat avoimesti lesboja. Nämä naiset, Deirdre McComb ja Missy Donaldson ovat Scottin naapureita ja lopulta heidän kohtalonsa kietoutuvat yhteen.

 

Kirjan luettuani ymmärrän pienen sivumäärän (keveyden!) oikein hyvin, oikeastaan tämän kuuluu olla tällainen, pieni. Kirjan sivumäärä tai oikeastaan sen paino kulkee käsi kädessä Scott Careyn ongelman kanssa, painava monisataasivuinen kirja olisi vähän kuin isku vasten Scottin kasvoja. King on mahduttanut pieneen romaaniinsa monta painavaa teemaa ja samalla kun hän puolustaa erilaisuutta ja seksuaalivähemmistöjä hän sivaltaa ohimennen, mutta takuulla tarkoituksella Donald Trumpia.

 

Epäilin aluksi miten King onnistuu kertomaan tarinansa näin pienessä sivumäärässä, mutta pitäisihän minun tietää paremmin, totta kai King tietää mitä tekee. Keveys on tiivis, hieno tarina ja se tuntuu sivumääräänsä suuremmalta, ihan kuin Scott Carey näyttää puntarin ilmoittamaa painoaan painavammalta. 

 

     "Pian saat syötävää", Scott sanoi hiljaa. "Muutama minuutti vielä." Ihan kuin kissa olisi ymmärtänyt jotain minuuteista tai ylipäänsä ajasta.

     Ihan kuin minä ymmärtäisin, Scott ajatteli. Aika on näkymätöntä. Toisin kuin paino.

     Mutta ehkä se ei pitänytkään paikkaansa? Painon saattoi toki tuntea – kun sitä oli liikaa, olo oli punkero – mutta eikö sekin ollut periaatteessa ihmisten keksimä suure kuten aika? Kellon viisarit, vaa'an numerot, eivätkö ne olleet pelkkä keino yrittää mitata näkymättömiä voimia, joilla oli näkyvä vaikutus? Avuton yritys tavoittaa jotain siitä suuremmasta todellisuudesta, joka ylitti ihmisten käsittämän todellisuuden rajat?

     "Anna olla, muuten kohta pimahdat."

 

Pidin erityisesti Keveyden lopusta, se oli hieno, juhlallinen ja yhtä aikaa kevyt (!!!) ja raskas. Seuraavaksi King-lukujärjestyksessä olisi taas paksumpi tapaus, Laitos. Ehkä kuitenkin ensin muutama muu kirja väliin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

Ilta oli kylmä ja jäähdytti hien Scottin kasvoille, mutta silti ilma oli makeaa ja kirpeää kuin syysomenan ensimmäinen suupala. Scottin yllä oli puolikuu, ja tähtiä tuntui olevan miljardi.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 3. Seksuaalivähemmistöä käsittelevä kirja

Helmet -lukuhaaste 2021: 29. Kirjan henkilön elämä muuttuu

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko

 

Stephenie Meyer: Keskiyön aurinko 

WSOY, 2020

671 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro, Päivi Rekiaro,

Tiina Ohinmaa

(Midnight Sun, 2020)

Luettu: 5.1.2021

Mistä: lahja

 

En innostunut yhtään vuonna 2016 julkaistusta Houkutus / Elämä ja kuolema -kirjasta koska kirja tuntui vain sarjan uudelleenlämmittelyltä (toisessa päässä alkuperäinen Houkutus, toisessa päässä sama tarina päähenkilöiden sukupuoliroolit toisin päin kännettynä. Tämä Keskiyön aurinko -romaani sen sijaan kiinnosti kovasti. Tiesin odottaa tätä joululahjaksi (kaksi toivekirjaa, sain molemmat), mutta siitä huolimatta olin sortua kirjakaupassa ostamaan tämän itse itselleni ennen joulua.

Houkutus kertoo lukiolaistyttö Bella Swanin ja vampyyri Edward Cullenin tarinan alun Bellan näkökulmasta, mutta Keskiyön auringossa samat tapahtumat nähdään Edwardin silmin. Kun samalle biologian kurssille saapuu uusi opiskelija joutuu Edward yllättäen törmäyskurssille vampyyrin luontonsa kanssa. Pitkään itseään vain eläinten verellä ravinnut Edward huumaantuu Bellan tuoksusta ja hän joutuu taistelemaan ihmisveren, nimenomaan Bellan veren, himoa vastaan, samaan aikaan hän huomaa kiinnostuvansa tuosta hiljaisesta tytöstä.

     Muutuin silmänräpäyksessä toisenlaiseksi. En ollut likimainkaan se ihminen kuin olin joskus ollut. Jäljellä ei ollut rahtuakaan siitä vähästä inhimillisyydestä, jonka suojaan olin vuosikaudet onnistunut naamioitumaan.
      Olin peto. Hän oli minun saaliini. Koko maailmaan ei mahtunut muuta kuin tuo yksi ainoa totuus.

Jos Houkutus / Elämä ja kuolema -kirja haiskahtaa rahastukselta niin kieltämättä tässä on vähän sama juttu, tässäkin ratsastetaan hyvin vahvasti vanhan sarjan maineella, mutta tässä ei kuitenkaan muuteta perusasetelmia miksikään. Bella ja Edward ovat samat henkilöt kuin alkuperäisessä sarjassa, mutta nyt Edward on minäkertoja. Keskiyön aurinko sopinee parhaiten (kaltaisilleni) sarjan lukeneille faneille joille tapahtumat ovat ennestään tutut, sarjaan tutustuminen kannattaa siis aloittaa Houkutuksesta, ei tästä. Esimerkiksi muutamassa Edwardin vampyyrisisar Alicen kykyyn liittyvässä kohtauksessa tarina oli hieman sekava, mutta se ei häirinnyt kun tapahtumat olivat Houkutuksesta tuttuja.

 

Aloitin kirjan heti jouluna ja pitkät, rauhalliset pyhät osoittautuivatt juuri sopivaksi hetkeksi kirjan lukemiselle. Vaikka kirjassa oli heikot hetkensä kuten Edwardin (pakkomielteinen) jankkaaminen eri vaihtoehtojen välillä, Bellan korostettu kömpelyys tai hieman kömpelöt sanavalinnat/virkkeet suomennoksessa niin oli mahtava päästä jälleen Forksin maisemiin ja lukea tarina Edwardin näkökulmasta. Minulle Keskiyön aurinko oli täydellisen rentouttavaa viihdettä, vampyyrejä, romantiikkaa ja vähän jännitystä. Saapa nähdä riittääkö Meyerille tämä yksi tarina Edwardn näkökulmasta kerrottuna vai tuleeko vielä muistakin osista (Uusikuu, Epäilys, Aamunkoi) Edward-versiot.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta aina oli olemassa mahdollisuus valita – oli pakko olla.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 4. Kirja, joka on saanut loistavat arvostelut (tämä on suhteellista, mutta esimerkiksi 96 % Googlen käyttäjistä piti kirjasta)

Helmet-lukuhaaste 2021: 6. Kirja kertoo rakkaudesta