Tuuve Aro: Lihanleikkaaja

Tuuve Aro: Lihanleikkaaja

WSOY, 2017

153 sivua

Luettu: 2.9.2017

Mistä: kirjastosta

Kun luin ensimmäisen kerran Tuuve Aron Lihanleikkaajasta tuli mieleeni heti Johanna Sinisalon upea Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. Olisiko tässä samaa yllätyksellisyyttä ja vinksahtaneisuutta kuin Sinisalon novelleissa?

Lihanleikkaaja pitää sisällään 12 novellia, joissa ihmiset kohtaavat toisensa milloin arkisissa, milloin yllättävissä tilanteissa, synnyttävät, kasvavat, kasvattavat, kuolevat, haistelevat, ikävöivät, ihastuvat, peilaavat, varastavat, juhlivat ja käyttäytyvät kummallisesti. Henkilöt etsivät itseään, toisiaan tai hajun lähdettä. Kohtalot pyörähtävät päälaelleen, itsevarmuus karisee epävarmuudeksi. Jogurtilla on yllättäviä ominaisuuksia, peilistä ei oikein tiedä kuka sieltä katsoo takaisin.

      Peili oli vanhaa hiottua lasia, äiti oli antanut sen. Nurkissa näkyi harmaita hienonhienoja halkeamia, lasi oli ylä- ja alareunastaan kiinni koristeellisessa Jugend-kehyksessä. Hämärässä Emmin kasvot näyttivät nuoremmilta kuin yleensä. Vasemmalle poskelle valui tilkka valoa ja heijastui silmiin pieninä keltaisina pisteinä. Hän tunnusteli kädellä kasvojaan ja varmistui että kuvassa todella oli hän.
     Näin hän muisti tehneensä jo lapsena: seisoneensa peilin edessä niin pitkiä aikoja että äiti oli poistunut huoneesta >>koska ei halunnut katsella häntä>>. Emmi oli liimannut peilin yläreunaan paperilapun, jossa luki >>Minä>>.

Novellikokoelmassa on monentasoisia tarinoita. Suojatie, Loppu, Ikävä, Ennen sadetta ja Kahdet kasvot olivat ihan hyviä, niissä oli syvyyttä ja ajateltavaa, mutta niistä ei lopulta jäänyt sen suurempaa tunnejälkeä. Peilit ja Vieras olivat hieman outoja, mukavalla tavalla, mutta ne eivät oikein avautuneet. Haju, Ihmeolo ja Lihanleikkaaja olivat juuri sitä yllättävää, ajatuksia nyrjäyttävää lajia, jota kokoelmalta odotin. Näistä Ihmeolo oli mielikuvituksellisuudessaan jopa huvittava, Lihanleikkaaja taas lähenteli iljettävän kammottavaa.

Kokoelmasta nousi esiin kaksi selvää suosikkia. Ensinnäkin Heräämö. Se sai miettimään elämää ja sen käänteitä, sitä miten ihminen suunnittelee elämänpolkunsa, elää tiettyjen arvojen, mielipiteiden tai päätösten mukaan ja huomaakin yhtäkkiä - kuin sähköiskusta - asioiden olevan ihan toisin. Miten  suhtautua muutoksen, miten jatkaa elämää? Ja sitten, toiseksi viimeisenä tarinana Elsa, kokoelman ehdoton helmi. Novellin pääosassa on yksin jäänyt vanhus, joka hakee elämäänsä sisältöä ja jännitystä, kihinää, yllättävällä tavalla. Myös tässä novellissa on kohtaaminen, vähäsanainen, mutta vaikuttavuudessaan omaa luokkaansa. Elsa on haikea, surullinen, ilkikurinen ja ihana. Elsa myös jättää lukijalle tilaa tulkita.

Yllättävien juonenkäänteiden lisäksi Aro käyttää sanoja jännittävällä ja miellyttävällä tavalla. Takki oli turhan ohut mutta laguunin sininen. Paksuuden ja värin välille muodostuu yllättävä jännite, jota pitää makustella useamman kerran lukemalla lause uudelleen. Kuvassa Riku oli vielä oma vanha itsensä ja heillä edessään koko kevät ja kesä, paljon aikaa ennen kuin oleminen alkoi painua vinoon. Voiko parisuhteen rakoilua enää kauniimmin kuvata? Taidokasta. Novellikokoelma ei ollut niin aivoja ja ajatuksia nyrjäyttävä kuin ehkä odotin, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen tuttavuus.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Metsä oli tumma ja hiljainen niin kuin aina, mutta nyt Sami ei ollut varma hiljaisuuden sävystä.

Lihanleikkaajaa on luettu myös mm. näissä blogeissa: Hannan kirjokansi, Kirjakaapin kummitus, Lukuisa, Satun luetut - kiitos Satu lukuvinkistä!, Tekstiluola.