Sivut

19 maaliskuuta 2017

S. K. Tremayne: Jääkaksoset



S. K. Tremayne: Jääkaksoset
Otava, 2016
349 sivua
Suomentanut: Oona Nyström
(The Ice Twins, 2015)
Luettu: 12.3.2017
Mistä: kirjablogiystävältä


Tremaynen (eli Tom Knoxin eli Sean Thomasin, kertoo mm. Wikipedia) kirja nousi välittömästi luettavien listalleni kun näin sen kustantajan katalogissa, mutta kauan meni ennen kuin sain sen käsiini. Teos oli koko ajan menossa kirjastosta enkä tullut varanneeksi sitä ja kun sain lainattua sen e-kirjana kului laina-aika (vaivaiset 10 päivää) loppuun ihan huomaamatta. Onneksi on kirjablogiystävät, jotka laittavat joutilaaksi käyneet kirjansa kiertoon. Jääkaksoset taisi olla Niinan tuomisia edelliseen Oulun seudun kirjabloggareiden tapaamiseen. Kiitos vielä kerran!

     Uskomattomia, ja erilaisia kuin muut.
     Isäni antoi heille jopa lempinimen: Jääkaksoset. Koska he syntyivät vuoden kylmimpänä ja kuuraisimpana päivänä ja heidän silmänsä olivat jäänsiniset ja hiukset lumivalkeat. Lempinimi kalskahti hivenen surumieliseltä, joten en koskaan oikein pitänyt siitä. Minun oli kuitenkin pakko myöntää, että nimi oli tietyssä mielessä varsin osuva. Se kuvasi hyvin tyttöjen salaperäistä, selittämätöntä luontoa.
     Kaksosena oleminen on juuri sellaista: heillä oli oma, erityinen nimensä, joka kuulu vain heille kahdelle. 

Sarah ja Angus Moorcroftia on kohdannut kaikkien vanhempien pahin painajainen, he ovat menettäneet lapsensa. Lydian kuolemasta on  reilu vuosi ja se on kulunut sumussa ja surussa. Etenkin Kirstie, heidän eloonjäänyt kaksostyttärensä elää eräänlaista varjoelämää apeana, hämmentyneenä ja kuin puolet itsestään menettäneenä. Nyt Moorcroftit ovat muuttamassa Skotlantiin, remontoimaan syrjäisellä majakkasaarella sijaitsevaa Angusin isoäidiltään perimää taloa. Kun Sarah kertoo tyttärelleen muutosta pudottaa Kirstie pommin, joka saa perheen vielä enemmän pois raiteiltaan.

     Kun puhun, Kirstie tuijottaa minua. Silmiään räpäyttämättä. Tarkkaavaisesti. Ei sano mitän, on hiljaa, kuin transsissa, yhtä hiljaa kuin minä tosinaan. Hän nyökkää ja hymyilee vienosti. Ehkä hämmentyneenä. Huoneessa on hiljaista. En enää tiedä, mitä sanoisin.  
     "No", sanon. "Mitä mieltä olet? Omalle saarelle muuttamisesta? Eikö olekin jännää?"
    Kirstie nyökkää varovasti. Hän katsoo kirjaansa ja sulkee sen, ja sitten hän nostaa katseensa jälleen minuun ja sanoo:
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi?"
     Olen vaiti. Hiljaisuus humisee korvissani. Avaan suuni:
     "Anteeksi mitä, kulta?"
     "Äiti, miksi sinä sanot minua koko ajan Kirstieksi? Kirstie on kuollut. Se oli Kirstie joka kuoli. Minä olen Lydia."

Tarina kietoutuu elävän ja kuolleen kaksossisaren ympärille ja kaksosuus tarinan teemana on todella kiinnostava ja ajatuksia herättävä. Missä määrin identtiset kaksoset ovat yhtä ja samaa henkilöä, milloin loppuu "me" ja alkaa "minä" tai toisin päin? Pystyvätkö yhdestä munasolusta kasvaneet kaksoset kommunikoimaan keskenään sanattomasti, aistimaan ja tuntemaan toisensa jollakin selittämättömällä, henkisellä tasolla? Kuinka paljon heissä on yhtäläisyyksiä ja eroavaisuuksia, minkä verran perimä ja kasvuympäristö vaikuttavat heidän kehitykseensä? Miten ihmiset, lähinnä kaksosten lähipiiri vanhemmat mukaan lukien, pystyvät erottamaan kaksoset toisistaan muuten kuin erilaisesta vaatetuksesta tai luonteenpiirteistä? Entä silloin jos kaksoset vaihtavat roolejaan, esiintyvät tahallaan toisinaan?

Surua ja siitä selviytymistä, salaisuuksia, vaiettuja totuuksia, padottuja tunteita ja hirvittävää hämmennystä, siinä Jääkaksoset pähkinänkuoressa. Tarinan idea on hyytävä ja hyvä, mutta alusta asti minua häiritsi tarinan elokuvamaisuus. Tremayne kuvaa kaiken niin tarkasti, että lukijalle ei jää paljoa kuvittelun varaa. Maisema, eleet, äänet, ajatukset, dialogi, kaikki on käsikirjoitusmaista ja minun makuuni liian valmiiksi pureskeltua.

Tarinassa oli muutamassa kohdassa ehkä hieman oiottu (esim. tunnetun psykiatrin vastaanotolle pääsee melkein samalla minuutilla) ja joitain epäuskottavuuksia olisi kirjasta voinut karsia (mm. sydän syrjällään toisaalla olevan lapsensa puolesta, mutta siitä huolimatta pitää puhelintaan äänettömällä näkymättömissä). Onneksi juoni on suurimmaksi osaksi todella vetävä sekä viihdyttävä ja varsinkin loppu pääsi yllättämään. Lisäksi kaunis ja karu Skotlanti syrjäisine majakkasaarineen on tapahtumapaikkana upea ja sopii tarinan henkeen täydellisesti.

Odotukset ehtivät  kirjaa odotellessa kohota korkeuksiin ja niihin nähden kirja oli pieni pettymys, mutta lukuhetkeen (talviloma, rinnepäivän jälkeinen väsymys, takkatulen ääressä sohvalla loikoillen luettuna) suhteutettuna Jääkaksokset oli juuri sopiva herkkupala.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta nyt suukotan eloon jäänyttä tytärtäni pakkomielteisesti, taikauskoisesti, kuin pystyisin sillä tavalla suojelemaan häntä kaikelta pahalta.
 

10 kommenttia:

  1. Miekin luin tämän lennossa, mutta en voi sanoa pettyneeni :D Päinvastoin! Erityisesti loppuratkaisu oli aika hyytävä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Annika, loppuratkaisu oli kyllä melkoinen isku, wau! Ei täysi kymppi, mutta ehkä tämä ysin ansaitsisi.

      Poista
  2. Villis, tämä yllätti minut, sillä pidin enemmän kuin olisin uskonut. Skotlanti oli kirjalle upea miljöö!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, Skotlanti ehdottomasti lisäsi kirjan pisteitä! Sinne on pakko joskus päästä...

      <3

      Poista
  3. Minä aloittelin tätä, mutta alku tuntui jotenkin köpöltä ja lainasin kirjan anopilleni, joka kertoi tarinan valvottaneen häntä yölläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, harmi ettei Jääkaksoset ollut sinun juttusi, mutta kiva että se löysi lukijansa anopistasi.

      Poista
  4. Sain tämän juuri kirjaston kautta, tai siis kirja odottelee varaushyllyssä. Hirmu pitkät jonot tähän on, toivottavasti on mulle tämän odottelun jälkeen edes keskinkertainen kirja. :) Just nyt minulla on tosin niin vähän lukuaikaan, ettei haittaa vaikka on vähän kepoisempikin kirja.. en oikein jaksa keskittyä mihinkään kovin vaativaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. MarikaOksa, varausjonon pituuden vuoksi en tätä varannutkaan, ajattelin että jos en ehdikään lukea tätä heti silloin kun olisi minun vuoroni. Onneksi sain kirjan blogitapaamisessa :)

      Tämä sopii oivallisesti vähän väsyneeseen oloon kun ei jaksa lukea vaativampaa kirjaa!

      Poista
  5. Tämä oli aika kieroutunut trilleri, ei ihan lempparitasoa, mutta suosittelen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mai, ihan kelpo kirja, vaikka ei ollutkaan lopulta niin tajunnanräjäyttävä lukukokemus kuin toivoin :)

      Poista