Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Glen Duncan: Viimeinen ihmissusi

Like, 2013

414 sivua

Suomentanut: Elina Koskelin

(The Last Werewolf, 2011)

Luettu: 2.2.2015

Mistä: kirjastosta

Duncanin kirja osui silmiini kustantajan sivuilta ja kiinnostuin siitä välittömästi. Ihmissusia, kyllä kiitos! Odotukset olivat kovin korkealla, mutta nyt meni metsään niin että rysähti.

Parisataavuotias ihmissusi Jake Marlowe on lajinsa viimeinen elossa oleva edustaja. Häntä jahtaa MOIKOn eli Maailman okkulttisten ilmiöiden kontrolloimisen organisaation jäsenet, nuo tehokkaat jäljestäjät, vakoilijat ja salamurhaajat Eric Grainerin johdolla. Grainer on korvamerkinnyt Marlowen omaksi saaliikseen henkilökohtaisen koston nimissä, mutta hänen harmikseen Marlowe alkaa olla väsynyt pakenemiseen ja tyhjältä tuntuvaan seksin, tappamisen ja syömisen täyttämään elämäänsä. Grainer päättää korottaa panoksia sillä eihän Marlowen voi antaa luovuttaa helpolla, silloin jahdista menisi kaikki jännitys ja maku. Riittääkö Grainerin yllätyspaketti houkuttamaan Marlowen takaisin taisteluun vai tarvitaanko vielä jotain muuta? Antaako ihmissuden vietit periksi antautua? Ainakin Grainerin tarvitsee odottaa suden hetkeä, ihmismuodossa hän ei Marlowea tapa.

     Odotin. Huone odotti. Huominen täysikuu kiskoi ja nyki ja sivalteli. Muodonmuutosta  edeltää joukko kehon temppuja, aavekouristuksia, kun lihakset ja luut ottavat ennakkoa. Hirviö tietää odotuksensa pituuden kuten koira tietää hihnansa pituuden, mutta koiran tavoin se kiskoo ja tikahtuu. Etuhampaani alkoi jo kasvaa takaisin, säikeisesti kutittaen.

 Kirjan takaliepeessä olevat arvostelut lupaavat mahtavaa lukukokemusta ja onhan päiväkirjamuotoon kirjoitettu tarina idealtaan hyvä. Tarinassa on ihmissuden ja jahtiryhmän lisäksi vampyyreitä ja vauhdikkaita juonenkäänteitä, luulisi näistä tekijöistä tulevan viihdyttävä paketti, mutta kun ei niin ei. Lukeminen takkusi alusta asti napakan, mutta raskaan kielen takia. Tyylistä tuli mieleen Raymond Chandlerin Philip Marlowe -dekkari (kyllä, kokonaisen yhden vuosia sitten lukioaikana lukemani Chandlerin kirjan tuomalla kokemuksella arvioituna, mutuhuttua siis oikein olan takaa!), eikä vähiten samannimisen hahmon takia. Viimeisessä ihmissudessa on paljon kirjallisia viittauksia eli ei mielleyhtymä välttämättä ihan aiheeton ole.

Marlowen sivistyssanojen sekä tuskastuttavan monien adjektiivien ja adverbien viljely saivat minut miettimään tosissani kirjan jättämistä kesken. Stephen Kingiä siteeratakseni [t]he road to hell is paved with adverbs eli vähempi kuvailu olisi riittänyt! Olen sanonut aiemminkin, että en halua tarkistaa sanoja sivistyssanakirjasta ja tuntea itseäni tyhmäksi romaania lukiessani. Varsinkin kun sivistyssanat tuntuivat vain ylimääräiseltä kikkailulta. Nämä sanat ja filosofiset pohdinnat yhdistettynä Marlowen muuten niin rääväsuiseen, röyhkeään ja jollain tapaa rivoon puhetyyliin ei vain toiminut minulle. Tarinaan on ripoteltu myös omat inhokkini lukijan puhuttelu(t) ja "jos tämä olisi romaani niin..." -viittauksia. Töks töks. Jäin myös hieman ihmettelemään mistä yksi lopun juonenkäänne tuli, sitä ei paljoa perusteltu tai selvitetty, ehkä en vain pysynyt kärryillä.

Jos tarina olisi kerrottu pelkistetymmin olisin todennäköisesti pitänyt siitä kovasti. Sain kuitenkin vastuksista huolimatta kirjan luettua, se tuntuu melkoiselta saavutukselta! Nyt on vielä yksi ongelma. Kirja on (kuinkas muutenkaan) sarjan aloitusosa ja sille on ilmestynyt jatko-osa nimeltään Ihmissuden morsian. Jätänkö sarjan kesken vai annanko Duncanille vielä yhden mahdollisuuden? Kirja sentään jäi aika kiinnostavaan kohtaan...


Sitaattikunniamaininnan saa (yksi kirjan kliseistä):

Elämää pitää rakastaa, koska muutakaan ei ole.

MarikaOksa viihtyi, mutta joutui lukemaan välillä jotain ihan muuta. Anu piti alusta, mutta kyllästyi lopun kliseisiin. Jussi K. Niemelän mielestä kirja oli piinaavaa luettavaa.