Kyllikki Villa: Myrskyssä - Kolmas lokikirja

 

Kyllikki Villa: Myrskyssä - Kolmas lokikirja

Like, 2010

445 sivua

Luettu: 14.4.2020

Mistä: kirjastosta

Myrskyssä - Kolmas lokikirja jatkaa Kyllikki Villan matkakertomusten sarjaa. 75-vuotias Villa ja hänen tyttärensä Saara ovat viettäneet yhdessä aikaa Rotterdamissa tehden matkavalmisteluja. Rotterdamin satamassa tytär saattaa äitinsä rahtilaiva M/S Lutaan, josta alkaa Villan yksinmatka Etelä-Amerikkaan ja hänelle tärkeään Chileen. Matkallaan Villa on jälleen kasvokkain yksinäisyyden kanssa, kolhii itseään, kohtaa matkaenkeleitä eli avuliaita ja ystävällisiä ihmisiä, käy vanhoissa tutuissa paikoissa, tapaa aiemmilta matkoilta tuttuja ihmisiä, koluaa uusia seutuja, opettelee tuntemaan kaupunkia kävelemällä pitkin poikin katuja, eksyy välillä, kaipaa yhteyksiä, lukee, kirjoittaa ja kääntää, nauttii merestä, maisemista ja ilmastosta.

Villan lokikirjoissa ei ole pääosassa matkakohteet ja nähtävyydet vaan itse matka, tunnelma, tunteet. Toki matkakohteista ja nähtävyyksistä on mukava lukea ja mukana olevia valokuvia on kiva tutkia, mutta matkaoppaaksi en tätä valitsisi. Fyysisen matkan lisäksi Villa tekee myös henkistä matkaa, opettelee tuntemaan itseään vielä 75-vuotiaana.

Jo joulukuun (1998) puolivälistä alkavan matkan alussa Villa miettii, että tämä taitaa olla hänen viimeinen pitkä laivamatkansa ja kun huhtikuun (1999) loppupuolella Villa palaa kotiin on ajatus vain vahvistunut. Ikä ja vanhuus tulevatkin yhä useammin esille Villan päiväkirjamerkinnöissä. Pärjäänkö enää? Onko tämä viimeinen tällainen iso lähtö? Olenko enää valtamerikelpoinen?

Vaikka vanheneminen ja voimien väheneminen on yhä selvempää löytää Villa matkaltaan iloa, nauttimista pienistä asioista, hetkittäin jopa tyttömäistä riemua. Tätä asennetta, elämäniloa ja rohkeutta arvostan kovasti. Pidän myös kovasti Villan kielestä, tekstissä tulee vastaan hauskoja ja sympaattisia, villamaisia sanoja. Sen sijaan, että sanoisi olleensa nukahtamassa Villa sanoo olleensa jo ihan unettumassa, kääntämistyöhön liittyvä oivallus ja virkistävä ilo tuntuu Villan mukaan aivoilolta, yksin matkustamisesta Villa sanoo, että remputtelen yksin.

Kustannustoimittaja Stella Vuoman kirjoittamissa alkusanoissa kerrotaan, että Kyllikki Villa menehtyi helmikuussa 2010 kesken Myrskyssä-kirjan viimeistelyn. Tieto vaikutti lukukokemukseen, vahvisti Villan kuvauksesta välittyvää luopumisen, haikeuden ja levottomuuden tunnetta, toi rinnalle surun sävyn, vaikka kirjan matkan ja Villan kuoleman välillä oli aikaa, tapahtumia ja lyhyempiä matkoja.

     Pohjoiseen, pohjoiseen. On niin vaikea ajatella Euroopan karttaa, kun Englanti on niin kuin kallellaan sinne länteen päin, mutta Skotlanti on todellisuudessa pohjoiseen. Tasokartat ovat niin harhaanjohtavia. Yksi vanhuudentoiveeni on, että saan sinne uuteen kotiini kunnollisen maapallon. Minä haluan ajatella maapalloa loppuun asti ja etsiä paikkoja ja positioita.

Toivottavasti Villa sai toivomansa karttapallon. Oli ilo päästä vielä kolmannelle matkalle Villan sanojen ja kuvien välityksellä.

 

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ilta. Appelsiinin ja sydänkonjakin jälkeen, seitsemän maissa uutta ajanlaskua.

 

Sekä:

Aina kannattaa katsoa merelle.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 2. Filosofinen kirja (ainakin minä koin tämän sellaisena)

Helmet-lukuhaaste 2020: 40. 2010-luvulla kuolleen kirjailijan kirjoittama kirja

 

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

 

Rosamund Lupton: Hiljaisuuteen hävinneet

Gummerus, 2016

326 sivua

Suomentanut: Outi Järvinen

(The Quality of Silence, 2015)

Luettu: 23.3.2020

Mistä: kirjastosta

Olen lainannut tämän kirjan, palauttanut ja lainannut uudelleen ties kuinka monta kertaa. Hiljaisuuteen hävinneet on kiinnostanut kovasti, mutta muut kirjat kiilasivat jatkuvasti edelle. Viimein hiihtolomalla oli tämän vuoro.

Yasmin matkustaa Iso-Britanniasta Alaskaan tapaamaan luontokuvausmatkalla olevaa miestään Mattia. Matkaseurana Yasminilla on heidän 10-vuotias kuuro tyttärensä Ruby. Lentokentällä kaksikkoa vastassa on poliisi, joka kertoo Mattin kuolleen raivoisassa tulipalossa, joka on tuhonnut koko pienen inuiittikylän. Yasmin ei usko uutista vaan hyppää tyttärensä kanssa ystävällisen rekkakuskin kyytiin kohti Anaktueta, paikkaa jossa Matt on oleskellut. Karu luonto, kapea tie ja hyytävä sää eivät ole ainoa uhka, josta Yasminin ja Rubyn on oltava huolissaan.

Jos Hiljaisuuteen hävinneet tiivistettäisiin yhteen sanaan se olisi kommunikointi. Mattin ja Yasminin välille ei ole muodostunut ainoastaan fyysinen etäisyys pitkän välimatkan muodossa vaan he ovat ajautuneet myös henkisesti kauas toisistaan, puhuminen on jäänyt, unohtunut. Yasminin ja Rubyn välille puolestaan kasvaa kuilu aina kun äiti yrittää pakottaa tyttärensä puhumaan viittomakielen sijasta suulla, ääneen. Kuuron Rubyn oma ääni ei nimittäin tule suusta vaan viittomalla ja sitä äiti ei ymmärrä tai ei halua ymmärtää. Mattin ja Rubyn kommunikointi kyllä toimii, isä osaa kuunnella tytärtään ja puhua hänen kanssaan, mutta tämä yhteys on katkeamassa kun isä on työmatkalla ja nyt vielä kadoksissa. Miten puhua kun toista ei näe eikä yhteyttä saa edes tekniikan avulla? Yksi Rubyn tärkeistä kommunikointikanavista on Twitter, jossa hän kuvaa miten hän aistii eri asioita, sanottaa tunteitaan.

Odotin kirjalta paljon, mutta jouduin pettymään. Minua vaivasi tarinan alusta loppuun asti epäuskottavuus. Ruby on erityisen lahjakas lapsi, mutta silti häntä on tarinan perusteella kovin vaikea uskoa 10-vuotiaaksi. Yasminin päätös lähteä lapsen kanssa tuntemattoman rekkakuskin kyytiin vaaralliselle matkalle hyisen Alaskan halki tuntuu käsittämättömältä. Kun yhdestä epäuskottavasta käänteestä pääsee tulee jo seuraava uskomaton valinta tai teko vastaan. Jännitys ja tunnelman tihentyminen olisi saattanut pelastaa lukukokemuksen, mutta tarina ei tuntunut pääsevän lentoon vaan eteni tasaisesti kuin rekka piiiiiitkällä suoralla. Salaperäinen valo taustapeilissä ei jaksanut pitää minua otteessaan. Ruby tviitteineen samoin kuin Alaskan karu luonto pelasti osan lukukokemuksesta.

Tarinassa oli muun luontokuvauksen ohessa kuvailtu tähtitaivasta. Niistä minä tykkään, tähdistä ja tähtitaivaasta, niiden kuvauksesta. Näin tähtitaivaan näkee rakastunut nuori mies:

Matt katsoi Norfolkin rannikon yllä kaartuvaa valtavaa taivasta, jolle suuri kosminen hilepurkki oli kaadettu kömpelösti.

Ja tässä tähtitaivashehkutusta 10-vuotiaan tytön ajatuksissa:

     Ihan EEPPISEN SUPERHYPERKAUNISTA!!! Yläpuolella on sentiljoona tähteä, ja minne tahansa katsonkin, taivaan katto ja seinät loistavat kimmeltävinä. Eikä se ole ollenkaan sama kuin kotona kun katsoo tähtiä, koska täällä on nimittäin oikeasti pimeää. Vain pimeää joka paikassa. Mustaa mustaa mustaa. Mutta järjettömän suuri taivas tuolla yläpuolella on pelkkää timanttia ja laserkirkkaita säteitä ja tuhansia murusia auringonvaloa joka on osunut taivaalle ja jäänyt sinne. Niin kuin kimalletta mustalla sametilla tai lasinsiruja joista valo taittuu, ne ovat kuin taikuutta mutta todellisia!

Tästä kirjasta tallennan mieleeni tähtien lisäksi kylmyyden, rekan hytin, hiljaisuuden ja kommunikoinnin.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän sanoi että minä en ole niinkään kuuro vaan hiljaisuuden kuuntelija.

Pohjoinen lukuhaaste 2020: 4. Kirja, jonka kannessa on lempiväriäsi

Helmet-lukuhaaste 2020: 35. Kirjassa käytetään sosiaalista mediaa