Torgny Lindgren: Pylssy
Tammi, 2003
239 sivua
Suomentanut: Liisa Ryömä
(Pölsan, 2002)
Luettu: 26.8.2018
Mistä: kirjastosta
Olin onnistunut ohittamaan Torgny Lindgrenin Pylssyn ja täytyy sanoa, että tuskin olisin tarttunut tähän ilman lukupiiriä. No nyt on kirja luettu, seuraavaksi täytyy vähän pureskella (hah!) sitä.
Kirjan minäkertoja kirjoittaa paikallislehteen uutista otsikolla ARVOITUKSELLINEN MIESHENKILÖ, uutista Avabäckin kylän laitamille saapuneesta muukalaisesta, jota epäilee saksalaiseksi sotarikolliseksi. Päätoimittaja väittää miehen sepittäneen uutisiaan ja kieltää tätä kirjoittamasta lehteen enää sanaakaan. Mies tekee työtä käskettyä ja pakkaa kirjoitusvälineensä. 53 vuotta myöhemmin päätoimittaja kuolee ja 107-vuotias kirjoittajamies ottaa kynän jälleen käteensä ja jatkaa juttua siitä mihen se aikoinaan jäi.
En tiennyt yhtään mitä kirjalta odottaa, jo nimi aiheutti ihmetystä. Mikä ihmeen pylssy? Mitä se on? Sukellus Ruotsin maaseudulle pylssyn perään osoittautui aika erikoiseksi ruokamatkaksi. Kirjan minäkertoja todetaan heti alussa epäluotettavaksi satujen sepittäjäksi ja hän kutoo tarinaansa, tai siis kertoo uutistaan ja samalla elää elämäänsä palvelutalossa, käy keskusteluja hoitohenkilökunnan kanssa, pohtii elettyä elämäänsä, kirjoittamista ja ihmettelee nuorentuvaa olemustaan.
Aina välillä mietin onko kirjoittajamiehen tarina totta, väritettyä totuutta vai täysin valhetta. Pylssy on sikäli hienosti kerrottu tarina, että kirjan alkuasetelma, syytös uutisten sepittämisestä, ohjaa vahvasti lukijaa. Tarina on myös hämmentävä. Se sekoittaa romaania ja uutista. Kerronnan lomaan on ripoteltu sinne tänne pieniä inforuutuja, jotka muistuttavat lyhyitä paikallisuutisia ja ne liittyvät tiiviisti kirjoittajamiehen kulloinkin kertomaan asiaan. Henkilöt ovat värikkäitä persoonia, heillä jokaisella tuntuu olevan jokin erikoispiirre.
Uutinen tekstiilejä myyvästä Robert Maserista, keuhkotuberkuloosista kiinnostuneesta opettajasta Lars Högströmistä, huoneita vuokraavasta Eva Marklundista, omalaatuisesta tarkkailijasta Bertilistä ja pylssystä on pitkä ja polveileva. Pylssyn merkitys samoin kuin sen monet versiot koostumuksineen selviävät lopulta. Kaiken pylssyyn ja arvoitukselliseen henkilöön liittyvän tohinan keskellä myös minäkertojan henkilöllisyys selviää, vähän huolimattomasti ja ohimennen, mutta siellä se mainitaan. Tai niin minä olin lukevinani, mutta en kirjan suljettuani ollut enää varma ja jouduin vielä palaamaan tarinaan ja tarkistamaan. Hieman luotaantyöntävältä vaikuttava harmahtava, kaikkea ylijäämäistä sisältävä pylssy tuntuu sumentavan tarinan jälkimaun, turruttavan muistijäljet. Mielessä pyörii vain kirjoittajamiehen kirjoituspulpetti, Robert Maserin vihreäksi maalattu tekstiilibussi, höyryävä pylssykattila ja muutama muu juttu.
Vaikka tarina pyörii vahvasti ruoan ympärillä se ei missään nimessä herätä ruokahalua tai saa mahaa kurnimaan kuten teki esimerkiksi hiljattain lukemani Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksu. Ennemminkin pylssy saa työntämään vieressä olevan voileivän vähän kauemmas. Pylssy ei siis ole ruokapöytäkirja. Pylssy on kirja elämästä, vanhenemisesta, kirjoittamisesta ja ruoasta. Pylssy on varsin vakava asia, se on kuin elämä tai uskonto.
En tiennyt yhtään mitä kirjalta odottaa, jo nimi aiheutti ihmetystä. Mikä ihmeen pylssy? Mitä se on? Sukellus Ruotsin maaseudulle pylssyn perään osoittautui aika erikoiseksi ruokamatkaksi. Kirjan minäkertoja todetaan heti alussa epäluotettavaksi satujen sepittäjäksi ja hän kutoo tarinaansa, tai siis kertoo uutistaan ja samalla elää elämäänsä palvelutalossa, käy keskusteluja hoitohenkilökunnan kanssa, pohtii elettyä elämäänsä, kirjoittamista ja ihmettelee nuorentuvaa olemustaan.
Lyhyesti sanoen: häntä käsiteltiin kuin aivan tavallista vanhusta. Hänellä ei ollut mitään sitä vastaan. Mutta vaippoja hän ei suostunut käyttämään.
Ilman kirjoitusta aika vain valuu ohi. Jos joku olisi kysynyt häneltä: Mitä sinä olet tehnyt kaikkina näinä vuosina, mitä sinulle on tapahtunut? hän olisi vastannut: En tiedä. Saan varmaan nähdä sitten jos ja kun kirjoitan sen.
Hän oli jäänyt vanhuudestaan henkiin, se oli ainoa mistä hän oli varma. Useimmat antavat periksi. Hän ei ollut antanut.
Aina välillä mietin onko kirjoittajamiehen tarina totta, väritettyä totuutta vai täysin valhetta. Pylssy on sikäli hienosti kerrottu tarina, että kirjan alkuasetelma, syytös uutisten sepittämisestä, ohjaa vahvasti lukijaa. Tarina on myös hämmentävä. Se sekoittaa romaania ja uutista. Kerronnan lomaan on ripoteltu sinne tänne pieniä inforuutuja, jotka muistuttavat lyhyitä paikallisuutisia ja ne liittyvät tiiviisti kirjoittajamiehen kulloinkin kertomaan asiaan. Henkilöt ovat värikkäitä persoonia, heillä jokaisella tuntuu olevan jokin erikoispiirre.
Uutinen tekstiilejä myyvästä Robert Maserista, keuhkotuberkuloosista kiinnostuneesta opettajasta Lars Högströmistä, huoneita vuokraavasta Eva Marklundista, omalaatuisesta tarkkailijasta Bertilistä ja pylssystä on pitkä ja polveileva. Pylssyn merkitys samoin kuin sen monet versiot koostumuksineen selviävät lopulta. Kaiken pylssyyn ja arvoitukselliseen henkilöön liittyvän tohinan keskellä myös minäkertojan henkilöllisyys selviää, vähän huolimattomasti ja ohimennen, mutta siellä se mainitaan. Tai niin minä olin lukevinani, mutta en kirjan suljettuani ollut enää varma ja jouduin vielä palaamaan tarinaan ja tarkistamaan. Hieman luotaantyöntävältä vaikuttava harmahtava, kaikkea ylijäämäistä sisältävä pylssy tuntuu sumentavan tarinan jälkimaun, turruttavan muistijäljet. Mielessä pyörii vain kirjoittajamiehen kirjoituspulpetti, Robert Maserin vihreäksi maalattu tekstiilibussi, höyryävä pylssykattila ja muutama muu juttu.
Vaikka tarina pyörii vahvasti ruoan ympärillä se ei missään nimessä herätä ruokahalua tai saa mahaa kurnimaan kuten teki esimerkiksi hiljattain lukemani Joanne Harrisin Appelsiinin tuoksu. Ennemminkin pylssy saa työntämään vieressä olevan voileivän vähän kauemmas. Pylssy ei siis ole ruokapöytäkirja. Pylssy on kirja elämästä, vanhenemisesta, kirjoittamisesta ja ruoasta. Pylssy on varsin vakava asia, se on kuin elämä tai uskonto.
Ja mitä enemmän pylssylle omistautuu, Lars Högström sanoi, mitä syvemmälle siihen tunkeutuu, sitä suurempi on ihastus ja liikutus. Se joka kerran on antautunut pylssylle, ei enää koskaan palaa entiselleen.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Pylssyn suhteen pitää olla hemmetin hienovarainen. Sekä oman että muiden.
Kiitos kirjan esittelystä. Ihan on uusi tuttavuus minulle. Miten kirja koettiin lukupiirissänne? Lukupiireissä tulee luettua sellaista, mihin ei ehkä itse tarttuisi.
VastaaPoistaOle hyvä Anneli ja kiitos sinulle kommentista :) Pylssy ei herättänyt lukupiirissä suurta ihastusta, siitä tuntui olevan vaikea saada otetta, se hämmensi ja ihmetytti myös muita. Tämän kirjan kohdalla lukupiirin idea näkyi kirkkaasti ja kauas, tätä en olisi itse valinnut lukupinooni.
Poista