Steinar Bragi: Sumu
Like, 2016
287 sivua
Suomentanut: Tuomas Kauko
(Hálendið, 2011)
Luettu: 25.12.2019
Mistä: kirjastosta
Neljän hengen seurue ajaa Jeepillä pitkin Islannin hiekkaista maastoa. Sumun saetessa näkyvyys heikkenee, ensin he eksyvät tieltä ja sitten he törmäävät kuin tyhjästä ilmestyneen talon seinään. Talon asukkaat, vanha pariskunta, majoittavat matkalaiset taloonsa. Kun seurue yrittää jatkaa matkaansa he kohtaavat vastoinkäymisen toisensa perään. Mitä talossa ja sen ympärillä oikein tapahtuu?
Sumu on ollut luettavien listallani sen ilmestymisestä asti. Olen tainnut lainata sen kirjastosta useampaan kertaan niin painettuna kuin e-kirjana, mutta aina se jäi lukematta. Nyt ei jäänyt, mutta suoraan sanottuna olisi saanut jäädä. Ei lähde, ei sitten millään! Aloitin kirjan monta kertaa alusta sillä tapahtumat ja henkilöt tuntuivat puuroutuvan mielessäni. Kaikki neljä matkaseurueen jäsentä, Vigdís, Hrafn, Anna ja Egill, kuulostavat samalta, toistensa kopioilta. Kenenkään ääni ei erotu ja vielä kun Annaa lukuun ottamatta en heti osannut päätellä henkilöiden sukupuolta oli hankala muodostaa heistä päässäni minkäänlaista mielikuvaa. Alkuvaiheessa selviää, että kyseessä on kaksi pariskuntaa, kaksi miestä ja kaksi naista. Mutta ei lukeminen tästä alkuasetelman selkiytymisestäkään lähtenyt vielä sujumaan.
Kannessa mainitaan Sumun olevan Islannin oma Twin Peaks. Tarinassa on monenlaista twinpeaksmäistä outoutta, on erikoisesti käyttäytyviä kettuja ja poroja, yllättäen katoavia ja ilmestyviä asioita, pelkoa ja salaisuuksia, mutta juuri ne hyvät ominaisuudet, jotka tekisivät tarinasta mieleenpainuvan, jäävät puuttumaan. Pelkkä outous ei kannattele tarinaa.
Sekavien tapahtumien lisäksi tarinasta pomppaa toistuvasti, nelikon jokaisen henkilön kohdalla, esiin kaksi asiaa, kuseminen (kyllä, täsmälleen samalla termillä useamman sanomana) ja itsekontrollin menetys. Näitä teemoja voisi pohtia jos olisi tarpeeksi kiinnostusta. Tarinassa käsitellään myös luontoa ja sen voimaa, perhesalaisuuksia ja riippuvuuksia. Henkilöt intoutuvat välillä lähes saarnaamaan eri asioista ja ihmisten käyttäytymistä pohditaan paljon, Vigdís on jopa alan asiantuntija ja pitänyt omaa vastaanottoa kognitiivisen käyttäytymisterapian parissa. Tarinassa on paljon ulottuvuuksia, mutta mistään ei oikein saa kiinni. Ehkä ne katoavat sumuun ja minun kohdallani ne myös jäivät sinne.
Sumu jäi minulle todella etäiseksi eikä outoudet, hetkittäinen jännitys tai Islannin upea ja karu luonto onnistuneet viekoittelemaan minua puolelleen.
Sumu on ollut luettavien listallani sen ilmestymisestä asti. Olen tainnut lainata sen kirjastosta useampaan kertaan niin painettuna kuin e-kirjana, mutta aina se jäi lukematta. Nyt ei jäänyt, mutta suoraan sanottuna olisi saanut jäädä. Ei lähde, ei sitten millään! Aloitin kirjan monta kertaa alusta sillä tapahtumat ja henkilöt tuntuivat puuroutuvan mielessäni. Kaikki neljä matkaseurueen jäsentä, Vigdís, Hrafn, Anna ja Egill, kuulostavat samalta, toistensa kopioilta. Kenenkään ääni ei erotu ja vielä kun Annaa lukuun ottamatta en heti osannut päätellä henkilöiden sukupuolta oli hankala muodostaa heistä päässäni minkäänlaista mielikuvaa. Alkuvaiheessa selviää, että kyseessä on kaksi pariskuntaa, kaksi miestä ja kaksi naista. Mutta ei lukeminen tästä alkuasetelman selkiytymisestäkään lähtenyt vielä sujumaan.
Kannessa mainitaan Sumun olevan Islannin oma Twin Peaks. Tarinassa on monenlaista twinpeaksmäistä outoutta, on erikoisesti käyttäytyviä kettuja ja poroja, yllättäen katoavia ja ilmestyviä asioita, pelkoa ja salaisuuksia, mutta juuri ne hyvät ominaisuudet, jotka tekisivät tarinasta mieleenpainuvan, jäävät puuttumaan. Pelkkä outous ei kannattele tarinaa.
Vigdís katseli Hrafnin perään. Hän oli joutunut tiukempiinkin paikkoihin, mutta silti hän ei enää luottanut siihen, miten hän reagoisi yhtään mihinkään. Jos Anna putoaisi verisenä taivaalta, hyppäisi nauraen ulos repustaan tai Egill tulisi hietikon poikki ratsastaen vuohella – kaikkeen hän voisi reagoida lähes lukemattomin eri tavoin.
Sekavien tapahtumien lisäksi tarinasta pomppaa toistuvasti, nelikon jokaisen henkilön kohdalla, esiin kaksi asiaa, kuseminen (kyllä, täsmälleen samalla termillä useamman sanomana) ja itsekontrollin menetys. Näitä teemoja voisi pohtia jos olisi tarpeeksi kiinnostusta. Tarinassa käsitellään myös luontoa ja sen voimaa, perhesalaisuuksia ja riippuvuuksia. Henkilöt intoutuvat välillä lähes saarnaamaan eri asioista ja ihmisten käyttäytymistä pohditaan paljon, Vigdís on jopa alan asiantuntija ja pitänyt omaa vastaanottoa kognitiivisen käyttäytymisterapian parissa. Tarinassa on paljon ulottuvuuksia, mutta mistään ei oikein saa kiinni. Ehkä ne katoavat sumuun ja minun kohdallani ne myös jäivät sinne.
Sumu jäi minulle todella etäiseksi eikä outoudet, hetkittäinen jännitys tai Islannin upea ja karu luonto onnistuneet viekoittelemaan minua puolelleen.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Joka puolella hiekkamassat pöllysivät ja myllersivät kuin myskypilvet maan pinnalla kantautuen etelästä pohjoiseen, ja ehkäpä jonain päivänä tammikuun pimeydessä tuuli puhaltaisi toiseen suuntaan ja palauttaisi kaikki hiekanjyvät takaisin paikalleen.
Pohjoinen lukuhaaste 2019: 16. Kirja, jonka nimessä on väri (minusta sumu on väri, sellainen harmaanvalkoinen. Haasteen viimemetreillä kriteerit ehkä hieman löystyvät...)
