Glen Duncan: Veren yhdistämät (#3)
Like, 2016
488 sivua
Suomentanut: Elina Koskelin
(By Blood We Live, 2014)
Luettu: 10.8.2016
Mistä: kirjastosta
Odotin Glen Duncanin Ihmissusi-trilogian kolmatta osaa (onhan tämä nyt varmasti trilogia ja sen päätösosa, onhan?) ristiriitaisin tunnelmin. On kiva saada tietää miten Talullalle ja kumppaneille käy, mutta samalla olen innoissani, että sarja loppuu. Toisaalta olen koukussa sarjaan, mutta toisaalta en malttaisi odottaa, että pääsen siitä irti.
On kulunut kaksi vuotta siitä kun Talulla synnytti kaksosensa Zoën ja Lorcanin ja melkein menetti toisen heistä. Kaksi vuotta taistelusta ja tapaamisesta ikivanhan vampyyrin Remshin kanssa. Remshi ja Talulla ovat tiukasti toistensa mielissä outojen, samankaltaisten unien takia. Lisäksi Remshi on varma, että hänen edesmennyt rakkaansa on uudelleensyntynyt Talullana. Onko vanha ennustus vampyyrin ja ihmissuden veren yhdistymisestä toteutumassa? Ihmissusilla ja vampyyreillä on kuitenkin myös muuta ajateltavaa sillä vaikka yksi uhka on MOIKOn eli Maailman okkulttisten ilmiöiden kontrolloimisen organisaation kukistuttua poissa on toinen odottamassa vuoroaan uskontoon nojaavan vihollisen muodossa.
Justine oli nähnyt merkkejä ennenkin. Taivaallisia aakkosia. Vatikaanin markkinointigurut olivat herättäneet ne taas henkiin ja niitä näkyi joka mainoksessa. Ilmeisesti sillä aikaa kun minä olin nukkunut, katolinen kirkko ei ollut pelkästään hankkiutunut eroon joko-tai-kainoudestaan yliluonnollisuuden suhteen (kyllä, paholainen on olemassa, mutta älkää nolatko meitä kysymällä yksityiskohtia) vaan oli esitellyt maailmalle paholaisen kohtaamiseen salaa kouluttamansa sotilasjoukon nimeltään Militi Christi - Kristuksen sotilaat. Heidät tunnettiin optimistisessa kansankielessä "Enkeleinä".
Huh. Sanat vaelsivat, niille kasvoi hyönteisten siivet, ne surisivat ja hurisivat tiehensä. Siltä välillä tuntui kun Duncan päästeli menemään sanaisen arkkunsa aarteita. Sain taas tuskailla tarinan runsasta rönsyilyä ja kielikuvien tulvaa. Remshin ennustuksen lisäksi tarinassa selvitellään rakkaussotkuja, ihmissusien historiaa sekä mahdollisuutta parantua täysikuun kirouksesta eli elää normaalia elämää kuukausittaisen sudeksi muuttumisen sijaan. Runsas juoni ei olisi ongelma jos kieli olisi riisuttu ylimääräisistä kiemuroista. Kielellisesti kevennettynä tarina olisi ollut huomattavasti sujuvampi ja vetävämpi.
Kerronta vuorottelee pääasiassa Talullan ja Remshin sekä näiden kumppaneiden Walkerin ja Justinen välillä, mutta tuntuu kuin koko tarina olisi vain yhtä ja samaa ääntä. Henkilöt eivät juurikaan erotu toisistaan ja välillä luulin lukevani Talullan kertomaa kun äänessä olikin Justine. Tasapaksuus toistui myös tarinan kulussa sillä jännite, jota edelliseen osaan oli saatu ladattua tuntui kadonneen tästä päätösosasta. Tarinassa oli vauhtia, mutta kokonaisuutena kirja jätti koko lailla kylmäksi. Onneksi suomennos oli rönsyävät lähtökohdat huomioiden sujuva.
Hieman yllättäen kirjassa tuli vastaan runo, joka lisäsi lukukierroksia. Robert Browningin Childe Roland to the Dark Tower Came (teoksesta Men and Women) on minulle tutumpi Stephen Kingin Musta torni -sarjasta ja jo tämän yhteensattuman voimin jaksoin kahlata Veren yhdistämät loppuun, vaikka muuten kiinnostus karisi melko vähiin. Kolme osaa tätä surinaa ja hurinaa on ihan tarpeeksi.
Kerronta vuorottelee pääasiassa Talullan ja Remshin sekä näiden kumppaneiden Walkerin ja Justinen välillä, mutta tuntuu kuin koko tarina olisi vain yhtä ja samaa ääntä. Henkilöt eivät juurikaan erotu toisistaan ja välillä luulin lukevani Talullan kertomaa kun äänessä olikin Justine. Tasapaksuus toistui myös tarinan kulussa sillä jännite, jota edelliseen osaan oli saatu ladattua tuntui kadonneen tästä päätösosasta. Tarinassa oli vauhtia, mutta kokonaisuutena kirja jätti koko lailla kylmäksi. Onneksi suomennos oli rönsyävät lähtökohdat huomioiden sujuva.
Hieman yllättäen kirjassa tuli vastaan runo, joka lisäsi lukukierroksia. Robert Browningin Childe Roland to the Dark Tower Came (teoksesta Men and Women) on minulle tutumpi Stephen Kingin Musta torni -sarjasta ja jo tämän yhteensattuman voimin jaksoin kahlata Veren yhdistämät loppuun, vaikka muuten kiinnostus karisi melko vähiin. Kolme osaa tätä surinaa ja hurinaa on ihan tarpeeksi.
Sitaattikunniamaininnan saa:
Veri päässäni oli kolossaalista ja kuritonta, liikaa juopotellut jättiläinen.
Ihmissusi-trilogia:
3. Veren yhdistämät
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti