Sivut

28 huhtikuuta 2019

Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär



Tapio Koivukari: Poltetun miehen tytär
Johnny Kniga, 2018
282 sivua
Luettu: 17.4.2019
Mistä: kirjastosta


Noidat ja noituus ovat kiinnostavia aiheita kirjoissa ja elokuvissa, niin faktassa kuin fiktiossa. Vaikka aiheesta on ilmestynyt monta kiinnostavalta vaikuttavaa kirjaa on niiden lukeminen jäänyt vähiin. Susan Fletcherin Noidan ripin luin muutama vuosia sitten, elokuvapuolelta täytyy mainita viime talvena IIK!! -kauhuelokuvafestareilla katsomani vuonna 1922 ilmestynyt elokuva Häxan, Veli-Matti O Äijälän säestämänä. Nyt lukuvuoroon pääsi Tapio Koivukarin kirjoittama historiallinen noitaromaani.

Poltetun miehen tytär sijoittuu 1600-luvun Islantiin. Árnesin pitäjässä, Rantojen kihlakunnassa Hyväniemessä asuvan Mangan isä turvautuu rukousten lisäksi vanhoihin taikoihin ja riimuihin turvatakseen kalaretket ja kalansaaliin, Mangan äiti puolestaan on kyläläisten luottonainen sairauksissa ja synnytyksissä. Äidin opit ovat tarttuneet myös tyttäreen, varsinkin äidin sairastaessa Manga yrittää jos ei parantaa niin ainakin helpottaa äidin oloa äidiltä oppimillaan rohdoilla. Ajat kovenevat niin Hyväniemessä kuin Àrnesissa ja lopulta Mangan isää syytetään noituudesta, jonka rangaistuksena on kuolema. Noituuden syytös tarttuu ja leviää eikä Manga koe enää olevansa turvassa vaan pakenee kylästä.

     Ymmärsin, että minun oli päästävä täältä, pois koko pitäjästä, sillä täällä minua odotti vain tihentyvä piiri kuin korppien joukko jalkansa loukanneen karitsan ympärillä, odotti syytösten syöveri ja pahan hengen palka, sillä milläs olisin saattanut todistaa, etten tiennyt kirkossa kouristavan pirun alkuperää, en sen enempää kuin toisetkaan, niin lähellä oli se leiskaus, sylkäisty syytös, olinhan minä Hyväniemen Manga, poltetun miehen tytär, ja se ajatus poltti minun sieluani ja sydäntäni kuin hehkuva rauta tai polttava liekki. Tai se liekki oli jo sisimmässäni, korvensi minua, vei minulta päivän rauhan ja yön unen, sai minut varjoa säikkymään ja jokaista risahdusta kavahtamaan.

Toisessa osassa kerronta siirtyy Syvännölle, Ísavuonon kihlakuntaan pappi Tómasin talouteen, jota koettelee suru. Olin hetken vähän hukassa, ehkä Koivukarin tähän toisen osan alkuun tekemä henkilöhahmon nimivalinta hämäsi ja johti tarkoituksella harhapolulle, mutta sitten löysin taas oikean suunnan, kokonaisuus alkoi hahmottua ja tarina imaisi uudestaan mukaansa.

Aihe, noitasyytökset ja etenkin niihin liittyvät oikeudenkäynnit ja rangaistukset ovat julmia, mutta niistä kerrotaan hienovaraisesti. Vaikka polttoroviot syttyvät ei niiden äärelle jäädä tuijottamaan liekeissä palavia hahmoja vaan katse ja kerronta siirtyy vaivihkaa kauemmas, eteenpäin. Manga on päähenkilö, mutta tarinaa kuljetetaan myös muiden henkilöiden näkökulmasta. Mangan kertojaääni erottuu, se kuulostaa vanhahtavalta, se on välillä kuin laulu ja se soi hienosti.

Kaaduin ja uuvuin montakin kertaa, mutten rohjennut itkua päästää, nyt oli vain taivalta tehtävä, matkaa mentävä jos elää mieli, puroa seurattava solinaa myöten.

Pidin Islannin jylhistä maisemista ja tarinan verkkaisesta tunnelmasta. Noituus on solutettu kyläläisten elämään ja arjen askareihin. Koivukari kuvaa hienosti sitä miten kovina aikoina on helppo etsiä syitä ja syyllisiä muista, nähdä kaikki vastoinkäymiset paholaisen työnä. Henkilöiden väliset kiistat ja kaunat on helppo pukea noidan merkeiksi ja näitä syytöksiä vastaan on vaikea järjellä taistella. Kirjaa lukiessa mielessä pyörii ajatus, jonka Tómas pukee sanoiksi:

(...) ajattelin, että jos ruvetaan noitamiehen perhettäkin epäilemään ihan vain varmuuden vuoksi, riittääkö sekään ja pitääkö tuomita ennen pitkää koko pitäjän väki.

Mielenkiintoinen kirja.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, johon tiivistyy koko tarina):

Noidan maine on semmoinen, ettei sen saanut siitä niin vain vapaudu.

Helmet-lukuhaaste 2019: 25. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin
Kirjallinen maailmanvalloitus: Islanti


07 huhtikuuta 2019

J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin



J. R. Ward: Rakastaja - vihdoinkin
(Mustan tikarin veljeskunta #11)
Basam Books, 2013
640 sivua
Suomentanut: Timo Utterström
(Lover at Last, 2013)
Luettu: 2.4.2019
Mistä: kirjastosta


Lisääntyvä auringonpaiste ei sovi vampyyreille, mutta vampyyreistä pitävä lukutoukka kaipaa vampyyritarinoita myös valoisaan aikaan. Lomalukemiseksi valikoitui siis tuttua ja taattua viihdettä.

Vanhempiensa hylkäämä Qhuinn on menettänyt perheensä lessereiden murha-aallossa, saattanut Laylan, yhden Kirjurineitsyen Valituista raskaaksi ja on kaiken kukkuraksi toivottoman rakastunut ystäväänsä Blayhin, joka seurustelee Qhuinnin serkun Saxtonin kanssa. Qhuinnin elämä on siis melkoisen sekaisin ja kaikessa ajatusmyrskyssä hän onnistuu kadottamaan Veljeskunnan auton. Siitä käynnistyy tapahtumaketju, johon kuuluu takaa-ajoja, taisteluita ja loukkaantumisia. Samaan aikaan Harvennuskunta kasvattaa joukkojaan, mutta kärsii johtajatason ongelmasta ja Esi-lesserin paikka on todella tuulinen. Soppaa sekoittavat vielä vampyyrien kuninkaan valtaistuinta havitteleva Xcor joukkoineen sekä huumekauppaa pyörittävä Assail, jolla on säätöjä vähän kaikkien osapuolten kanssa, mutta joka ei halua asettua kenenkään puolelle.

Qhuinn siis tekee tarinassa vakavaa itsetutkiskelua, mutta hukkaa itsensä vähän väliä mitä erikoisempiin tilanteisiin ja solmuihin. Alusta asti on melko selvää mihin lopputulokseen tarinassa tullaan, mutta matkaan mahtuu paljon käänteitä. Juoni harppoo paikasta toiseen ja hetkittäin varjot Trez ja iAm, Assailin apulaisina toimivat serkut Ehric ja mikä-hänen-kaksosensa-nimi-nyt-olikaan, Valitut ja muut henkilöt menevät iloisesti sekaisin.

Tässä osassa oli melkoista sähellystä ja poukkoilua, olisi ollut mukava saada keskittyä kuhunkin juonilinjaan paremmin. Juonilinjoja oli niin monta, että olisi vaatinut paljon lisäsivuja, jotta ne kaikki olisi saatu päätökseen tässä osassa. Koska asiat jäivät niin pahasti auki jouduin jo hakemaan seuraavan osan kirjastosta... Tämä ei ole sarjan parhaimmistoa, mutta ehdottoman koukuttavaa, kevyttä ja viihdyttävää luettavaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (erään vampyyriäidin sanat lapselleen, vähän kuin jatkona edellisen lukemani kirjan vanhempi-lapsi -teemalle):

Minä rakastan sinua. Sinä olet kehoni ulkopuolella lyövä sydämeni.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 18. Kirja, jossa on yli 500 sivua
Helmet-lukuhaaste 2019: 17. Kirjassa on kaksoset

01 huhtikuuta 2019

Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita



Gin Phillips: Niin kuin me olisimme kauniita
S&S, 2018
303 sivua
Suomentanut: Jaakko Kankaanpää
(Fierce Kingdom, 2017)
Luettu: 31.3.2019
Mistä: kirjastosta


Viikonloppuna tarkeni juoda kuistilla kahvit ja istua auringonpaisteessa lukemassa. Kevät on siis täällä!

Eläintarhan laitamilla sijaitsevalla lasten alueella on dinosauruskuoppa, jossa neljävuotias Lincoln leikkii muovisilla sankariukoillaan äitinsä Joanin tarkkaillessa vieressä ja miettiessä omiaan. Kauempaa kuuluu muiden kävijöiden ääniä, huutoja ja ilotulitusta muistuttavaa rätinää. Kun eläintarhan sulkemisaika lähestyy kaksikko lähtee kohti uloskäyntiä. Mukava iltapäivä eläintarhassa muuttuu kauhujen illaksi kun porttia lähestyvälle Joanille valkenee mitä eläintarhassa on tapahtunut. Joanin ja Lincolnin on paettava samaa tietä takaisin, syvemmälle puistoon ja yritettävä selvitä hengissä.

Jos heidät huomataan, juokseminen ei auta mitään.
     Se tuntuu hänestä tärkeältä ajatukselta. Se todistaa, että hänen aivonsa toimivat paniikista huolimatta.
     Juuri niin. Juokseminen ei auta mitään. Heidän pitää piiloutua niin hyvin, että kukaan ei näe heitä, ei vaikka kulkisi kuinka läheltä. Nyt tarvitaan kaninkolo. Bunkkeri. Salakäytävä.
     Lincoln on lakannut hokemasta hänen nimeään. Jotenkin hänen pelkonsa on tarttunut Lincolniin, ja se on hänestä hyvä, kunhan sitä vain ei tartu liikaa Lincoln saa pelätä niin paljon, että tottelee, mutta ei niin paljon, että hätääntyy. 

Kirjaa mainostetaan kannessa taitavasti punotuksi trilleriksi, mutta yllättäen selviytymistaistelu tuntuu jäävän vanhemmuus- ja kasvatuspohdintojen taustalle. Joan miettii Lincolnin etevyyttä ja reippautta, heidän äiti-poika-suhdettaan ja siinä sivussa omaa lapsuuttaan sekä avioliittoaan. Joanin pohdinnat ja huomiot äitiydestä ovat monessa kohtaa tarkkoja, ne ovat täynnä lämpöä, mutta niissä on myös katkeransuloista luopumista lapsen kasvaessa ja muuttuessa. Vaikka pahat miehet riehuvat ympäri eläintarhaa metsästämässä ei tunnelma tiivisty kuin vasta tarinan loppupuolella, paikoitellen vain, no, istua kökötetään pissahädässä puskassa ja yritetään ajatella mukavia.

Pidin kovasti Lincolnin ja Joanin lämpimästä suhteesta, mutta sisäinen kukkahattutätini heristi sormeaan Joanin ajatellessa heidän elokuvatuokioitaan. Arnold Schwarzenegger, Predator, ihmisten nylkeminen ja raajojen irtirepiminen ei todellakaan ole sopivaa katsottavaa neljävuotiaalle, oli hän kuinka fiksu ja kypsä tahansa. Välillä päälle neljäkymppinen Joan tuntui hyvin järkevältä, mutta sitten taas tuli vastaan tuollaisia kasvatussammakoita.

Kokonaisuudessaan Niin kuin me olisimme kauniita on sujuvasti etenevä ja nopealukuinen ja se tarjoaa hetkittäin jännitystä. Tarinalla on kiinnostavat puitteet, tavallisesti mukava, turvallinen ja viihdyttävä paikka näyttää pimeän puolensa. Tarinan idea voisi periaatteessa olla täyttä totta ja siksi tarinassa on oma hyytävä tunnelmansa.


Sitaattikunniamaininnan saa (oivallinen kuvaus touhukkaasta ja papupatamaisesti juttelevasta lapsesta):

Hän on ääriään myöten täynnä ääntä ja liikettä, ja jotain läikkyy aina reunan yli, eikä siinä yleensä ole mitään pahaa, mutta nyt se saa Joanin kauhun kuplimaan pintaan.


Helmet-lukuhaaste 2019: 19. Et pidä kirjan nimestä. Nimi ja tarina tuntuvat riitelevän keskenään, vaikka nimen merkitystä tarinassa sivutaankin.