Aki Ollikainen: Musta satu
Siltala, 2015
155 sivua
Luettu: 8.5.2015
Mistä: pyydetty arvostelukappale
Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi oli kirjavuoden 2012 kotimainen helmi ja jätti janoamaan lisää luettavaa Ollikaiselta. Musta satu kuulosti ja näytti sen verran houkuttelevalta, että se sai kunnian kiilata lukupinoni huipulle.
(Läppäri sanoi sopimuksen irti, joten minun on turvauduttava hätätilassa tablettiin. Oi tätä tietoteknistä tuskaa, minkä kymmensormijärjestelmästä kaksi- tai parhaimmillaankin muutamasormijärjestelmään siirtyminen aiheuttaa! Näppäilyvirheitä ei voine välttyä, pahoitteluni jo etukäteen.)
Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään.
Nimetön minäkertoja on eksynyt elämässään. Mies toistaa aiempien sukupolvien tekemiä virheitä ja ikään kuin kulkee valmiiksi viitoitettua tietä löytämättä oikeaa suuntaa. Hänen ajatuksensa pyörivät menneessä, perheessä, jonka hän menetti sekä kirjaprojektissa, jonka loppu on hukassa. Välillä kerronta siirtyy nykyhetkestä menneisyyteen 1930-luvulle, kieltolain ja viinan salakuljetuksen aikaan. Trokari Heino yrittää ansaita ylimääräistä tekemällä lisäkeikan pomonsa selän takana. Ei rikastuakseen vaan saadakseen edes vähän liikkumatilaa, löysätäkseen liekaa ja silmukkaa, jolla hän on sidottuna Pankkiiriin, pomoonsa.
Pieni kaistale vapautta, josta voisi aloittaa kiipeämisen kohti huippua, Heino ajattelee. Eikä hänen huipulle asti tarvitsisi päästä. Jokin sopiva kieleke, jolta katsella avaraa maisemaa, se riittäisi. Eikä mahdollinen pudotuskaan olisi niin korkea.
Noituus, salakuljetus, salaperäinen ja synkkä Tattarisuo, sukupolvien yli isiltä pojille siirtyvät ongelmat, rikki menevät välit, petos, ahneus ja kaipuu johonkin parempaan. Siinä on suuria ja kiinnostavia teemoja melko pienen sivumäärän kannettavaksi. Ollikainen myös muistuttaa tarinassaan toistuvasti siitä, kuinka lyhyt onnen hetki on ja kuinka suunta voi muuttua hetkessä. Kaikki tämä on vielä kerrottu Nälkävuodesta tutulla vahvalla kielellä.
Miten vahvasti Ollikainen aloittaa! Näkymä öiselle Tattarisuolle on hyytävä, vaikka on kesä ja aurinko valaisee vielä säteillään. Seuraava hetki onkin sitten kuin toisesta maailmasta, kaunis, herkkä ja lapsuuden onnea sekä rakkautta tulvillaan, mutta jossain taustalla kulkee apea pohjavire... Apeus ja synkkyys värittävätkin tarinaa alusta loppuun. Päähenkilöt eivät ole miellyttäviä, mutta Ollikainen saa kuitenkin lukijan toivomaan heille hyvää.
Kaksi tarinalinjaa ei toiminut kohdallani täysin sujuvasti. Tuntui, että tarinan ja yhteyksien hahmottamisessa meni hieman liian kauan. Koin lievää turhautumista ja ärsytystä kun kokonaiskuva uhkasi karata käsistä sen takia, että henkilöt ja heidän väliset yhteydet eivät avautuneet minulle ajoissa. Minäkertojan lapsuudenystävän, Joonan, osuus jäi mietityttämään vielä kirjan luettuanikin. Lukurytmillä saattoi olla vaikutusta, tarina olisi ehdottomasti parhaimmillaan yhteen menoon luettuna, pieni kertaus palautti minutkin takaisin kartalle.
Mustan sadun kieli ei ole ehkä aivan yhtä pakottamatonta ja soljuvaa kuin Nälkävuodessa, mutta se on silti kovin vakuuttavaa ja kaunista. Jako kahteen kertojaan tai näkökulmaan toimi haasteistaan huolimatta tarinallisesti hyvin, sekä nimettömän kertojan että Heinon vaiheet kiinnostivat kovasti. Odotin alun perusteella hieman hyytävämpää tarinaa, mutta pidin kirjasta kovasti ilman pelottavampaa tunnelmaa. Musta satu on taitavasti kerrottu ja hyvin kasassa pysyvä tarina. Hyvää kannatti odottaa!
Sitaattikunniamaininnan saa:
Valo tanssittaa pölyhiukkasia, minun nauruni kiertää niiden seassa.
Synkällä Tattarisuolla ovat käyneet myös Krista ja Tuijata.
Mielenkiintoista, täytyy laittaa kirja lukulistalle. Synkkä Tattarisuo on paikkana tuttu, murhalähteen ohi nimittäin kulkee nykyisin oivallinen lenkkipolku. Tulee olemaan mielenkiintoista kokea kohtaavatko minun ja Ollikaisen Tattarisuot.
VastaaPoistaNorkku, en tiennytkään, että Tattarisuo ja murhalähde ovat todellisia paikkoja! Täytyy googlettaa lisää... Tulen sitten lukemaan arviosi mikäli kirja päätyy lukupinoosi ja blogiisi ☺
PoistaNälkävuosi oli tosiaan niin hieno, että sen vuoksi Musta satu kiinnostaa kovasti. Silmiini on osunut hieman epäröiviä kehuja, joten pitänee jossain vaiheessa kirjaan tarttua ja katsoa, millaisia ajatuksia herää.
VastaaPoistaJonna, jos pidit Nälkävuodesta niin kannattaa lukea tämäkin. Erilainen, mutta yhtäläisyyksiäkin löytyy. Loppuun jäin ehkä kaipaamaan jotain lisää, mutta joka tapauksessa hyvä kirja!
PoistaVaikuttaa kiintoisalta. Ollikaisen nimi on painettu mieleni sopukkaan, että häntä pitää lukea. Minulta on vielä se Nälkävuosikin lukematta ja se houkuttaa erityisesti. Tämäkin kyllä houkuttaa.
VastaaPoistaElegia, voin suositella molempia Ollikaisen kirjoja ☺ Oma suosikkini on näistä kahdesta Nälkävuosi, mutta tykkäsin siis tästäkin!
PoistaLuin tämän juuri loppuun ja olen aika lailla samaa mieltä. Hieno romaani, kiinnostava teema ja Ollikainen osaa kyllä luoda lauseita. Silti kokonaisuus ei toimi niin hyvin kuin toivoisi. Ei siis lähelläkään Nälkävuotta, mutta kelpo romaani kuitenkin.
VastaaPoistaKatja, olisi kyllä ollut melkoinen temppu Ollikaiselta jos toinen romaani olisi ollut samanlainen täydellisyyttä hipova timantti kuin Nälkävuosi oli. Jäin kaipaamaan selkeämpää loppuratkaisua, mutta valittu loppu sopi hyvin kirjan nimeen. Hieno kirja, vaikka ei raastanut vereslihalle kuten Nälkävuosi.
PoistaMinullekin yhteyksien ymmärtäminen oli hankalaa ja lopulta tuli olo, että puhti loppuu ja lopun annoin mennäki sillä painolla, että ehkä ymmärrän, ehkä en. Ei ollut minun kirjani.
VastaaPoistaOnpa Katri harmi, että tämä ei ollut sinun kirjasi. Varsinkin tuossa kirjan lopussa piti minunkin antaa periksi, ei ollut selkein loppu ei...
PoistaOlen nyt viimeaikoina joutunut tekemään postauksia tabletilla ja se on kieltämättä vaikeaa. Ovat postaukset hieman vähentyneet jo siitäkin syystä, ettei jaksa kirjoittaa niin hitaasti ja vaivanloisesti.
VastaaPoistaMustasta Sadusta pidin, muttei se aiheuttanut samanlaisia tunteita kuin Nälkävuosi. Lukukokemusta nimittäin haittasi hahmot, jotka menivät päässäni sekaisin ahkerasti.
Jenni, jotenkin sitä vain kaipaa kunnon näppäimiä sormiensa alle, ei pelkästään ruutua jonka kirjaimiin pitää tarkasti tähdätä. Ymmärrän hyvin, että postaustahti tabletilla hidastuu.
PoistaSama juttu minulla, hahmot ja lisäksi myös ajat menivät välillä sekaisin. Ongelmakohdistaan huolimatta hyvä, mutta ei täysillä tunteisiin vetoava kirja.
Tämä kirja ei kolahtanut oli nin pal synkkä.
VastaaPoistaMai, minulle taas synkkyys sopi hyvin. Niin monta lukukokemusta kuin lukijaa :)
PoistaOma lukukokemukseni oli täysin identtinen sinun kokemuksesi kanssa. Syytin itseäni siitä, että luin kirjaa pätkissä, ja tuskailin, kun en saanut otetta kokonaisuuteen. Loppua kohti minua alkoi ahdistaakin, niin moni kirjan hahmoista kuoli. Kirjaan oli minusta myös tungettu liian paljon tavaraa, liian pitkä sukutarina, jota hahmoteltiin ylimalkaisesti.
VastaaPoistaLoppujen lopuksi minä pidin eniten nykypäivän osista ja nykypäivän kertojan lapsuuden muistoista. Niissä oli elämänmakua ja kutkuttavaa vinksahtuneisuuttakin.
Tiuku, Mustaan satuun mahtui yllättävän paljon tavaraa kokoonsa nähden, ehkä vähempi olisi riittänyt... Purnauksista huolimatta kuitenkin vahva tarina, mutta yllättävän paljon tästä on jo ehtinyt unohtua ajan kuluessa.
Poista