Sivut

16 elokuuta 2020

Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri



Susan Fletcher: Tummanhopeinen meri
Like, 2013
443 sivua
Suomentanut: Jonna Joskitt-Pöyry
(The Silver Dark Sea, 2012)
Luettu: 12.7.2020
Mistä: oma ostos

 
Pidin kovasti ensimmäisestä lukemastani Susan Fletcherin teoksesta Noidan rippi ja hänen kirjojaan on tullut sen jälkeen hankittua omaan hyllyyn odottamaan lukemista. Yllättäen meni kuitenkin kahdeksan vuotta ennen kuin tartuin seuraavaan Fletcherin romaaniin. Nyt luettavakseni valikoitui Tummanhopeinen meri, joka tuntui sopivalta kesäkirjalta.
 
Karun ja tuulisen Parlan saaren asukkaat ovat tottuneet heitä ympäröivän meren oikkuihin, vaihtelevaan säähän, merivirtoihin ja pyörteisiin. Eräänä iltana meri kuitenkin yllättää kun Syen poukaman rantavedestä löytyy aaltojen mukanaan tuoma mustapartainen mies. Mies on hengissä, mutta menettänyt muistinsa. Sana muukalaisen saapumisesta kiertää ja pian hänestä puhutaan Kalamiehenä, vanhojen tarujen hahmona, joka nousee merestä maalle, muuttuu kuunkierron ajaksi kalasta mieheksi tuodakseen toivoa sitä tarvitseville. Kalamiehestä puhuvat kaikki, tai ainakin hän on kaikkien ajatuksissa. Kuka mies on, mistä ja miksi hän on tullut Parlalle?
 
Alussa oli epäselvää kuka tarinoita keräävä "minä" on, kenen äänellä tarinaa kerrotaan. Myös muun tekstin joukkoon kursiivilla kirjoitettu dialogi vaati totuttelua. Minäkertojan henkilöllisyys sekä muut saarelaiset ja heidän välisensä yhteydet avautuvat vähitellen, viipyillen. Samalla tavalla tarina kietoo lukijan pauloihinsa, vaivihkaa. Yhtäkkiä vain huomaa, että kirjaa ei malttaisi laskea käsistä, haluaisi lukea vielä yhden luvun, mutta samaan aikaan haluaisi säästellä sivuja. Fletcher kuvaa saarta ja sen luontoa aisteja hivelevästi. Ja Parlan asukkaat, heidän tarinansa, salaisuutensa, suhteensa toisiin saarelaisiin, jokaiseen haluaisi tutustua vielä paremmin. Maggieen, surun ympäröimään leskeen. Vanhoja taruja rakastavaan Abigailiin ja hänen sokeaan mieheensä Jimiin. Toisistaan erkaantuneisiin sisaruksiin Emmelineen ja Tabithaan. Syyllisyyden taakkaa kantavaa Samiin. Ihan jokaiseen heistä.

     Minä halusin vain elää elämääni yksi pieni askel kerrallaan ja kerätä rannalta sulkia, ohikiitävän elämän jäänteitä. Suolaisia sirpaleita jostain suuremmasta.
     Tuli aika, jolloin sanoin hänelle En toivonut sinua tänne. En pyytänyt.
     Mitä hän vastasi? Hän kosketti minua ja sanoi Enkä minä pyytänyt sinua. Mutta katso...

Tummanhopeinen meri on upea kirja, jonka tunnelmaan haluan palata joskus uudelleen. Kirjan luettuani huomaan alkaneeni haaveilla matkasta saarelle, tuuleen ja suolan tuoksuun. Saarelle, jonka asukkaita majakka valaisee säännöllisin väliajoin, hetken kerrallaan. Saarelle, jota ympäröi aaltoileva ja arvaamaton meri. 
 
Kun elämä koettelee, uskoo sellaiseen, mikä tekee siitä paremman. Näkee elämän valopilkut, toisin kuin useimmat ihmiset - iltatähden, fosforinhohtoisen meren. Abigail aprikoi, että ihmiset eivät töiltään ja askareiltaan ja jättitelevisioiltaan ehdi katsoa ulos ikkunasta ja nähdä, mitä siellä on. Kuunnella. Hengittää meri-ilmaa.
 

Sitaattikunniamaininnan saa:
 

Kuuletko sen? Veden? Se hengittää, ihan niin kuin sinä.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 5: Kirja, johon tarttumista olet suunnitellut jo pitkään (olen näemmä ostanut kirjan vuonna 2015)
Helmet-lukuhaaste 2020: 25. Kirjassa ollaan saarella