Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

ntamo, 2013

259 sivua

Luettu: 26.2.2013

Mistä: pyydetty arvostelukappale kirjailijalta

Luettuani Maaria Päivisen aikaisemmat romaanit Silja ja Mai sekä Minä rakastan sinua nuori mies odotin jo kieli pitkällä hänen seuraavaa teostaan. Päivinen onkin noussut kahdella romaanillaan yhdeksi kotimaisista suosikkikirjailijoistani.

Anna on särkynyt sisältä ja ulkoa. Häntä hallitsee aviomies Veikko, joka ruhjoo ja alistaa, rakastaakin ehkä, mutta raa'alla tavalla. Anna pakenee arkea Hermanin lähelle, mutta ehkä huomaamattaan hallitsee tuota rakastavaa naapurin miestä osittain samalla tavalla kuin Veikko häntä. Riittääkö Annasta Veikon lisäksi Hermanille, odottamastaan lapsesta puhumattakaan, kun Anna on jo itselleenkin liikaa? Anna yrittää pyristellä irti Veikon vallan alta sekä rajoittuneesta elämästään, mutta tavat ja tunteet istuvat tiukassa. Hän tekee viimein ratkaisunsa, mutta sen toteuttamiseen hän tarvitsee Hermania.

     Minä se olin, joka hänet työnsi aaltoihin, hän itse sitä toivoi.

     Että minä laittaisin eteenpäin.

     Minä, eikä kukaan muu.

     Hän oli tajuton siinä vaiheessa. Rakastin niin paljon, että annoin hänet merelle, ja hän puolestaan niin kyllästynyt, että tahtoi sinne. Hän rakasti kaikkia meistä niin tukahduttavan paljon, että kyllästyi; hän rakasti liikaa, liikaa voi todella rakastaa. Niin voi, että sattuu.

     Että tulee halu kuolla, tukehtua rakkauteen upota kiveksi maailman pohjaan.

Tarina kerrotaan vuorotellen Annan ja Hermanin sanoin, Veikko pysyy hiljaa. Toisinkin olisi voinut olla, Päivinen nimittäin kertoo blogissaan Veikon olleen alunperin toinen kertoja Annan rinnalla, mutta hän leikkasi Veikon pois ja loi Hermanin. En voi olla miettimättä minkälainen tarina oli alunperin, kuinka paljon ankeutta ja vihaa Veikko olisi siihen tuonut. Nyt Herman suo ne vähäiset onnen ja helppouden hetket, joita ilman Anna olisi saattanut suistua raiteiltaan paljon aikaisemmin.

Päivisen kirja pyörii vahvasti rakkauden ympärillä. Hän kuvaa hienosti rakkautta ja sen varjopuolta sekä sitä miten eri tavalla ihmisen voikaan nähdä omin tai toisen silmin. Anna on ankara itseään kohtaan, uskoo Veikon väheksyntää ja lietsoo sitä vielä ajatuksissaan eli syöksykierre on valmis. Toisen näkökulman tarjoaa Herman, joka näkee Annan kauniisti ja kauniina, hänen puutteistaan huolimatta.

Kirja viiltää, repii rikki ja vereslihalle. Se on enemmän kuin nimensä veroinen, naarmut painuvat pintaa syvemmälle. Se satuttaa Annan kokeman kurjuuden takia ja ihastuttaa Päivisen kauniin ja elävän kielen ansiosta. Myös Anni Halosen kansikuva on todella pysäyttävä ja onnistunut. Se kuvaa Annan tarinaa ja kirjan tunnelmaa todella hyvin. Jos kansi herättää voimakkaita tunteita niin samaa tunnemyrskyä on luvassa kansien välissä. Ainoa herpaantumisen hetki koitti kirjan loppupuolella kun ihmettelin mistä Mauku-kissa yhtäkkiä ilmestyi Annan kotiin. Oliko sitä mainittu aiemmin vai olinko vain niin uppoutunut kolmikkoon Anna-Veikko-Herman, että olin ohittanut sen kokonaan? Tuon miettiminen ja mainitseminen on kylläkin täysin nippelinillitystä ja epäoleellista tarinan ja lukuelämyksen kannalta! Koin lukiessani jatkuvasti kylmiä väreitä ja kirjan kannet suljettuani palelu vain jatkui. Anna pysyttelee vahvasti ajatuksissani ja huomaan kuvittelevani kirjan loppuun pientä takaporttia. Entä jos...?

Taisin juuri lukea Päivisen parhaan romaanin ja yhden kirjavuoteni helmistä! Voin suositella kirjaa kaikille, jotka nauttivat kauniista kielestä eivätkä pelkää rankkoja aiheita. Myös Leena Lumi koki kirjan vahvasti.

Sitaattikunniamaininnan saa poikkeuksellisesti kaksi lausetta. Ei ole kirjailijan vika, että hän kirjoittaa niin riipaisevia ja kauniita sanoja ettei bloggari osaa tehdä valintaa:

Miten yksi henkilö, jota ei kunnolla vielä edes tunne, voi olla tämä kaikki.

Ymmärränkö, että hän on lauseissani iso alkukirjain ja pieni, vahingossa loppuun lisätty piste.