James Franco: Palo Alto - Novelleja

James Franco: Palo Alto - Novelleja

Schildts & Söderströms, 2012

207 sivua

Suomentanut: Jaakko Kankaanpää

(Palo Alto. Stories, 2010)

Luettu: 19.7.2015

Mistä: kirjastosta

Tämä kesä ei ole hirveästi suosinut ulkona lukemista, mutta lauantai oli ilahduttava poikkeus. Auringonpaiste, kirja ja viltti on mitä parhain yhdistelmä (imin lämpöä itseeni talven varalle kuin aurinkokenno konsanaan). Pihalukemisenani oli Siinan blogista bongattu lukuvinkki, James Francon Palo Alto. Pidän kovasti James Francosta näyttelijänä (hänessä on jotain samaa kuin nuoressa Johnny Deppissä) enkä tiennyt, että hän on myös kirjailija. Varsinainen monilahjakkuus! Kirja hyppäsi lopulta lukupinoni kärkeen kirjapolkua seuraamalla. Edellisessä lukemassani kirjassa päähenkilön koulukaveri esitelmöi pitkästi Palo Alton kaupungista, pakkohan tämä kirja oli nostaa lukupinon päällimmäiseksi kun noin selvästi suunta (kirja)sormella osoitetaan.

Palo Alto, Kaliforniassa sijaitseva kaupunki on tarinoiden kuhiseva keskus ja äänenä toimii kourallinen siellä asuvia nuoria. Piiri pieni pyörii ja yhden novellin sivuhenkilö saattaa olla seuraavassa novellissa pääosassa. Kosteat bileet, tappelut, pilven polttaminen, mustasukkaisuus, autolla ajelu, aseet, jalkapallo, koripallo, eka kerta, mones kerta, kaverit, unelmat, pelot. Räkäisiä nauruja, ongelmia ja suuria tunteita, Palo Alton kulmat ja koulut. High school -opinnoilla on nuorten ajatuksissa kovin vähäinen arvo, koulussa käydään lähinnä kääntymässä, ihailemassa tyttöjä/poikia, pelaamassa ja joskus saamassa turpaan.

Novellit menevät niin vahvasti limittäin, että luin kirjan ehkä ennemmin romaanina kuin erillisinä novelleina. Vauhdikas ja vimmainen tunnelma toistuu tarinoissa ja osaan henkilöistä ehtii tutustua paremmin, kerronta ja tapahtumat poukkoilevat suunnasta ja näkökulmasta toiseen. Palo Altosta muodostuu elävän kuvailun ansiosta ikään kuin yksi henkilöistä, kaikki yhteen kokoava voima.

     Hiivimme etupihalle ja kadulle ja sitten olimme päässeet matkaan. Olimme vapaita ja meillä oli ritsat.
     Kadut olivat tyhjä kulissi. Kaikki päivän säännöt olivat poissa.
     Kortteleita reunustivat harmaat valopylväät, joiden päässä oli soikea lamppu, ja niistä lankesi valkoisenkeltaisia säteitä betoniin. Keskellä säteitä, siinä missä ne osuivat jalkakäytävään, oli kuin nougatia.
     Kuljimme maitomaisen valon läpi varjoihin.
     Pensaat tarkkailivat meitä, ja puut ravistivat lehtiään kuin eläin olisi ravistanut turkkiaan. Tuuli puhalsi raukeina puuskina, kuiskattuina muistutuksina.
     Kuulimme autojen ajavan yksinäisyydessään Oregon Expresswaylla, harmaalla alueella, näkymättömissä.
     Ilma oli pidätettyä hengitystä, ja talojen varjoisat julkisivut olivat nukkuvia koiria.

Vaikka tarinoissa ei välillä tunnu olevan päätä eikä häntää on kirja yllättävän vetävä. Välillä henkilöiden lauseet ovat töksähtelevän lyhyitä, puuduttavaa kännipaatosta ja pilvipöllyistä tajunnanvirtaa, välillä kuvailu on yksityiskohtaisempaa ja vivahteikkaampaa, minäkertoja saattaa nauttia kirjastosta, kuvata kauniisti vanhusten piirteitä ja puhua heistä arvostavasti. Franco on kirjoittanut henkilöhahmoja, joiden eri puolet yllättävät.

Ensivaikutelman perusteella kuvittelin haukkaavani keveän välipalan, mutta kirja sai ihan huomaamatta ajattelemaan vakavia aiheita kuten itsetunto- ja päihdeongelmia sekä nuorten hyväksikäyttöä. Hämmentävä kirja, josta on näin tuoreeltaan vaikea sanoa pidinkö vähän vai paljon. Ehkä katson tähän väliin jonkun Francon tähdittämän elokuvan ja mietin kirjaa sitten uudelleen (eilen tuli Annapolis, harmi kun en huomannut ajoissa!).

Sitaattikunniamaininnan saa:

Piirsin elämää heidän silmiinsä, vaikka monien katse oli jo sammunut.

Kirjabingossa rastitan kohdan Mustavalkoinen.