Enid Blyton: Viisikko ja linnan aarre

Enid Blyton: Viisikko ja linnan aarre (#18)

Tammi, 1979

144 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five on Finniston Farm, 1960)

Luettu: 27.5.2016

Mistä: kirjastosta

Kun kesä kolkuttelee ovella niin Viisikko huutelee lukupinossa. Tämän jälkeen sarjasta on enää kolme osaa lukematta, loppusuoralla siis mennään.

Leo, Dick, Anne, Pauli ja Tim menevät kesälomallaan Paulin äidin tuttavan omistamalle Finnistonin tilalle. Tilan omistavilla Philpoteilla on rahavaikeuksia ja he majoittavat vieraita saadakseen lisätuloja. Viisikko ihastuu heti perheen äitiin, mutta perheen kaksos-Harrit, Henry eli Harri ja Harriet tuntuvat kovin epäkohteliailta. Serkusten lisäksi tilalla on majoittuneena myös amerikkalainen herra Henning sekä hänen hemmoteltu poikansa Junior. Kylällä käydessään serkukset kuulevat, että Finnistonin tilalla on aikoinaan ollut linna, joka on palanut. Viisikko ja kaksoset päättävät etsiä linnan jäänteet ennen kuin vanhoista tavaroista kiinnostunut herra Henning saa vainun salaisuudesta. Ehkä raunioista löytyisi jotain arvokasta, mikä turvaisi tilan tulevaisuuden.

     – Linnassa oli kellareita – ja vankityrmiä, vanhus kertoi. – Tuli poltti linnan pohjakerrosta myöten, ja sen lattia oli kovaksi poljettua maata, ei puuta, joten se ei palanut. Kellarit ja tyrmät eivät voineet tuhoutua – ovatko ne vielä olemassa, vahingoittumattomina? Sitä juuri olen ajatellut monet pitkät vuodet. Mitä noissa kellareissa oli – ja onko se vielä siellä?

Kirja käynnistyy rauhallisesti, Blyton kuvaa kaunista maalaismaisemaa ja maatilaa huolella ja paikoitellen lähes hartaudella. Ja tietysti ruokia. Teetä, skonsseja, jäätelöjä, luumuja, kakkuja, kinkkua... Tarinassa korostuu rakkaus ja kunnioitus isänmaata ja sen historiaa kohtaan ja varsinkin Philpotien ärhäkkä isoisä pitää kovasti oman maansa puolia ahneita amerikkalaisia vastaan. Isoisän letkautukset ja riemukas riehaantuminen tarinan lopussa tarjosi hyvät naurut. Loistava hahmo!

Viisikko ja linnan aarre on loistavaa riippumattolukemista kesäiseen päivään. Ehkä hieman häiritsi se kuinka helposti lapset pääsevät salaisuuden jäljille, mutta lapsilukijalle jännitystä varmasti riittää tarpeeksi. Ei minullakaan missään nimessä ollut tylsää tätä lukiessani. Lapsuuden nostalgia on yhä edelleen vahvasti läsnä. Myös kirjan kannella oli lukemisen kannalta merkitystä, nämä valokuvakannet ovat minulle ne ainoat oikeat.

Sitaattikunniamaininnan saa:

He sanoivat hyvästit ja kävelivät takaisin taloon kankeina ja kipeinä tärisyttävästä ja töksäyttelevästä matkasta, mutta mieli tulvillaan ihania kukkularinteitä, sinistä etäisyyttä, aaltoilevaa viljaa ja maaseudun tuntua.