Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

 

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Tammi, 2016

255 sivua

Luettu: 20.10.2020 (#9 lukumaratonilla)

Mistä: oma ostos

Anton Rajamaan työkaveri Unto Mäkilä on kuollut oudoissa olosuhteissa. Ennen kuolemaansa Mäkilä on jättänyt Antonin työhuoneeseen punaisen kansion, jonka sisältä löytyy Mäkilän Antonille kirjoittama kirje sekä pala Antonin menneisyyttä Iida Hallaston potilaskertomuksen muodossa. Antonin Iida-tytär on ollut Mäkilän potilaana samoin kuin toinen nuori nainen Sanni Vuorio. Sen lisäksi, että Iidalla ja Sannilla on ollut sama psykoterapeutti heitä yhdistää myös heidän oireensa. Molemmat ovat kuulleet ääniä, äänen, samalla tavalla. Mäkilän jättämiä jälkiä seuraamalla Anton uppoaa yhä syvemmälle äänien, kummallisten tapahtumien ja tarinoiden maailmaan.

     Kerroin että tunnen joskus hengityksen korvalehdelläni. Se ei ole mikään tavallinen hengitys. Ääni ei koskaan pidä taukoja, se ei koskaan hengitä sisäänpäin, pelkästään ulospäin. Sillä ei ole mitään tekemistä sydämen tai unien kanssa. Vaikka ääni on tytön, sen takana on ehkä jotakin vanhempaa ja kylmempää. Taustakohinaa. Maan puhetta. Taivaan puhetta. Tähtien puhetta. Tähtityttö.

 

Kerronta kulkee pääsiassa Antonin näkökulmasta, mutta myös muut henkilöt pääsevät esille (ääneen!). Heistä Mirjam Lahti jää hieman irralliseksi, mutta Sanni Vuorio ja Iida Hallasto ovat mieleenpainuvia henkilöitä. Toisaalta samanlaisia, mutta kuitenkin erilaisia, heissä on herkkyyttä, kovuutta, toivottomuutta, päättäväisyyttä ja vimmaisuutta, heidän kauttaan tarinaan tulee lisäjännitettä.

 

Jännite ja painostava tunnelma kasvavat tarinan edetessä. Hautala ei tässäkään sorru selittämään asioita puhki vaan jättää lukijalle tulkinnan vapauden, tilaisuuden yhdistää asioita. Tämä tietynlainen luotto lukijaan on Hautalan vahvuus tarinankertojana, mutta samalla heikkous sikäli, että lukijan on helpompi eksyä tarinassa kun joku vaivihkainen yksityiskohta menee huomaamatta ohi.

Puitteet Hautalan kirjan lukemiselle olivat täydelliset. Mökillä yksin valvoessa, ikkunoiden takaa huokuvassa pimeydessä ja tuulen ulvoessa jännitys nousi aivan omalle tasolleen ja Hautalan tarina pääsi oikeuksiinsa. Harmi vain, että en jaksanut (lukumaratonilla) lukea koko kirjaa yötä vasten, osa kirjan jännityksestä tuntui katoavan päivänvalossa. Pidin erityisesti tarinan lopusta, joka on yhtä aikaa lohdullinen ja kammottava.

 

Kuiskaava tyttö on hyytävä. Sen jäljiltä hiljaisuutta kuuntelee eri tavalla. Onko hiljaisuus täydellistä vai kuuluuko jostain ääntä, ehkä korvan juuresta, kuiskasiko joku...?

Sitaattikunniamaininnan saa:

Se lähettää puhetta loputtomasti kuin siipien supatusta ja niiden kahinaa toisiaan vasten tiiviissä perhosparvessa, joka tulee koko ajan päin ja joka tukahduttaa ja jonka läpi ei näe mitään.

Helmet 2020 -lukuhaaste: 4. Kirjan kannessa tai kuvauksessa on monta ihmistä (menköön nyt tähän kohtaan, kuvauksessa on tulkintatavasta riippuen kolme tai neljä ihmistä...)