Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne

Minerva, 2008

95 sivua

Luettu: 5.6.2013

Mistä: kirjastosta

Tarkoitukseni oli mennä kuuntelemaan Heli Slungaa viime kesänä Oulun kirjamessuilla, mutta koska olin väärässä paikassa väärään aikaan en lopulta kehdannut mennä paikalle kesken kaiken. Kuulin kuinka Slungan haastattelu/ runojenlukutilaisuudessa raikui nauru ja aplodit yläkerran esiintymistilasta kauas alakerran messualueelle ja harmittelin myöhästymistäni. Myöhemmin törmäsin Slungan runoihin mm. kun Leena Lumi arvioi Slungan uusimman teoksen Orjan kirja,  ja kiinnostukseni sen kuin kasvoi. Halusin kuitenkin lukea ensin Slungan esikoiskokoelman Jumala ei soita enää tänne.

Pakko tunnustaa, että koin hienoisia ennakkopaineita sillä olen lukenut runoja hävettävän vähän, en oikeastaan ollenkaan yksittäisiä runoja lukuunottamatta. Kanneltaan miellyttävän yksinkertainen punainen kirja odottikin pitkän aikaa ennen kuin rohkaistuin aloittamaan, sen jälkeen luinkin kirjaa pitkän aikaa ja osan runoista luin moneen kertaan. Erityisesti tähän omankin lapsuuteni pelkoja ja villejä mielikuvia osuvasti kuvaavaan, piilevää kauhua ja maagista realismia huokuvaan runoon palasin useasti:

Nielin papan kalastamilta hauilta silmät.
En maun vuoksi, vaan näkemisen.

Peilityyntä joenpintaa halkoi vain vene
kuvajaiseni takaa avautui hetkeksi
syvä, vedenalainen maailma.

Kaikki ne hukkuneet piruparat,
nimettömiksi jääneet, kasvottomiksi käyneet
liejuisen pohjan mudassa, hylätyissä simpukankuorissa lymyävät
hetken, joskus vain, viivähtivät rantakivillä
istuivat niillä aineettomina, kädet sylissään
katselivat haikeina lasten riemua heinäkuunlämpöisessä vedessä.

Suomustimme ja suolasimme silmättömät kalat,
sytytimme nuotion,
söimme ja syljeskelimme ruotoja.

Pappa sanoi että joessa on näkki
mutta minä tiesin paremmin

mitä siellä on

Slunga on kirjoittanut esikoiskokoelmansa suorin sanoin, kertoen elämästä Pohjois-Suomessa, ihmisten synkkyydestä, melankoliasta, nuoruuden vimmasta, aikuisuudesta, rakkaudesta ja parisuhteen karikoista, ottamisesta ja antamisesta, onnen hetkistä. Uskonnollisuus ei ole kokoelman nimestä huolimatta päällimmäisenä teemana, mutta sitäkin sivutaan. Käydään kevätkirkossa, pohditaan onko tervolalaisille taivaspaikkoja ja kuuleeko Jumala häntä, jonka uskonnolliset hetket rajoittuvat humalaan ja yksinäisyyden hetkiin. Naiseudesta ja sen myötä mm seksistä, vallasta parisuhteessa ja äiti-tytärsuhteesta Slunga sen sijaan kirjoittaa enemmän. Slungan kuvaus synnytyksestä on hieno, samoin tämä pohjoisen naista kuvaava runo, joka löytyy myös kirjan takakannesta:

Poltetaan kynttilöitä.
Sytytetään tulet.

Jokainen nainen on
tulen kajo rinnoillaan kaunis.
Lanteiden täysikuu kirkas, kirkas.

Pohjoisen nainen on
pakkasen ottama,
sen jäljiltä jäänliukas, liukas.

Lämmittää et voi tarpeeksi.
Rakasta jos kykenet.

Slungan tyyli on paikoin ronski ja raju, mutta samalla kaunis, puhdas, paljas ja vahvoja tunteita herättävä. Slungan kielestä muuten tulee mieleen toinen vahvaääninen kotimainen naiskirjailija eli Maaria Päivinen. Slungan runot vavisuttavat, hyytävät ja herkistävät, jopa naurattavat. Runojen tunnelma vaihtelee kepeästä rosoiseen ja taas takaisin, kokoelma pysyy kokonaisuutena hallittuna ja toimivana. 

Pelkäsin etukäteen osaanko tulkita runoja. Turhaan. Nämä runot elää ja tuntee, ilman sen kummempaa tulkintaa ja analysointia. Slunga hallitsee elämänmakuisen kuvailun.


Sitaattikunniamaininnan saa erään runon loppusäkeet:

(...)
Yläpuolellamme pilvien keveys
tuntuu mahanpohjassa

tai ehkä se olet sittenkin sinä

Olen kysynyt Heli Slungalta luvan runojen julkaisuun kokonaisena arviossani. Kiitos!