Ehdokkaani Blogistanian vuoden 2016 parhaiksi kirjoiksi

On taas aika äänestää viime vuoden parhaita kirjoja. Jokainen äänestykseen osallistuva bloggaaja julkaisee omat pisteensä samanaikaisesti perjantaina 27.1.2017 klo 10.00 (ajastus, toimithan!), jonka jälkeen kunkin kilpailukategorian emännät laskevat annetut äänet ja tulokset julkaistaan emäntä/isäntäblogeissa 28.1.2017 klo 10.00. Äänestän tällä kertaa kolmessa kategoriassa, alla omat ehdokkaani pisteineen.

3 pistettä saa:
Minna Rytisalo: Lempi
Taidokas, hiottu ja huolella viimeistelty, ilman mitään vivahdetta laskelmoinnista tai kliinisyydestä. Tulvillaan tunnetta, rakkautta, vihaa, syyllisyyttä, ikävää, kateutta, kiitollisuutta. Kutakuinkin täydellinen kirja.

2 pistettä saa:
Kirsi Alaniva: Villa Vietin linnut
Lukeminen aiheutti useamman kerran vilunväristyksiä. Tiesin takakansitekstin perusteella odottaa jännittävää historiallista kartanoromaania, mutta hienoinen yliluonnollinen ote oli mukava lisä tarinaan.

1 pisteen saa:
Kaiho Nieminen: Ihmissuden kronikka
Niemisen kerronta on rikasta ja vahvaa. Hän kuvaa vanhoja tapoja, uskomuksia, elämää sekä luontoa kiinnostavasti ja todentuntuisesti.

 

3 pistettä saa:
Sarah Winman: Merenneidon vuosi
Merenneidon vuosi on kuin meren aalto. Se kiusoittelee, tulee lähelle ja karkaa välillä kauemmas ja kun heittäydyn varomattomaksi se ryöpsähtää kohti, päälle ja yli, vie mennessään. Tässä kirjassa on ripaus taikaa.

2 pistettä saa:
Anthony Doerr: Davidin uni
Davidin unesta tulee mieleen jäätävän kylmä ja äänetön pakkaspäivän ilta. Sekä kaunis, timanttien lailla kimaltava lähes näkymätön ohut pakkaslumisade, joka leijuu hitaasti ilmassa. Davidin uni ei kuitenkaan ole kylmä vaan lämmin, viipyilevä, unenomainen ja upea.

3 pistettä saa:
Ransom Riggs: Kolkko kaupunki (toinen romaani Neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista)
Monenlaiset eriskummallisuudet kuten näkymättömyys, vatsasssa elävät mehiläiset, pyrokinesia, oudot eläinlajit ja silmukat eli eräänlaiset rinnakkaismaailmat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat ahmimaan sivun toisensa jälkeen.

Ransom Riggs: Kolkko kaupunki

Ransom Riggs: Kolkko kaupunki

(toinen romaani Neiti Peregrinen eriskummallisista lapsista)

S&S, 2016

393 sivua

Suomentanut: Kaisa Kattelus

(Hollow City, 2014)

Luettu: 21.1.2017

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Ehdin jo pelätä, että Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille -romaanin jatko-osaa ei suomenneta ollenkaan, mutta pelko oli turha. Vihdoinkin se on täällä!

Neiti Peregrinen silmukka ja samalla koko silmukassa asuneiden eriskummallisten lasten maailma sellaisena kuin he ovat siihen tottuneet on tuhottu. Jacob ja eriskummalliset lapset linnun hahmoon juuttunut Neiti Peregrine mukanaan pakenevat kalmiaita soutuveneellä Cairnholmin saarelta kohti Walesin rannikkoa. Seurueen on löydettävä uusi silmukka ja toinen ymbryne, joka voisi auttaa Alma Peregrineä muuttumaan takaisin ihmishahmoonsa ja johtamaan suojattinsa turvaan. Kalmiaat ovat kaapanneet ymbrynejä ympäri maata, joten näitä eriskummallisten johtohahmoja on vaikea löytää. Matkalla lapset ymmärtävät, että ei pelkästään heidän silmukkansa vaan koko eriskummallisten maailma on romahtamassa.

Ulkoasulla on tässä kirja(sarja)ssa yllättävän suuri merkitys. Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille julkaistiin kovakantisena ja se on esineenä todella komea ja tyylikäs. Kolkko kaupunki on kansikuvaa ja sivujen koristelua myöten yhtä onnistunut ja hieno kuin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, mutta pehmeäkantinen ja erilaiselle paperille painettu Kolkko kaupunki tuntuu valitettavasti edelliseen osaan verrattuna halvahkolta kopiolta eikä se ole esineenä yhtä houkutteleva. Vanhat valokuvat istuvat Kolkon kaupungin tarinaan yhtä hienosti kuin aloitusosaan, mutta ne ovat vähemmän eriskummallisia ja aiheuttavat vähemmän väristyksiä.

Onneksi eriskummallisten tarina jatkuu yhtä mahtavana kuin alkoikin. Monenlaiset eriskummallisuudet kuten näkymättömyys, vatsasssa elävät mehiläiset, pyrokinesia, oudot eläinlajit ja silmukat eli eräänlaiset rinnakkaismaailmat kutkuttavat mielikuvitusta ja saavat ahmimaan sivun toisensa jälkeen. Välillä tarinaa lukee kuin perinteistä seikkailukertomusta kunnes yhtäkkiä näkökulma ja maailma keikahtaa ympäri ja vastaan tulee, no, lisää kummallisuuksia.

"Meillä on muinainen sopimus, teidän väellä ja meikäläisillä. Me emme ole kovinkaan erilaisia. Hylkiöitä ja kulkijoita kaikki tyynni – riipumme maailman laitamilla."

Henkilöhahmot ovat persoonallisia. Jacobin sekä Neiti Peregrinen eriskummallisten lasten välille muodostuu mielenkiintoinen ristiriita sillä eriskummalliset lapset eivät itse asiassa ole ulkonäöstään huolimatta lapsia vaan osa heistä on jo kovin iäkkäitä, silmukassa aika nimittäin ei kulje samalla tavalla kuin normaalissa maailmassa. Tarina etenee vauhdikkaasti ja yllätyksiä riittää. Tarina on myös sidottu silmukoiden kautta tehtävien aikamatkojen myötä eri aikoihin, tapoihin ja historiallisiin tapahtumiin. Seuruetta uhkaakin kalmiaiden ja kuorioiden lisäksi myös aikojen vaarat kuten toisen maailmansodan pommitukset.

     Juoksimme, kunnes jalkojani poltti. Kunnes Olive ei pysynyt enää perässä ja Bronwyn joutui ottamaan hänet syliinsä. Pitkin katuja, joiden varsilla pimennetyt ikkunat tuijottivat meitä kuin luomettomat silmät. Ohi pommitetun kirjaston, josta pyrysi tuhkaa ja palavaa paperia. Halki pommitetun hautausmaan, josta jo unhoon painuneet lontoolaiset olivat kaivautuneet esiin ja paiskautuneet puihin virnuilemaan lahonneissa juhlavaatteissaan. Kiemuroille taipunut keinu kraatteriksi muuttuneessa puistossa. Kauhuja kauhujen perään, käsittämättömiä kauhuja, ja tuon tuosta pommikoneista putosi valoammuksia, jotka kirkastivat maiseman puhtaan valkoiseksi kuin tuhat salamavaloa. Kuin sanoen: Katsokaa. Katsokaa mitä me olemme tehneet.
     Todeksi tulleita painajaisia. Niin kuin kuoriot itsekin.
     Älä katso älä katso älä katso... 

Mutta edelleen, se tarina! Pidin tästä valtavasti. Eikä eriskummallisten matka lopu tähän, ainakaan mikäli lopusta voi jotain päätellä. Toivottavasti Jacobista ystävineen kuullaan vielä – ja pian (ei mitään paineita, Riggs)!

Sitaattikunniamaininnan saa (mainio esimerkki eriskummallisuuksista):

Vähän viisaampi ihminen ei välttämättä olisi noin vain ottanut räjähteitä mukaan matkalle, mutta me tunsimme olevamme heikoilla, ja kun sekä koira että emurahvi vannoivat, etteivät munat räjähtäisi jos käsittelisimme niitä varoen, me asetimme ne huolellisesti villapaitojen väliin Bronwynin arkkuun.

Anthony Doerr: Davidin uni

Anthony Doerr: Davidin uni

WSOY, 2016

427 sivua

Suomentanut: Hanna Tarkka

(About Grace, 2004)

Luettu: 14.1.2017

Mistä: lahja

Jännä juttu miten jotkut kirjat käväisevät mielessä, sitä ajattelee, että tämän voisin joskus lukea ja sitten sen vain unohtaa kun taas jotkut kirjat eivät päästä ohi, ne hyppäävät elämääsi ihan kuin väkisin. Jälkimmäinen kävi Davidin unen kanssa. Vilkaisin kirjaa kirjastossa ohimennen, kävin kiertelemässä hyllyvälejä ja palasin lainaamaan kirjan kun lumihiutaleet eivät jättäneet rauhaan. En ehtinyt aloittaa kirjaa kun sain sen vielä joululahjaksi. Ihan kuin joku kirjajumala olisi varmistanut, että tätä et jätä lukematta! Palautin kirjaston kirjan ja nostin oman lahjakirjani lukupinon päällimmäiseksi.

David Winkler on nähnyt koko elämänsä unia, ihan kuin kuka tahansa meistä. Osa ihan tavallisia, arkipäiväisiä, hullunkurisia, tylsiä ja järjettömiä unia, mutta osa unista on erilaisia. Nämä unet tuntuvat elävämmiltä, terävämmiltä ja enteellisiltä. Ja sitten unessa nähdyt asiat tapahtuvat Davidin silmien edessä. Kun sama uni toistuu tarpeeksi monta kertaa on sen enteellisyyteen helppo uskoa. Mutta tuleeko uni todeksi siksi, että David uskoo siihen, elää sen itse todeksi, vai siksi, että kohtalo sanelee niin? Voiko unen toteutumista estää? Entä jos vaakalaudalla on rakkaus, perhe, jonkun elämä? Voiko uniaan paeta ja voiko pakomatkalta palata?

Hänen nimensä oli David Winkler, ja hän oli viidenkymmenenyhdeksän. Oli ensimmäinen kerta kahteenkymmeneenviiteen vuoteen, kun hän matkustaisi kotiin – jos sitä vielä kodiksi voisi sanoa. Hän oli ollut isä, aviomies ja hydrologi. Enää hän ei ollut varma, oliko hän mitään näistä.

Toistuvien painajaisten sekä sitä seuranneen unettomuuden ja harhaisten horroshetkien jälkeen David tekee ratkaisun, jonka seurauksia hän kantaa mukanaan vuosikaudet. Elämä – vai unet? – kuljettaa Davidia Alaskan Anchoragesta Ohion Clevelandiin sekä Itä-Karibialle Saint Vincentille ja Grenadiineille. Kun yksi tärkeä ovi suljetaan Davidin edestä hän ei näe muuta mahdollisuutta kuin jatkaa eteenpäin. Menneisyys ja sen erit vaihtoehdot eivät kuitenkaan jätä häntä rauhaan ja lopulta David palaa osin muuttuneena, osin samanlaisena takaisin sinne, mistä uni hänet aikanaan karkotti, selvittämään mitä oikein tapahtui.

Vaikka tarina kulkee useassa ajassa ja paikassa tuntuu vesi ja unet eräänlaiselta ankkurilta, joka pitää lukijan tarinassa. Vedessä, tuossa muuttuvassa, mutta silti tietyllä tapaa kiertokulkunsa vuoksi ikuisessa elementissä on paljon symboliikkaa ja se kulkee tarinassa mukana eri muodoissa, joki, meri, kyyneleet, höyry, lumi, jää...

     Kuukauden puolivälissä alkoi jäätyvän Yukonin ääni – syvä, metallinen kumu, kuin lähimmän kukkulan takana olisi joku Goljat heilutellut valtavaa peltiä – kuulua kaikkialla, se toistui kaikuna rinteillä ja hakeutui sitten näkymättömiin onkaloihin vain kimmotakseen hetkeä myöhemmin spiraaleina takaisin, niin että ilmassa kuului alituinen aavemainen, mihinkään ankkuroimaton ääni, jonka synnytti veden muuttuminen jääksi.

Pidin valtavasti kirjan henkilöistä ja heidän välisistään kemioista. David on mielenkiintoinen päähenkilö, jonka omistautuminen hänelle tärkeisiin asioihin ja henkilöihin kääntyy välillä lähes pakkomielteenomaiseksi toiminnaksi. Nautin Doerrin taidosta luoda lukijan silmien eteen kauniita, erityisesti säähän ja luonnon havainnointiin liittyviä kuvia. Miten kauniisti lumea ja jääkiteitä voikaan kuvata. Kirjan sivuille kertyi valtava määrä tarralappuja muistettaviin kohtiin.

Davidin unesta tulee mieleen jäätävän kylmä ja äänetön pakkaspäivän ilta. Sekä kaunis, timanttien lailla kimaltava lähes näkymätön ohut pakkaslumisade, joka leijuu hitaasti ilmassa. Davidin uni ei kuitenkaan ole kylmä vaan lämmin, viipyilevä, unenomainen ja upea. Sitä ei voi ahmia nopeasti vaan se pitää nauttia hitaasti, antaa tarinan leijailla ja kuljettaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Toivo voi olla hyvin vaarallista, mutta ilman sitä elämä olisi kovin karua. Jopa mahdotonta.

Ja:

Kun hän heräsi, päivä oli hänen, kaikkine minuutteineen.

Sekä:

Siellä taivas oli taikurin valtava noidankattila, jossa hautui ihmeitä tunti toisensa jälkeen.

 

Kirjallinen maailmanvalloitus: Saint Vincent ja Grenadiinit

Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma

 

Arman Alizad & Kauko Röyhkä: Armanin maailma

Kuvat: Juha Metso, Arman Alizad, Tuukka Tiensuu, Jan-Niclas Jansson

Docendo, 2014

154 sivua

Luettu: 3.1.2017

Mistä: kirjastosta (Elisa Kirjan e-kirja)

Tervetuloa uusi kirjavuosi 2017! Se alkaa osaltani Armanin maailmalla, jonka lainasin kirjastosta e-kirjana ja luin puhelimella. Mahtavaa, että kirjastosta saa myös e-kirjoja, mutta 10 päivän laina-aika on vain aivan liian lyhyt. Tämä kirja tuli ahmaistua nopeasti, mutta paksumpia tai vähemmän vetäviä kirjoja ajatellen laina-aika loppuu kesken.

Armanin maailma kertoo Arman Alizadin tarinan 1970-luvun Iranista Yhdysvaltain kautta Suomeen,  skeittirampeilta tanssijaksi, muotimaailmaan räätäliksi ja lopulta monipuoliseksi tv-persoonaksi. Alizad on toimittaja, tuottaja ja juontaja, joka tunnetaan Suomen lisäksi myös ulkomailla. Työt ovat vieneet häntä ympäri maailmaa mm. Kamputseaan, Etelä-Koreaan, Etiopiaan, Venäjälle sekä Pohjois-Siperiaan ja esimerkiksi hänen Kill Arman -ohjelmansa on esitetty 130 maassa.

Armanin maailmassa Alizad kertoo taustoistaan, perheestään, sopeutumisestaan ensin Amerikkaan ja sitten Suomeen, opiskelustaan, armeija-ajastaan ja työstään. Alizadin työprojektit, varsinkin hänen ohjelmansa Kill Arman sekä Arman ja Viimeinen ristiretki saavat paljon näkyvyyttä kirjassa ja iso osa kirjan jutuista olikin minulle ennestään tuttuja hänen tv-ohjelmistaan. Alizadin mukaansatempaavaa tarinointia oli mukava lukea, mutta kaipasin mukaan enemmän sellaisia juttuja, joita ei ole nähty tv:ssä.

Mun bestmanilta kysyttiin yhdessä Umayya Abu-Hannan tekemässä haastattelussa, millainen se Arman on? Se sanoi, että silloin kun Arman innostuu jostakin jutusta, niin se lähtee siihen täysillä mukaan ja uhraa sille kaiken. Mutta jos se ei ole kiinnostunut jostakin asiasta, niin sä et saa sitä tekemään sitä vaikka uhkaisit ampua. Musta se on hyvä kuvaus mun persoonasta.

Alizadin kerronta on rehellistä ja suoraa. Hän pistää itsensä likoon, suhtautuu työhönsä intohimolla ja miettii ohjelmiaan siitä näkökulmasta mitä itse haluaisi tv:stä katsoa sen sijaan, että tekisi sitä mistä saa suurimmat rahasummat tai menisi sieltä missä aita on matalin. Alizadin valloittava ja vakuuttava karisma on yhtä vahvasti läsnä kirjassa kuin hänen tv-ohjelmissaan, mutta hän ei ota kaikkea kunniaa töistään itselleen. Hän mm. kehuu useaan otteeseen aisapariaan, kuvaaja Tuukka Tiensuuta, jonka kanssa hän on ollut monessa vaikeassa paikassa kuten 50 asteen pakkasessa Pohjois-Siperiassa tai tuijottamassa konekiväärin piippuun jengialueella Brasilian favelassa. Kiitokset saa myös Jan-Niclas Jansson, joka on ollut mukana osalla matkoista tuuraamassa Tiensuuta.

Mä olisin monesti ollut valmis luovuttamaan ja lähtemään, mutta Tuukka on aina sanonut että turpa kiinni, nyt kuvataan.

Kirjassa on jonkin verran toistoa ja ehkä hieman itsestään selviä tai kuluneita elämänviisauksia (tee töitä unelmiesi eteen, uskalla tehdä virheitä jne) sekä sosiaalisten medioiden (Facebook, Twitter, Instagram) pikakertausta, mutta vastapainoksi paljon kiinnostavaa tarinointia, eläytymistä, maailman epäkohtien esittelyä, ajattelemaan herättelyä ja tyylikkäitä kuvia. Pidän kovasti Alizadin töistä ja tämä on hyvä lisä niiden jatkoksi. Hieno kirja!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Kyokushinkaratekat sanovat aina toisilleen "osu". Se tarkoittaa sietämistä ja sisua, kunnioitusta, kiitosta, hyvästiä, päivää. Siinä sanassa on kaikki.

Kirjavuosi 2016 - kooste

Mitä tulikaan luettua vuoden 2016 aikana? On siis perinteisen kirjavuosikoosteen aika. Ensin lukulukuja:

• 46 luettua kirjaa (tosin yhden kirjan luin kahdesti peräkkäin eli tavallaan 47 luettua). Tavoitteeksi olin merkinnyt 50 kirjaa.
• 18 kotimaista, 28 ulkomaista kirjaa.
• Sukupuolijakauma kirjan tekijöissä 19 naista, 31 miestä (muutamassa kirjassa useampi tekijä), yhden kirjan kohdalla kirjailijan sukupuoli on epäselvä, sillä Neiti Etsiviä on Carolyn Keene -salanimen takana kirjoittanut sekä naiset että miehet.
• 37 fiktiota, 4 faktaa ja 5 siltä väliltä (Kalle Päätalon, Hannu Väisäsen ja Santeri Ivalon kirjat, jotka enemmän tai vähemmän perustuvat todellisuuteen/todellisiin henkilöihin).
• 26 kirjastosta, 7 omaa ostosta, 2 kirjaston kierrätyskärrystä, 4 pyydetty arvostelukappaleena, 1 ennakkokappale kustantajalta, 4 lahjaa, 1 kirjaostoksen kylkiäinen (kirjan ja ruusun päivänä), 1 lainattu muualta kuin kirjastosta.
• Uutuuksia eli vuonna 2016 julkaistuja 10.
• Minulle uusia kirjailijoita 27 kuten esimerkiksi Kirsi Alaniva, Jennifer Clement, David Duchovny, Anssi Kela, Erkka Mykkänen, Kaiho Nieminen, Tiina Raevaara, Minna Rytisalo ja Matti Rämö. 

Kirjojen jättäminen kesken on ollut minulle todella vaikeaa, mutta ehkä alan oppia siihen, että aina kirja ei vain toimi tai ainakin lukuhetki on väärä. Nämä kirjat jäivät kesken:

• Markku Sadelehto (toim.): Wendigo ja muita yliluonnollisia kauhukertomuksia. Hyydyin alkumetreille, en jaksanut pysyä ensimmäisen tarinan jahtiseurueen matkassa vaan ajatukset karkailivat minne sattuu. Varmasti hyvä kokoelma, mutta nyt oli ehdottomasti väärä aika tälle. 

• Hitomi Kanehara: Käärmeitä ja lävistyksiä. Uskottavuus oli koetuksella. Ensin kuvataan kuinka lävistysliikkeen tyypillä on kasvot lävistetty niin, että ilmeet ei erotu ja heti sen jälkeen samaisella tyypillä on jos minkälaista ilmettä. Ei näin! Lisäksi lävistysliikkeessä tehtiin lävistyksiä "korvakorupyssyllä" neulan sijasta. Alkoi ärsyttää niin kovasti, että jätin kirjan kesken vaikka se olisi ollut kovin ohut.

• Markus Kajo: Kettusen kootut. Hauskoja juttuja, mutta kun lyhyitä noin sivun mittaisia juttuja jatkuu pitkästi yli 400 sivua alkaa hauskuus tulla korvista ulos. Ehkä jos lukisi yhden jutun päivässä, mutta katsoin paremmaksi hakea hauskuuteni muualta ja palautin kirjan kirjastoon.

 

Lukuhaasteitakin mahtui jonkin verran vuoteen 2016:

• Kirjallinen maailmanvalloitukseni vei minut Mexicoon, Ecuadoriin ja Libyaan. Kirjallinen matkailu jatkuu edelleen, tällä hetkellä olen lukenut kirjoja vasta 24/223 maasta (haastekarttakin meni rikki, pitäisi tutkia koodia).
• Osallistuin kolmatta kertaa Karo Hämäläisen ideoimaan marraskuun lukuhaasteeseen ja sain kuukauden lukusaldoksi 1728 sivua.
• Heinäkuussa aloitin Iin kirjaston lukuhaasteen, jonka sain päätökseen juuri ennen vuoden vaihtumista, haasteeseen luettiin 10 kirjaa eri aihealueista. 

Vuoden 2016 parhaimmaksi kirjaksi nousi Minna Rytisalon pakahduttava Lempi.

  

Vuoden 2016 hutiksi nousi Nina Hemmingssonin Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt. Sarjakuvan huumori ei lopulta osunut minuun. 

 

Lempin lisäksi vuoden 2016 top 10 -listalleni päätyi seuraavat teokset:

 

 

Top 10 -listalle oli tunkua, valinta oli yllättävän vaikea. Kolmaskin Kingin kirja olisi voinut tulla listalle, samoin useampi Päätalon kirja. Erikoismaininnan voisi antaa vielä takuuviihdyttäjälleni eli J. R. Wardin Mustan tikarin veljeskunta -sarjalle. Lukujärjestyksessäni on aina tilaa vampyyreille.