Petri Tamminen: Musta vyö

Petri Tamminen: Musta vyö

Otava, 2019

175 sivua

Luettu: 3.11.2020

Mistä: kirjastosta

Petrin isä on kuollut ja Petrin maailma keikahtaa ympäri, hän lamaantuu. Kuinka käsitellä surua, josta ei oikein saa otetta? Kuinka olla poika ilman isää ja samaan aikaan isä, jolla on omia lapsia? Menetys vie Petrin elämän ja kuoleman kysymysten äärelle.

En tajua sitä vielä siinä sohvalla, mutta myöhemmin minulle selviää, mistä tämä ajan seisahtuminen johtuu. Olen ollut viisikymmentä vuotta poika, kasvava poika, jonkinlainen polvihousupoikanen, ja tästä hetkestä lähtien minun pitää olla jotakin muuta. Viidenkymmenen vuoden mittaisen yhdenlaisuuden loppuminen on aiheuttanut kuopan aika-avaruuteen.

Petri Tammisen Musta vyö oli toisena vaihtoehtona syksyn viimeisessä lukupiirissä, jonka aiheena oli surutyö, isiä ja poikia. Tämä oli oikeastaan kaikki mitä kirjasta etukäteen tiesin. Teksti tuntui alusta alkaen äärettömän henkilökohtaiselta ja mietin onko tarina autofiktiota, mutta en halunnut tarkistaa asiaa, jotta se ei vaikuttaisi millään tavalla lukukokemukseeni. Jälkeenpäin selvisi, että Tamminen tosiaan on ammentanut tarinaan omasta kokemuksestaan isänsä menettämisestä, mutta minkä verran, kuka tietää. Joka tapauksessa lukukokemus oli hyvin intiimi, välillä tuntui kuin tirkistelisin, niin osuvasti ja paljaasti Tamminen kuvaa isän menetystä. Pystyin samaistumaan päähenkilön tunteisiin, suruun ja sukupolvien muuttuneen tasapainon aiheuttamaan hämmennykseen. Tarina tuli hyvin lähelle.

Kirja on pieni, sivumäärältään lyhyt ja taitoltaan ilmava, kappaleet ja virkkeet ovat lyhyitä. Tammisen kerronta on hyvin tiivistä, mutta silti siinä on jotain henkäyksen kevyttä ja hentoa, ehkä irti päästämistä, ehkä toivoa. Muuten niin viimeistellyn tarinan lopussa on yksi löysä ja ryöpsähtävä kohta, joka erottuu muusta tarinasta, mutta ehkä se on tarkoituksellista, ehkä se on juuri se tarinan päähenkilön elämäntilanteen taitekohta, se piste, jossa Petri löytää tasapainon isänsä menettäneen lapsen ja keski-ikäisen perheenisän välissä.

Tamminen jättää asioita lukijan tulkittavaksi ja esimerkiksi Petrin ja hänen vaimonsa suhteesta heräsi lukupiirissä mielenkiintoinen keskustelu. Osa piti heidän välejään kylminä ja etäisinä, osa taas aisti parin välillä vahvaa rakkautta, joka näkyi toisen täydellisenä lukemisena ja tukemisena.

 

SE SINUA PELOTTAA.

EI SE ETTÄ ON SINUN VUOROSI KUOLLA.

VAAN SE ETTÄ ON SINUN VUOROSI OLLA AIKUINEN. 

Tuli jälleen luettua kirja, johon en todennäköisesti olisi tarttunut ilman lukupiiriä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Talo äidin takana on isää, piha talon ympärillä on isää, koko täämä aamu on isää. Taivas on nyt isää.

Helmet-lukuhaaste 2020: 8. Kirja, jonka joku toinen valitsee puolestasi 

 

Veikko Huovinen: Lentsu - Kertomus suomalaisten räkätaudista

  

Veikko Huovinen: Lentsu -

Kertomus suomalaisten räkätaudista

 Otava, 1978

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: kirjastosta

Lentsu on kertomus siitä kuinka virus tarttuu joulun alla Rinteelän Aleksiin ja lähtee leviämään ensin Kainuussa ja sitten vähän kauempanakin. 

Tähän asti Lentsu oli minulle tuttu ainoastaan lapsena nähdystä tv-sarjasta, jota esitettiin (Wikipedian mukaan) vuonna 1990 MTV-kanavalla. Sarjasta on piirtynyt hyvin vahva muistijälki ja lukiessani kuulin mielessäni tv-sarjan kertojana toimineen Heikki Kinnusen äänen sarjasta tuttuine äänenpainoineen ja -poljentoineen, lukeminen siis muistutti äänikirjan kuuntelua. Päänsisäisen heikkikinnusradion lisäksi monet kirjan kohtaukset piirtyivät lukiessa silmien eteen tv-sarjasta tuttujen näyttelijöiden kasvoin, joten lukukokemus oli varsin hämmentävä ja elävä.

Tarina ei kuitenkaan ole pelkkä sairauskertomusten sarja vaan influenssaviruksen rinnalla tehdään katsaus Suomen tilanteeseen, talouteen ja politiikkaan, jopa maailman tolaan asti. Kirja toimiikin mielenkiintoisena katsauksena Suomen lähihistoriaan. Tarinan kautta pääsee kurkistamaan esimerkiksi pientilallisen, opettajan, lääkärin ja pankinjohtajan arkeen sekä seuraamaan miten raskas työ ja raju tauti nujertavat erään autoilijan. Näiden henkilöiden välillä hyppelee ilkikurinen ja itsekäs virus. Huovisen romaani on pelottavan ajankohtainen, lukiessa ei voi välttyä vertaamasta Huovisen virusta nykyhetkessä ympäri maailmaa jylläävään korona-virukseen, vaikka Lentsussa epidemian mittakaava on pienempi.

Influenssa on ottanut vallan koko kylässä, koko pitäjässä, koko läänissä. Virukset, nuo kurttunahkaiset ja karvaiset, nuo kekälesilmäiset ja terävähampaiset, reutovat ihmislihaa kuin närhi haaskalla – päätänsä puistellen, kiskoen ja hakaten.

     Kaikkialla yskitään, aivastellaan, tungetaan pumpulitukkoja korviin ja kiedotaan villavaatetta kolottavien nivelien suojaksi. Turvonneet, punanenäiset pärstät kurkkivat alakuloisina, tympääntyneinä ruudun takaa kylmää talviluontoa ja niitä viimeisiä terveitä ihmisiä, jotka vielä uskaltavat liikkua ulkona lakki korvilla ja huivi suun yli kiedottuna. Kilometrien päähän kuuluu kylän rykiminen kuin koiralauman haukku.

Pidin Huovisen taitavasta luonnon, ajan ja henkilöiden kuvauksesta, tarkasta ja sivaltavasta kritiikistä sekä huumorista, politiikasta en edelleenkään juurikaan innostunut. Olen iloinen, että tutustuin viimein tähän suomalaiseen ääneen ja teokseen, Huovista voisi lukea joskus lisää.

Sitaattikunniamaininnan saa: 

 

»Helevettiäkö te outatte, mitä te outatte. Teijän pittää ellää joka päivä, pittää hiplotella!»

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 21. Romaani, joka sijoittuu Kainuuseen

Helmet 2020 -lukuhaaste: 1. Kirja on vanhempi kuin sinä

Heli Slunga: Kehtolauluja kuolevillle

Heli Slunga: Kehtolauluja kuoleville

WSOY, 2018

84 sivua

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Minulla jäi Heli Slungan haastattelu välistä vuoden 2012 Oulun kirjamessuilla, mutta pääsin korjaamaan tilanteen vuonna 2018 Iin kunnankirjaston Muusajuhlilla kun Slunga kävi kertomassa runoteoksestaan Kehtolauluja kuoleville. Ei sentään mennyt kuutta vuotta ennen kuin luin kyseisen kirjan. En ymmärrä miksi viivyttelin.

Kehtolauluja kuoleville jakautuu kolmeen osaan, syntymä, iltasatuja ja kehtolauluja. Otsikot kuulostavat ehkä kesyiltä, mutta ehei, kesyys on näistä runoista kaukana. Slunga kuvaa äitiyttä, lapsia, kasvua, vihaa, rakkautta, arkea, jumaluutta, unelmia, tuskaa, elämää ja kuolemaa. Runoissa yhdistyvät ääripäät, kauneus ja rumuus, pehmeys ja kovuus. Tunnelma saattaa vaihtua silmänräpäyksessä täysin toiseksi. Tutusta voi nähdä yllättäen pimeän, vieraan puolen niin kuin Slungan versiossa Punahilkasta, tätä iltasatua ei lapsille lueta! Myös runojen ulkoasu vaihtelee, tuntuu kuin runot tempoilisivat irti riveiltä, kuin ne eivät haluaisi pysyä paikallaan. 

 

Osat erottuvat toisistaan tunnelmaltaan ja sisällöltään, syntymä on tunteellinen, kaunis ja kipeä, iltasatuja on juonellinen ja kantaa ottava, kehtolauluja tuo mieleen rukoukset ja ajatelmat. Kaikkia kolmea osaa yhdistää Slungan rosoinen, repivä, oivaltava, vihainen ja vahva kieli. 

 

(...)

               Nuku aavikkotuulien kehdossa lapsi, nuku ikiuntasi

luhistuvat auringot ja ampiaispesät, vyöryvät pilvet horisontissa,

                      nuku aaltojen keinussa lapsi, uneksi jotakin kaunista,

(...)         

 

Näiden runojen lukeminen on vahva kokemus, jota ei pysty tämän enempää sanottamaan.

Sitaattikunniamaininnan saa (säe, joka puhuttelee ja johon palaan uudelleen ja uudelleen):

 

Kukin oman pimeytensä reunalla

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 25. Viime vuosina julkaistu runokokoelma