J. R. Ward: Pimeyden rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #1)
Basam Books, 2009
442 sivua
Suomentanut: Marke Ahonen
(Dark Lover, 2005)
Luettu: 13.6.2015
Mistä: kirjastosta
(Mustan tikarin veljeskunta #1)
Basam Books, 2009
442 sivua
Suomentanut: Marke Ahonen
(Dark Lover, 2005)
Luettu: 13.6.2015
Mistä: kirjastosta
Kiitos Katajalan novellikokoelman minulle iski vastustamaton halu vampyyritarinoiden pariin. Ystäväni suositteli jo ajat sitten minulle J. R. Wardin Black Dagger Brotherhood- eli Mustan tikarin veljeskunta -sarjaa ja se sopi lukunälkääni kuin, no, kulmahampaat vampyyrille. Tuumasta toimeen ja paikalliseen aarreaittaan eli kirjastoon hakemaan sarjan aloitusosa. Olisiko tässä sopiva lääke paikkaamaan Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan jättämää kirjallista vampyyrityhjiötä?
Mustan tikarin veljeskunta eli kuusi vampyyrisoturia ja heidän johtajansa Wrath taistelevat lajinsa olemassaolon puolesta lessereitä, sieluttomia vampyyrinmetsästäjäihmisiä vastaan. Darius, yksi sotureista, kertoo Wrathille ihmisen kanssa saamastaan jälkeläisestä ja pyytää häneltä palvelusta, viimeisenä puhdasverisenä vampyyrinä Wrathin pitäisi auttaa Dariuksen puoliveristä tytärtä selviämään mahdollisesta muutosvaiheesta vampyyriksi. Tehtävä ei ole Wrathille mieluinen, mutta kun lesserit tappavat Dariuksen päättää Wrath toteuttaa soturinsa pyynnön ja lähtee tapaamaan naista. Elizabeth "Beth" Randall järkyttyy kun hänen takapihan varjoista ilmestyy tummanpuhuva roteva mies mustassa nahka-asussaan ja aurinkolaseissaan. Beth ei tiedä mitään vampyyriperimästään, hän on astumassa aivan uuteen maailmaan.
Lukeminen oli tyssätä heti alkuunsa kun veljeskunnan seitsemän jäsentä (hei hei Aleksis Kivi ja Jukolan pojat, oletteko siirtyneet nykyaikaan valtavan muutoksen kokeneina?) esitellään nimeltä. Wrath ja Darius nyt vielä menettelevät, mutta kun joukon jatkona ovat Tohrment, Vishous, Rhage, Phury ja Zsadist tulee väkisin mieleen, että onkohan sanaleikeissä menty jo liiallisuuksiin. Niinpä, vampyyrit eivät olleet mitään Tomeja, Dickejä tai Harryja, kuten Bethin poliisituttava Butch tarinassa osuvasti toteaa. Kaikkeen tottuu, myös outoihin vampyyrinimiin. Totuttelua vaati myös kursiivin käyttö erikoistermeissä, ne kuitenkin oli selitetty sanastossa eli eivät olisi vaatineet enää lisäkorostusta. Sanasto kirjan alussa oli ehdottomasti plussaa, en ymmärrä miksi joissain kirjoissa sanasto lisätään kirjan loppuun, josta sitä ei välttämättä tule huomanneeksi kuin vasta kirjan luettuaan.
Tarina vetäisi minut mukaansa heti kun selvisin nimiin liittyvästä alkujärkytyksestä. Wardin vampyyrit eivät istu perinteiseen vampyyrimyyttiin vaan niissä on mukavan erilaisia piirteitä. He esimerkiksi syövät normaalia ruokaa, mutta tarvitsevat ravinnokseen vastakkaisen (vampyyri)sukupuolen verta. He eivät pysty luomaan uusia vampyyrejä puremalla, mutta onnistuvat joskus lisääntymään keskenään ja hopea ei ole heille ongelma, ainakaan Dariuksen hopeisista ruokailuvälineistä päätellen. Edes teatraalinen ja paikoin teennäinen kuvailu ei häirinnyt vaan se lähinnä huvitti, varsinkin testosteronia hönkivän Butchin oi beibi -hönkäilyt saivat minut pyörittelemään silmiäni. Tarina tihkuu erotiikkaa ja seksiä ja se sopii tarinan tyyliin, sekä petipuuhat että taistelut kuvataan tasapuolisen ronskisti. Lähes kaikkiin aloitusosassa esitettyihin hahmoihin pääsi kiinni ja heistä haluaisi tietää lisää, kyllä tässä siis on ehdottomasti havaittavissa koukuttumista. Juuri sopivaa viihdettä nautittavaksi muiden kirjojen välissä ja sopii takuulla hyvin riippumattolukemiseksi kesähelteille. Taidan suunnata huomenna kirjastoon hakemaan seuraavan osan, tuli niitä helteitä tai ei...
Mustan tikarin veljeskunta eli kuusi vampyyrisoturia ja heidän johtajansa Wrath taistelevat lajinsa olemassaolon puolesta lessereitä, sieluttomia vampyyrinmetsästäjäihmisiä vastaan. Darius, yksi sotureista, kertoo Wrathille ihmisen kanssa saamastaan jälkeläisestä ja pyytää häneltä palvelusta, viimeisenä puhdasverisenä vampyyrinä Wrathin pitäisi auttaa Dariuksen puoliveristä tytärtä selviämään mahdollisesta muutosvaiheesta vampyyriksi. Tehtävä ei ole Wrathille mieluinen, mutta kun lesserit tappavat Dariuksen päättää Wrath toteuttaa soturinsa pyynnön ja lähtee tapaamaan naista. Elizabeth "Beth" Randall järkyttyy kun hänen takapihan varjoista ilmestyy tummanpuhuva roteva mies mustassa nahka-asussaan ja aurinkolaseissaan. Beth ei tiedä mitään vampyyriperimästään, hän on astumassa aivan uuteen maailmaan.
Beth rypisti otsaansa. Ilmassa tuntui kummallinen haju. Jotakin täyteläistä ja mausteista...
Hän meni verkon luo ja nuuskaisi muutaman kerran. Sisään hengittäessään hän tunsi jännityksen hartioissaan laukeavan.
Ja sitten hän näki, että Boo oli istuutunut ja kehräsi, kuin toivottaakseen tervetulleesi jonkun tuttavan.
Mitä hel-
Hänen unensa mies oli verkon toisella puolella.
Beth hypähti taaksepäin ja pudotti pesurätin. Hän kuuli etäisesti mehevän läiskähdyksen, kun rätti osui lattiaan.
Verkko liukui auki. Vaikka hän oli lukinnut sen.
Ja tuo ihana tuoksu voimistui, kun mies astui sisään hänen kotiinsa.
Beth joutui paniikin valtaan, mutta huomasi, ettei kyennyt liikkumaan.
Lukeminen oli tyssätä heti alkuunsa kun veljeskunnan seitsemän jäsentä (hei hei Aleksis Kivi ja Jukolan pojat, oletteko siirtyneet nykyaikaan valtavan muutoksen kokeneina?) esitellään nimeltä. Wrath ja Darius nyt vielä menettelevät, mutta kun joukon jatkona ovat Tohrment, Vishous, Rhage, Phury ja Zsadist tulee väkisin mieleen, että onkohan sanaleikeissä menty jo liiallisuuksiin. Niinpä, vampyyrit eivät olleet mitään Tomeja, Dickejä tai Harryja, kuten Bethin poliisituttava Butch tarinassa osuvasti toteaa. Kaikkeen tottuu, myös outoihin vampyyrinimiin. Totuttelua vaati myös kursiivin käyttö erikoistermeissä, ne kuitenkin oli selitetty sanastossa eli eivät olisi vaatineet enää lisäkorostusta. Sanasto kirjan alussa oli ehdottomasti plussaa, en ymmärrä miksi joissain kirjoissa sanasto lisätään kirjan loppuun, josta sitä ei välttämättä tule huomanneeksi kuin vasta kirjan luettuaan.
Tarina vetäisi minut mukaansa heti kun selvisin nimiin liittyvästä alkujärkytyksestä. Wardin vampyyrit eivät istu perinteiseen vampyyrimyyttiin vaan niissä on mukavan erilaisia piirteitä. He esimerkiksi syövät normaalia ruokaa, mutta tarvitsevat ravinnokseen vastakkaisen (vampyyri)sukupuolen verta. He eivät pysty luomaan uusia vampyyrejä puremalla, mutta onnistuvat joskus lisääntymään keskenään ja hopea ei ole heille ongelma, ainakaan Dariuksen hopeisista ruokailuvälineistä päätellen. Edes teatraalinen ja paikoin teennäinen kuvailu ei häirinnyt vaan se lähinnä huvitti, varsinkin testosteronia hönkivän Butchin oi beibi -hönkäilyt saivat minut pyörittelemään silmiäni. Tarina tihkuu erotiikkaa ja seksiä ja se sopii tarinan tyyliin, sekä petipuuhat että taistelut kuvataan tasapuolisen ronskisti. Lähes kaikkiin aloitusosassa esitettyihin hahmoihin pääsi kiinni ja heistä haluaisi tietää lisää, kyllä tässä siis on ehdottomasti havaittavissa koukuttumista. Juuri sopivaa viihdettä nautittavaksi muiden kirjojen välissä ja sopii takuulla hyvin riippumattolukemiseksi kesähelteille. Taidan suunnata huomenna kirjastoon hakemaan seuraavan osan, tuli niitä helteitä tai ei...
Sitaattikunniamaininnan saa:
Tässä hän oli, alastomana kylpytakissa, yksin seuranaan reilusti yli viisisataa kiloa vampyyrejä.
Kirjankansibingo jatkuu, rasti ruutuun Nainen.
Hauskaa, että löysit nämä. Nämä ovat minusta NIIN viihdyttäviä.
VastaaPoistaMari, niinpä :) Ainakin ensimmäisen osan perusteella oikein vetävä, viihdyttävä ja koukuttava sarja. Juuri sopivaa kesälukemista siis :)
Poista