Lukumaraton #9

 

Keräsin mökille mukaan kassillisen kirjoja, ajattelin juhlistaa syysloman alkua lukumaratonilla. Yleensä olen aloittanut lukumaratonit keskiyöllä, mutta nyt päätin startata klo 21.00. Nettiyhteys on aika hidas, joten saa nähdä pystynkö tekemään välipäivityksiä. Kirjapinossa on täsmäiskuja lukuhaasteisiin, jännitystä, runoja, uusia ja vanhoja tuttavuuksia, sarjakuvia jne. Ensimmäinen valinta on Marko Hautalan Kuiskaava tyttö eli kotimaista kauhua pimeään iltaan...

Klo 0.50 / 165 luettua sivua

Mieli tekisi vielä jatkaa Hautalan kirjan parissa, mutta silmissä alkaa uni painaa. Täytyy (toivoa, että kukaan ei kuiskaile korvaan) jatkaa lukemista aamulla.

Klo 12.05 / 255 luettua sivua

Aamu meni vähän pitkäksi oireilevan migreenin ja huonosti nukutun yön jäljiltä. Kävin ulkona hengittämässä pakkasilmaa, se piristi. Luin Hautalan kirjan loppuun, oli mukavan hyytävä. Nyt taidan syödä lounasta ja miettiä mitä lukisin seuraavaksi.

Klo 14.40 / 635 luettua sivua

Jim Davisin Paksu Karvinen toimi sopivana vastapainona Hautalan jännitykselle. Loistavaa kissahuumoria, toimii myös koiraihmiselle. Nyt kahvia ja seuraavan kirjan kimppuun. 

Klo 15.35 / 719 luettua sivua

Otin kahvin seuraksi Heli Slungan Kehtolauluja kuoleville -runokokoelman. Muuten hyvä valinta, mutta kahvi meinasi jäähtyä. Slungan runoissa yhdistyy kauneus ja rumuus. Näihin runoihin täytyy palata, ne vaativat aikaa avautuakseen täyteen kukkaan.

Klo 21.00 / 778 sivua

Slungan jälkeen tartuin Veikko Huovisen Lentsuun, mutta lukuvauhti hiipui iltaa kohden ruoanlaiton, ulkoilun ja saunomisen myötä. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen päivän lukusaldoon.

Kalle Päätalo: Oman katon alle

 

 

Kalle Päätalo: Oman katon alle

(Iijoki #19)

Gummerus, 1989

699 sivua

Luettu: 10.10.2020

Mistä: lahja

Kallen ensimmäinen mestarointi, osuusliikkeen myymälä Tampereen lähipitäjässä, valmistuu viimein monien vaiheiden ja vaikeuksien jälkeen. Reissutyö jää taakse sillä Kallen seuraavat työmaat Rakennusliike Rantanen & Lehtimaa Oy:n leivissä Sarviksen ja Uusbetoni Oy:n tehtailla ovat polkupyöräetäisyydellä kotoa. Illat ja sunnuntait kuluvat omalla tontilla Kallen itsensä suunnittelemaa rintamamiestaloa rakentaessa. Kuusisen yläkerrassa alkaakin olla ahdasta sillä Kallen armeijakaveri Ilmari Vouvila ja hänen vaimonsa Maria ovat muuttaneet samaan huusholliin Päätalojen kanssa. Unelma omasta kodista on päivä päivältä lähempänä, mutta matkassa on yllättävä paljon murheita.

Kalle alkaa päästä sisään rakennusmestarin työhön ja siirtyminen pienemmältä työmaalta isommalle työmaalle sujuu melko kivuttomasti, mitä nyt osuuskaupan urakan pitkäksi mennyt lopettelu ja jälkipyykki verisine pitsinenäliinoineen koettelee jälleen aviosopua Lainan kanssa. Väkevillä juomilla höystetyt illanistujaiset lähtevät Kallelta lapasesta eikä onnikaan ole reissussa mukana, niinpä Kalle saa taas Lainalta sanallista korvamakeaa. Arvostelua tulee myös töissä, Kalle saa tottua siihen, että rakennusmestari saa välillä kuraa niskaansa, eikä suinkaan aina aiheesta.

Kirjassa seurataan Kallea kahdessa erilaisessa rakennusmestarin roolissa, toisaalla Kalle toimii rakennusliikkeen palkkalistoilla, toisaalla hän toimii omaan lukuunsa oman kodin rakentamista johtaessaan. Nämä roolit eroavat yllättävän paljon toisistaan. Päivätyössä rakennusliikkeen urakoita viedessään Kalle osaa ja uskaltaa vaatia sekä hyvää työnjälkeä että soveliasta käytöstä työntekijöiltään, mutta Kirvestiellä omalla rakennustyömaallaan rakennusmestari on kovin arka ja liian kiltti. Itseltään Kalle vaatii paljon myös omalla rakennuksellaan, mutta muiden kohdalla hän tekee suuria myönnytyksiä ja saa kärsiä tästä paitsi henkisesti myös rahallisesti. Myös väsymys alkaa näkyä. Pahimmillaan Kalle sinnittelee parin-kolmen tunnin yöunilla ja kulkee kuin sumussa. Kalle tunnustaakin Ilmarille talon valmistumiseen liittyvän haaveen:

– (...) Ja kun se ihme tapahtuu, minä nukun, levähän perusteellisesti yhen viikon. Heti kun tulen Uusbetonilta ja purasen, kallistun sänkyyn ja nukun. Nukun aamukuuteen asti. Vaikka kuinka paikat ovat keskeneräsiä. Olen helevetin väsyny. Jumaliste kun olen nykysi väsyny!

Kerronta on muuten sujuvaa, mutta alkupuolella kirjaa kesken ensimmäisen rakennustyön kuvauksen tulee yhtäkkiä kolmen sivun pituinen luettelomainen maailmankatsaus. Tämä katkaisi lukuimun ja osio tuntui irralliselta ja hieman päälle liimatulta. Päätalo kuvaa rakennustyömaan eri työvaiheita todella tarkasti, mutta kun teknisen kuvauksen lomassa on kiinnostavia henkilöitä, ihmissuhteita ja ajankuvaa ei rakentaminen pääse uuvuttamaan. 

On hieman surkuhupaisaa, että ihan kuin isä-Herkko sai aikanaan harmaita hiuksia Kalliomäen paikkaansa hakevan uunin muuranneen satusedän takia myös Kalle saa kärsiä muurarin, jopa useamman, takia. Historia toistaa itseään.

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Lienen ketku ja kekkuli, mutta tämä on tottuus.

Helmet-lukuhaaste 2020: 24. Kirja kirjailijalta, joka on kirjoittanut yli 20 kirjaa

 

Katja Kettu: Rose on poissa

 

 

Katja Kettu: Rose on poissa

WSOY, 2019 (2018)

284 sivua

Luettu: 27.9.2020

Mistä: kirjastosta

Lempi, amerikansuomalaisen Ettun ja ojibwa-intiaani Rosen tytär palaa vuosikymmenten poissaolon jälkeen takaisin kotimaisemiinsa reservaattiin. Mitä 45 vuotta sitten tapahtui kun isä menetti muistinsa ja äiti katosi?

Rose on poissa on kahdessa ajassa kulkeva kirjeromaani, jossa kuvataan kuinka kaksi erilaista ihmistä löytää yhteisen polun, rakastavat, perustavat kodin ja perheen, kulkevat rinnakkain kunnes eksyvät, kääntyvät väärään suuntaan eivätkä löydä enää takaisin polulle. Elokuussa 2018 Lempi etsii itseään ja äitiään, kerää palasia äidin kohtalosta, äidin ja isän tarinasta ja kasaa näistä palasista kokonaista tarinaa. Kirjeiden saajana tai tarinoinnin kohteena on nuoruudenrakkaus Jim Harmaaturkki. Helmikuuussa 1973 Rose pakoilee paholaista, Weendigoa, ja kirjaa tuntemuksiaan, ajatuksiaan ja suunnitelmiaan tyttärelleen Lempille kirjoittamiinsa kirjeisiin. Nämä kirjeet Lempi saa käsiinsä vasta aikuisena. Tarinan punaisena lankana kulkee intiaanien uskomus elämänpolusta.

Saanko arvata? Tulit ettimään äitees luita täältä? Näin teidän vaihtavan katseita keskenänne, kun Patti kurkotti kohti minua, tuijotti sisääni kuin olisi tarkkaillut uunissa kohoavaa kyseenalaista kaakkua:

     Hyvähän se oisikin saada tämä surkeus päätökseen. Mutta ei ne täällä Kasinolla kalise. Ei kellarissa eikä rulettiringissä, voit tirkistellä jos tekee mieli. Sinun äitis Rose oli semmoinen villi sielu ja kevyt jalka, sillä oli monta paikkaa hairahtaa polultansa.

Seittemän kertaa saattaa ihminen polulta luiskahtaa ja seittemän kertaa se saattaa suuntansa uudestaan löytää. Ja se viimeinen, se kävi hälle turmioksi, ymmärrätkö?

Tarina on kiinnostava, siinä yhdistyy fiktiivinen rakkaustarina sekä suomalaisten ja intiaanien yhteinen historia. Jännitystä tarinaan tuo Rosen katoamisen selvittely. Ettun muistiongelmat ja roikkuminen kiinni elämän syrjässä puolestaan on raastavaa luettavaa. Lempin tarinasta huokuu suru, hänen kokema irrallisuuden tunne ja vanhempien poissaolo on jättänyt häneen jälkensä, hän on valahtanut kahden kulttuurin väliin, hän on irrallaan niin juuristaan kuin itsestään. 

 

Monesti tunsin itseni pohjattoman yksinäiseksi, kun en ollut amerikkalainen, en finski, enkä punanahka, en oikein mitään, puoivälissä kaikessa jos sitäkään.

Erityiskiitokset ja -kehut ansaitsee Ketun kieli, se on eläväistä ja yllätyksellistä, hän leikittelee persoonallisilla kielikuvilla ja sanoilla. Kettu myös osaa vetää rajan kielileikittelylleen, se ei missään vaiheessa tunnu teennäiseltä tai yliampuvalta vaan teksti soljuu ja solisee eteenpäin. Tarinassa tapahtuu rankkoja asioita, mutta niiden vastapainona on upean kielen lisäksi rakkaus. Rakkaus kotiin, kulttuuriin, puolisoon, perinteisiin ja luontoon. Minulle kuitenkin nousi esiin erityisesti rakkaus lapseen, äidinrakkaus ja isänrakkaus, joita Kettu kuvaa todella hienosti, jopa vimmaisesti.

     Mutta tiiätkö, mitä te mulle olitte? Tähtien turvatit.

     Tähtien turvatit?

     Niin.

     Että niin kauan kun minulla teidät on, kaikki päättyy hyvin.

     Silloin ajattelin että kun tänne teidät tuon, Saavutukseen turvaan, enkä enää päästä poies niin täällä meillä on rauha rahki. Täällä me ehjiksi kasvetaan, uudessa maailmassa, taikapiirissä. Vaan niinhän se ei mene että vangitsemalla henki vapautetaan.

 

Lukiessa kokee siis tunteita laidasta laitaan, myös hienoista infoähkyä. Tarinaan on nimittäin sijoitettu paljon tietoa (f)intiaanien kulttuurista ja se tuntuu välillä vievän huomiota juonelta.  Fintiaanien mailla ja Rose on poissa -teoksissa on jonkin verran yhtäläisyyksiä, romaanin henkilöt tuntuvat etäästi tutuilta, tarinassa vilahtelee tietokirjasta tuttuja palasia ja yksityiskohtia. Huomaa, että aihe on Ketulle tärkeä ja perehtyneisyys paistaa tekstistä. Romaanin lopussa on jopa listattuna teoksia, artikkeleja ja dokumentteja aiheesta. Ehkä osittain tästä tietotulvasta johtuen kerronta poukkoilee ja rönsyää ja muutaman kerran jouduin tarkistamaan kumpi, Lempi vai Rose, sanoi ja teki mitä. Entä sitten loppukohtaus, oliko se totta vai kuvitelmaa?

 

Aion ehdottomasti lukea lisää Kettua.

Sitaattikunniamaininnan saa:

 

Rakas lapseni, toivon että sinun tiesi on silattu silkokivin ja löydät tiellesi takaisin, jos sinun joskus täytyykin poiketa sähiseväneulaiseen kuusikkoon ja pimeyteen.

Sekä:

Vanha kalmisto oli oma, hiljaiseksi unohtunut maailmansa, ja jotenkin hämmästyin kuinka moni hauta siellä vaikeni suomeksi. Oli Salmia, Heikkisiä, Ojia, kaikki heitä joita Uudessa Maailmassa ei onnistanut, ja se suretti minua ja tunsin että nämäkin olivat minun heimoani.

 

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 19. Pohjoissuomalaisen kirjailijan kirjoittama kirja (Kettu on Muhokselta, lasken sen Pohjois-Suomeksi).

Helmet-lukuhaaste 2020: 21. Pidät kirjan ensimmäisestä lauseesta:

Jim Harmaaturkki,

minun äitini muuttui sudeksi ja se on totuus.

- - -

 

 

Katja Kettu vieraili 13.8. Iin kunnankirjastossa Muusajuhlilla, jossa häntä haastatteli Jyri-Jussi Rekinen. Haastattelu keskittyi erityisesti fintiaaniteemaan eli Ketun yhdessä Meeri Koutaniemen ja Maria Seppälän kanssa tekemaan fintiaaneista (eli amerikansuomalaisten ja pohjoisamerikkalaisten intiaanien jälkeläisistä) kertovaan Fintiaanien mailla -tietokirjaan sekä Rose on poissa -romaaniin. Haastattelu oli todella mielenkiintoinen ja oli mahtavaa päästä pitkästä aikaa kirjallisuustapahtumaan. Myös lukupiiri näyttäisi jatkuvan, ehkä kirjailijavierailun innoittamana Rose on poissa valikoitui syksyn ensimmäisen lukupiirin kirjaksi. Olikin juuri sopiva hetki lukea kirja kirjailijavierailun jälkitunnelmissa.