Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

Maaria Päivinen: On nälkä, on jano

into, 2014

257 sivua

Luettu: 19.11.2014

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Olen aiemminkin sanonut, että Maaria Päivinen on yksi suosikeistani kotimaisessa kaunokirjallisuudessa, joten On nälkä, on jano oli pakko lukea tuoreeltaan. Tartuin kirjaan erikoisista lähtökohdista, olen nimittäin "tavannut" kirjan päähenkilön Emilien aiemmin. Tutustuin Emilieen noin 2,5 vuotta sitten, jolloin sain kunnian toimia Päivisen silloisen romaanikäsikirjoituksen alun ulkopuolisena lukijana ja antaa siitä palautetta hänelle. Päivisen mukaan tarina on muuttunut käsikirjoituksen ajoista täysin, joten päätin pyytää kirjasta arvostelukappaleen ja kirjoittaa siitä blogiini. Oli mielenkiintoista huomata kuinka päähenkilö ja tarina voivat matkan varrella muuttua, vaikka en siis aiemmin lukenutkaan koko tarinaa.

Emilie Silvia Grassin, neljääkymmentä lähestyvän matematiikan lehtorin maailma järkkyy kun seinän taakse muuttaa uusi naapuri. Kodin rauha on mennyttä kun lökäpöksyinen rauhanrikkoja aloittaa jatkuvan metelöintinsä eikä työskentelykään suju entiseen tahtiin. Lopullisesti Emilien maailma romahtaa kun hänen saksalainen avomiehensä herra Blumen hylkää Emilien jättäen jälkeensä vain yllättävän kansion lipaston laatikkoon. Kostaakseen Blumenille ja koko miessukupuolelle Emilie ryhtyy sutenööriksi, miesten myyjäksi ja miestennielijäksi.

     Mutta tiedätkö, miten löydän niitä kadulta? Katson jokaista mehukasta maskuliinirukkaa niin että niiden silmiä alkaa särkeä ja joskus esitän kainoa. Kuka nyt kylmää naista katsoo. Kyllähän sinä tiedät millainen olen.
     Kidutan niitä kuin tarantella. En edes häpeä.
     Kieltämättä litistäisin sinutkin, kuten sinä minut kymmenen kertaa uudelleen ja uudelleen. Tosin toisinaan tarvitsen sinut elävänä. Onhan miehilläkin halunsa, yleensä ne niin kuin sinä joskus hieraisevat silmiään kuin olisin unta, minä olen aurinko ja kärvennän, ja ne tietävät että aurinkoon ei saa katsoa mutta silti ne katsovat ja sokeutuvat.
     Olen susi lampaiden vaatteissa.

Päivinen siis keikauttaa perinteisen asetelman katolleen. Huorien välittäjänä ei ole mies vaan nainen, näyttävä, pinnalta kova ja kylmä opettajatar, joka ei katso miesten kansalaisuutta, ammattia tai ikää - eivätkä sitä tee myöskään asiakkaat. Miehet alistuvat naisten uhreiksi, naiset tallovat rahoillaan ja vartaloillaan miehet alleen, käyttävät hyväksi, esineellistävät tavaraksi.

Päivisellä on taito kääriä kärsimys ja kauheus kauniisiin sanoihin ja kielikuviin. Vahva ja leikittelevä kieli näkyy parhaiten Emiliessä sekä hänen epätoivoisissa ja tunnepitoisissa kirjeissään herra Blumenille. Kaupankäyntitilanteista Päivinen raastaa kauneuden kadoksiin, kuvaa aktit ja leikittelyt suoraan ilman korupuheita ja räväyttää karun todellisuuden päin lukijan näköä. Katso, näe! Uhrille ei anneta sananvaltaa paria lausetta enempää, asiakkaiden persoonat hukutetaan lihalliseen kosketukseen, miehistä käytetään alentavia nimityksiä kerta kerran jälkeen. Ostotapahtumien kerronta tuntui aluksi häiritsevältä, kaikki kuulostivat samalta vaikka henkilöt vaihtuivat, mutta kieltämättä ratkaisu on tehokas ja ehkä jopa tarkoituksellinen, etäännyttää persoonat taustalle ja nostaa aihe pääosaan. Ja aihe todellakin nousee esiin. Viimeistään uhri XIII saa voimaan pahoin ja kyyneleet kohoamaan silmiin.

Entä sitten tarinan päähenkilö Emilie? Voi miten minua kylmäsi seurata hänen syöksykierrettään! Kuinka koko hänen elämänsä murenee hiljalleen ympäriltä palasiksi ja hulluus kolkuttelee vihaksi, katkeruudeksi ja kostoksi pukeutuneena jokaisen kulman takana, askel askeleelta lähempänä tarttumaan kiinni punaisista hiuksista ja syömään sielun, sisimmän. Välillä teki mieli huutaa, pyytää Emilietä heräämään tilanteeseen, avaamaan silmät todellisuudelle ja puhaltamaan peli poikki, pysähtymään, mutta Emilie vain uppoaa hetki hetkeltä syvemmälle kostoonsa.

On nälkä, on jano ei kuitenkaan yltänyt lukukokemuksena samanlaiseen raastavaan tunneryöppyyn kuin Pintanaarmuja, joka on suosikkini Päivisen teoksista. Jotkut yksityiskohdat tuntuivat hieman epäuskottavilta ja toistuvasti sivalletut haukkumasanat välillä jopa huvittavilta, mutta tarina on kokonaisuudessaan vahva ja se jää takuulla mieleen. On nälkä, on jano on raaka, suora, lihaisa, el(ä)imellinen, kova ja tunteikas, Emilien osalta myös paikoin surullisen kaunis.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Sydän sihisi eri ilmansuunnista, raaoista sanoista, joita Emilie vielä laskettelisi itseään palvovien miesten korviin, ruhjomisen voimasta, toisten kivuista ja omista nautinnoista.

Kirjan ovat lukeneet myös Annika K, Krista ja Leena Lumi.