Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta (#7)

Gummerus, 2012

364 sivua

Suomentanut: Sari Kumpulainen

(All Together Dead, 2007)

Luettu: 24.6.2013

Mistä: kirjastosta

Tutustuminen englanninkieliseen Sookie -sarjaan jäi yhden osan mittaiseksi pikapyrähdykseksi (ainakin toistaiseksi). Lainaamani All Together Dead -pokkarin eräpäivä paukkui useampaan kertaan ja lainasin lopulta suomennetun Pahan veren valtakunnan. Ei sarja ollut alkukielisenäkään mitenkään vaikealukuinen, mutta nautin tämän sarjan mieluummin suomeksi.

Sookie matkustaa Louisianan kuningattaren Sophie-Anne Leclerqin palkkaamana telepaattina Illinoisiin vampyyrien huippukokoukseen yhdessä Louisianan vampyyridelegaation kanssa. Gizan pyramidiksi nimetyn vampyyrihotellin hulppeista puitteista ja poikaystäväehdokas Quinnin läsnäolosta huolimatta tehtävä ei ole Sookielle se mieluisin. Matkalle kun osallistuu hänen sydämensä särkenyt Bill sekä Eric, joka ei muistinmenetyksensä jälkeen oikein tiedä miten suhtautua Sookieen. Kuningattaren tehtävää suorittaessaan Sookie joutuu miettimään uhkaako vaara vampyyrien, muiden yliluonnollisten olentojen vai ihmisten ja etenkin Auringon seurakunnan suunnasta ja kuka oikein on vaarassa, kuningatar, Sookie itse vai joku muu. Sookie joutuu myös sitoutumaan tahtomattaan yhä tiukemmin vampyyrien maailmaan.

     Olinko minä yksinkertaisesti utelias selvittämään, mihin vampyyrit huippukokouksessaan pyrkivät? Janosinko uusien epäkuolleiden kansalaisten huomiota? Halusinko tulla tunnetuksi hammashaukkana - ihmisenä, joka jumaloi vampyyrejä? Kaipasinko alitajuisesti tilaisuutta päästä vaivihkaa Billin lähelle, jotta saisin setvittyä hänen petollisuutensa herättämiä tunteita? Vai oliko pohjimmaisena syynä lähtööni Eric? Olinnko rakastunut huomaamattani tuohon räiskyvään viikinkiin, joka oli yhtä aikaa hurjan komea, peto sängyssä ja mukana vampyyripolitiikassa?

Sookien suhtautuminen Ericiin ei siis sekään ole ihan selvää pässin lihaa. Tämän sarjan kutkuttavimpia kuvioita onkin kissa ja hiiri -leikki Sookien ja Ericin välillä. En siis edelleenkään osaa oikein suhtautua Sookien ihastukseen Quinniin, onneksi kirjassa on sen verran vauhtia, että heidän kiehnäämisensä suhteensa rakentaminen jää vähemmälle.

Sarjan edetessä on mukava huomata, että Harris ei jää vieläkään pyörittämään samoja vanhoja hahmojaan vaan laajentaa jälleen yliluonnollisten olentojen kirjoa, tällä kertaa toisesta ulottuvuudesta tulevilla ylivertaisilla henkivartijoilla britlingeneillä. On kirjassa toki ihmisiäkin, kuten Bon Tempsin ulkopuoliset uudehkot ihmistuttavuudet: Sookien kämppikseksi päätynyt Amelia Broadway ja hänen poikaystävänsä Bob (joka tosin on edelleen kissan muodossa aiempien noitatouhujen seurauksena) sekä huippukokoukseen osallistuva Sookien telepaattikollega Barry Pikkolo.

Pahan veren valtakunnan juoni kulki pääpiirteittäin mukavasti. Ihmetystä tai ärsytystä herätti muutama pikkuseikka: a) Sookie odotti Amelian lähtevän asioille ennen kuin antautui läheisempään kanssakäymiseen Quinnin kanssa, mutta Bob sai kuitenkin jäädä taloon, b) Sookien ihokarvojenpoistovälineet piti jälleen mainita erikseen ilman sen olennaisempaa asiayhteyttä (en tiedä miksi tämä edelleenkin häiritsee), c) asiat lähtivät selviämään hieman liian hätäisesti ja niin sanotusti h-hetkellä ja d) sivuhenkilöitä oli turhan paljon. Loppuhuipennuksessa rytisteltiin tällä kertaa oikein isosti. Viihdyin kirjan parissa loistavasti enkä malttanut olla hakematta kirjastosta seuraavaa osaa, sillä oletan sen lupaavan nimellään (Veren sitomat) jatkoa erääseen tässä osassa tapahtuneeseen välikohtaukseen. Sen tarkemmin en viitsi kuviota avata, että en pilaa keneltäkään lukukokemusta. Ja voihan olla, että olen oletuksissani aivan väärillä jäljillä...


Sitaattikunniamaininnan saa erittäin mahtipontinen "vesilause", joka saa näillä helteillä janoiseksi:

Kaikki pienet rauhattomuuden purot, jotka olivat alkaneet norua mielessäni kuin sadevesi ikkunassa, olivat yhtyneet valtavaksi levottomuuden virraksi, joka kuohui sisälläni.

Ps. Olen sitten koukussa (ja tiukasti) myös True Bloodiin, jota tosin aloin seurata vasta neljännestä tuotantokaudesta.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

WSOY, 2013

447 sivua

Suomentanut: Terhi Kuusisto

(Gone Girl, 2012)

Luettu: 16.6.2013

Mistä: pyytämättä saatu arvostelukappale

Valitsin uutukaisen Kiltin tytön luettavakseni Rakkaudesta kirjoihin -blogin Annika K:n hehkutuksen perusteella ja siksi, että minuun iski kesädekkarifiilis. Sain kirjan kustantamon lähettämänä arvostelukappaleena, joten minun ei tarvinnut edes vilauttaa pinkkiä VIP-passiani, jota myös kirjastokortiksi kutsutaan.

Edellä siis malliesimerkki kustantamojen uusien bestisten, kuten Antti Berg meitä kirjabloggareita Helsingin Sanomien NYT -liitteen artikkelissaan tituleeraa, toiminnasta ;) En nyt jaksa työntää lusikkaani kesän kirjablogikohusoppiin tämän enempää enkä selventää tai puolustella lukemistani tai bloggaamistani. Sanonpahan vain, että ne ovat minulle rakkaimpia harrastuksiani, eikä minulle ole mitään merkitystä sillä onko lukeminen coolia vai ei, toisin kuin tuntuu olevan aiheesta kolumnin kirjoittaneelle Sanna Kangasniemelle. Mutta sivupoluilta takaisin asiaan.

     Tunnistaisin hänen päänsä missä tahansa.
     Mitä sen sisällä liikkuu? Ajattelen sitäkin: hänen mieltään. Hänen aivojaan, kaikkia niitä poimuja, ja ajatuksia, jotka niissä sukkuloivat kuin nopeat, kiihkeät tuhatjalkaiset. Kuin lapsi kuvittelen, kuinka avaan kallon, suorin aivojen poimut, seulon ja erottelen ja yritän napata ajatukset. Mitä sinä mietit, Amy? Tätä olen avioliittomme aikana kysynyt kaikkein useimmin, vaikken ehkä ääneen, en ehkä siltä joka osaisi vastata. Kai sellaiset kysymykset purjehtivat myrskypilvinä jokaisen avioliiton yllä: Mitä mietit? Miltä sinusta tuntuu? Kuka sinä olet? Mitä me olemme tehneet toisillemme? Mitä me vielä teemme?

Amy ja Nick Dunne ovat olleet naimisissa viisi vuotta. Hääpäivän viettoon perinteisine rituaaleineen tulee muutos sillä Amy katoaa jäljettömiin. Ulko-ovi on avoinna, kissa on pihalla ja sisällä Nickiä odottaa kesken jääneet kotityöt ja sotkuinen olohuone. Ajan kuluessa ja tutkimusten edetessä syyttävä sormi alkaa uhkaavasti kääntyä osoittamaan Nickiä. Onko avioliiton kulisseissa jotain niin pahasti vialla, että aviomies on päästänyt vaimonsa päiviltä vai mitä Amylle on tapahtunut?

Kiltti tyttö on merkillinen kirja, josta on vaikea muodostaa mielipidettä. Se oli kevyempi kuin odotin ja siinä oli paikoin jopa jotain hömppämäistä, jota en kuitenkaan osaa sen tarkemmin määritellä. Kirja tuntui etenevän minun makuuni liian hitaasti (siis dekkariksi) eikä jännitystäkään niin paljoa ollut. Tarina kyllä kulki mukavasti ja lukeminen sujui, mutta tuntui kuin jarru olisi jäänyt vähän jumiin. Odotin koko ajan milloin tarina pääsisi kunnolla vauhtiin, puolenvälin juonenkäänne lupaili jo hyvää, mutta sitten tarina tuntui taas tasaantuvan. Tapahtumien uskottavuus joutui lopussa koetukselle ja mitä lähemmäs loppua kirja eteni sitä ärsyyntyneemmäksi kävin sekä Nickiin että Amyyn. Kirja siis onnistui herättämään tunteita, vaikka ne eivät olleetkaan välttämättä yltiöpäisen positiivisia.

Se mistä kirjassa pidin oli kerronta. Flynn kieputtaa lukijaa mukavasti kertomalla tarinaa eri aikatasoissa ja kahdella kertojaäänellä. Kun Nick kuvaa jonkin tapahtuman saa Amy kohta äänensä kuuluviin päiväkirjamerkintöjensä avulla. Ne alkavat ennen hänen ja Nickin tapaamista jatkuen kohti nykyhetkeä, joten pariskunnan menneisyys tulee avattua hyvin. Myös juoni ansaitsee kiitokset hieman epäuskottavaa loppua lukuunottamatta. Kuvittelin jo yhdessä vaiheessa ratkaisseeni Amyn kohtalon, mutta Flynn tarjosi vielä muutaman käänteen ja ajatusten sekoittamisen ennen ratkaisuaan.

Vaikka Flynn kuvaakin tarinassaan avioliiton varjopuolia ja sitä miten vaikea toista on loppujen lopuksi tuntea en voi allekirjoittaa takakannessa olevaa Financial Timesin sitaattia >>Lue tämä ja pysy sinkkuna.>>. Olihan tässä koukkua ja erittäin virkistävää kieroutta, mutta illallisista lukuhetkistä huolimatta tämä ei vienyt yöuniani (aviomiehen vieressä). Dekkari-innostus tuntuu kuitenkin pitkän tauon jälkeen heräilevän. Tai sitten tarvitsen kunnon trillerin. Tai kauhua... Huhuu, Stephen King... Kilttiä tyttöä on luettu ja kehuttu ahkerasti, mutta linkitän tällä kertaa hieman samoissa tunnelmissa kirjan lukeneen Lukuisan Lauran arvioon sekä hieman erilaiseen postaukseen, Jenni S.:n K-blogin lukupiirikeskusteluun, jossa siis ruoditaan Kilttiä tyttöä mielipiteitä ja juonipaljastuksia säästelemättä.

>>Se on hyvä.>> Hän sirkuttaa arvionsa kuin ainoan asian, mitä kirjasta voi sanoa: hyvä tai huono. Ei keskustelua tekstistä, teemoista, nyansseista, rakenteesta. Vain hyvä tai huono. Niin kuin nakkisämpylä.

En voinut vastustaa kiusausta! Kiltissä tytössäkin siis sivuttiin päivän polttavaa puheenaihetta. Päättäkää itse oliko tämä postaus nakkisämpylä vai ei ;)


Sitaattikunniamaininnan saa hieman arpomalla valittu, mutta kieltämättä sopuisan avioliiton viisaudensiemenen sisältävä lause:

En käsitä miksi minun pitäisi todistaa rakkauteni muistamalla täsmälleen samat asiat täsmälleen samalla tavalla kuin sinä.

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne

Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne

Minerva, 2008

95 sivua

Luettu: 5.6.2013

Mistä: kirjastosta

Tarkoitukseni oli mennä kuuntelemaan Heli Slungaa viime kesänä Oulun kirjamessuilla, mutta koska olin väärässä paikassa väärään aikaan en lopulta kehdannut mennä paikalle kesken kaiken. Kuulin kuinka Slungan haastattelu/ runojenlukutilaisuudessa raikui nauru ja aplodit yläkerran esiintymistilasta kauas alakerran messualueelle ja harmittelin myöhästymistäni. Myöhemmin törmäsin Slungan runoihin mm. kun Leena Lumi arvioi Slungan uusimman teoksen Orjan kirja,  ja kiinnostukseni sen kuin kasvoi. Halusin kuitenkin lukea ensin Slungan esikoiskokoelman Jumala ei soita enää tänne.

Pakko tunnustaa, että koin hienoisia ennakkopaineita sillä olen lukenut runoja hävettävän vähän, en oikeastaan ollenkaan yksittäisiä runoja lukuunottamatta. Kanneltaan miellyttävän yksinkertainen punainen kirja odottikin pitkän aikaa ennen kuin rohkaistuin aloittamaan, sen jälkeen luinkin kirjaa pitkän aikaa ja osan runoista luin moneen kertaan. Erityisesti tähän omankin lapsuuteni pelkoja ja villejä mielikuvia osuvasti kuvaavaan, piilevää kauhua ja maagista realismia huokuvaan runoon palasin useasti:

Nielin papan kalastamilta hauilta silmät.
En maun vuoksi, vaan näkemisen.

Peilityyntä joenpintaa halkoi vain vene
kuvajaiseni takaa avautui hetkeksi
syvä, vedenalainen maailma.

Kaikki ne hukkuneet piruparat,
nimettömiksi jääneet, kasvottomiksi käyneet
liejuisen pohjan mudassa, hylätyissä simpukankuorissa lymyävät
hetken, joskus vain, viivähtivät rantakivillä
istuivat niillä aineettomina, kädet sylissään
katselivat haikeina lasten riemua heinäkuunlämpöisessä vedessä.

Suomustimme ja suolasimme silmättömät kalat,
sytytimme nuotion,
söimme ja syljeskelimme ruotoja.

Pappa sanoi että joessa on näkki
mutta minä tiesin paremmin

mitä siellä on

Slunga on kirjoittanut esikoiskokoelmansa suorin sanoin, kertoen elämästä Pohjois-Suomessa, ihmisten synkkyydestä, melankoliasta, nuoruuden vimmasta, aikuisuudesta, rakkaudesta ja parisuhteen karikoista, ottamisesta ja antamisesta, onnen hetkistä. Uskonnollisuus ei ole kokoelman nimestä huolimatta päällimmäisenä teemana, mutta sitäkin sivutaan. Käydään kevätkirkossa, pohditaan onko tervolalaisille taivaspaikkoja ja kuuleeko Jumala häntä, jonka uskonnolliset hetket rajoittuvat humalaan ja yksinäisyyden hetkiin. Naiseudesta ja sen myötä mm seksistä, vallasta parisuhteessa ja äiti-tytärsuhteesta Slunga sen sijaan kirjoittaa enemmän. Slungan kuvaus synnytyksestä on hieno, samoin tämä pohjoisen naista kuvaava runo, joka löytyy myös kirjan takakannesta:

Poltetaan kynttilöitä.
Sytytetään tulet.

Jokainen nainen on
tulen kajo rinnoillaan kaunis.
Lanteiden täysikuu kirkas, kirkas.

Pohjoisen nainen on
pakkasen ottama,
sen jäljiltä jäänliukas, liukas.

Lämmittää et voi tarpeeksi.
Rakasta jos kykenet.

Slungan tyyli on paikoin ronski ja raju, mutta samalla kaunis, puhdas, paljas ja vahvoja tunteita herättävä. Slungan kielestä muuten tulee mieleen toinen vahvaääninen kotimainen naiskirjailija eli Maaria Päivinen. Slungan runot vavisuttavat, hyytävät ja herkistävät, jopa naurattavat. Runojen tunnelma vaihtelee kepeästä rosoiseen ja taas takaisin, kokoelma pysyy kokonaisuutena hallittuna ja toimivana. 

Pelkäsin etukäteen osaanko tulkita runoja. Turhaan. Nämä runot elää ja tuntee, ilman sen kummempaa tulkintaa ja analysointia. Slunga hallitsee elämänmakuisen kuvailun.


Sitaattikunniamaininnan saa erään runon loppusäkeet:

(...)
Yläpuolellamme pilvien keveys
tuntuu mahanpohjassa

tai ehkä se olet sittenkin sinä

Olen kysynyt Heli Slungalta luvan runojen julkaisuun kokonaisena arviossani. Kiitos!

Kaksintaistelu eli Joules Taylor: Vampyyrit vs. Eric Maple, Eliot Humberstone ja Lynn Myring: Noidan käsikirja

Törmäsin taannoin kirjaston uutuushyllyssä Edwardiin Joules Taylorin Vampyyrit -kirjaan ja nappasin sen mukaani. Kun sain samoihin aikoihin lainaan varaamani Maplen ja kumppaneiden Noidan käsikirjan päätin tehdä tieteellistä mutuhuttuisaa vertailua näistä kahdesta "tietokirjasta".

Joules Taylor: Vampyyrit

Nemo, 2009

192 sivua

Suomentanut Lotta Heikkeri

(Vampires, 2009)

Luettu: 15.4.2013

Mistä: kirjastosta

Eric Maple, Eliot Humberstone, Lynn Myring: Noidan käsikirja - Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia

Tammi, 1994

192 sivua

Suomentanut: Pirjo Helasti

(Supernatural World, 1979)

Luettu: 2.6.2013

Mistä: kirjastosta

Jotta ei menisi vain sanalliseksi vertailuksi otan käyttöön yksinkertaisen pisteytyksen: jokaisessa kohdassa on jaossa maksimissaan 2 pistettä. Pisteytys on oivallinen apuväline siitäkin syystä, että syvällinen pohdinta ja analysointi on sula mahdottomuus. Helteestä seurannut raukeus ja sääskistä aiheutunut raivokas huitominen ja sittemmin armottomasti kutiavat paukamat häiritsevät keskittymistä.


Nimi
Aloitetaan helposta. Vampyyrit on nimenä varsin tylsä, kun taas Noidan käsikirja - Vampyyreita, aaveita ja outoja voimia on ihan loistava!
0-2 Noidan käsikirjalle.

(Toiston minimoimiseksi käytän kirjoista jatkossa lyhenteitä V ja NK.)

Kansi
V:ssä vaikuttaa vahvasti houkuttelukerroin Edward (ja Bella) Twilight -elokuvasta sekä hieno fontti ja mukamasveripisarat. NK:ssa taas luotetaan pelottavaan maapallokuvioiseen pääkalloon verisine silmineen ja hampaineen. NK:ssa vaikuttaa vahvasti nostalgiakerroin, se tuli luettua aikoinaan useaan kertaan.
Pisteet tasan 1-1.

Taitto / ulkoasu
Kappas, molemmissa on täsmälleen sama sivumäärä! NK on näppärän kokoinen, mutta taitto / ulkoasu on hieman liian tiivis. NK:ssa ei ole juurikaan panostettu  fonttiin vaan kaikki on samalla (lue: tylsällä) fontilla. V on ulkoasultaan / taitoltaan ilmava ja siten miellyttävämpi lukea. V on muutenkin visuaalisempi teos. Sivujen laitojen "vanhennus" tummentamalla ja erikoisemmat, hieman vanhahtavat fontit otsikoissa sopivat kirjaan kuin, no, kulmahampaat vampyyrille.
Tasapisteet tästäkin 1-1.

Kuvitus
Vaikka useat NK:n kuvat ovat piirtyneet tarkkana mieleen lapsuuden useista lukukerroista vie V voiton kuvituksessa. Paria poikkeusta lukuunottamatta NK koostuu piirretystä, suurimmaksi osaksi pienestä kuvituksesta kun taas V on täynnä tv-sarja- tai elokuvakuvitusta ja erilaisia mainosjulistekuvia, joista osa on koko sivun kokoisia.
V vie voiton 2-0.

Aihe
Tätä onkin vaikeampi arvoida. V on aihealueeltaan suppeampi kuin NK, jossa on 3 aihealuetta (Osa 1: Vampyyrit, ihmissusia ja paholaisia, Osa 2: Kummitustaloja, aaveita ja kummituksia, Osa 3: Oudot voimat ja selittämättömät kyvyt), mutta toisaalta V käsittelee aihetta laajemmin. NK:ssa oli kiinnostavaa kaksi ensimmäistä osaa, kolmas oli oikeastaan yhtä kuraa.
Molemmille pisteet 1-1.

Sisältö
Sivuaa aika läheltä aihetta, mutta tarkastelen nyt kuitenkin asiaa pikkuisen syvemmin. NK:n sisältö on esitetty napakasti ilman jaaritteluja ja tekstit vastaavat otsikoita. V:ssä on monipuolista sisältöä, mutta korostettuihin laatikoihin tai inforuutuihin valittu tieto ei eroa leipätekstistä ja ne on myös sijoitettu usein aivan epäloogisiin paikkoihin. Jäi sellainen olo, että on vain kikkailtu kivalla taitolla ilman sen kummempaa sisältöä.
Tiukka tasapeli 1-1.

Loppuvaikutelma
Molemmat kirjat luettuani V näyttää ja tuntuu tyylikkäämmältä, mutta se jää sisällöltään valitettavan laihaksi. Se myös tuntuu jollain tavalla NK:n kopiolta, ainakin NK:n 1. osan tieto löytyi pitkälti myös V:stä ja V:n ulkoasu / jaottelu noudatti NK:aa. Toisaalta molemmissa kirjoissa on kielellistä kömpelyyttä ja NK tuntuu lisäksi auttamattomasti vanhanaikaiselta. NK:ssa on kuitenkin bonuksena jokaisen osan lopussa Testaa tietosi -osio ja lisäksi vielä aaveraporttikaavake, joista ropisee pienet bonuspisteet.
Voitto NK:lle 0-2.

Niinhän siinä kävi, että tiukan taistelun vei pistein 6-8 Noidan käsikirja. Siitä huolimatta tuntuu vahvasti siltä, että tämä oli viimeinen kerta kun kyseiseen kirjaan tartuin. Vampyyrit -kirjaa voisin sentään selailla tai ainakin katsella kuvia ja ihastella nättiä ulkoasua.

Lainaukset ja sitaattikunniamaininnat jääköön tällä kertaa valitsematta. Perinteisempi arvio Vampyyreistä löytyy ainakin Lukunurkasta ja Blood Manifest - Vampire blogista. Noidan käsikirja on mainittu ainakin Hys, äiti lukee nyt -blogissa, josta sainkin innoituksen uudelleenlukuun. Sanokaa mitä sanotte, mutta nappaan tästä pisteen 10 klassikkoa -haasteeseen (8/10) Noidan käsikirjan osalta.