Kuinka kuolleita käsitellään

John Ajvide Lindqvist: Kuinka kuolleita käsitellään

(Hanteringen av odöda, 2005)

Gummerus, 2010

400 sivua

Halusin välillä lukea muutakin kuin Stephen Kingin kirjoittamaa kauhua. Ei sillä että King kyllästyttäisi, mutta kirja(ilija)llinen vaihtelu virkistää. Mietin kirjastossa A-hyllyn vieressä seisoessani, että mikähän John Ajvide Lindqvistin kirja TBR100 -listaltani löytyykään (luulin ensin kirjailijan kirjojen löytyvän L:n kohdalta, mutta ei suinkaan!). Nappasin mukaani Kuinka kuolleita käsitellään -kirjan. Muistin tietenkin väärin, listallani on Ystävät hämärän jälkeen, mutta se taisi olla lainassa. Aloitin sitten tutustumiseni ruotsalaismiehen kauhuun hänen esikoiskirjansa sijaan tästä kolmannesta.

Auringonpaistetta, hellettä, päänsärkyä ja seisovaa, ukkosta enteilevää ilmaa. Ihan tavallinen kesäilta Tukholmassa? Ei aivan. Yksikään sähkölaite ei sammu ja eläimetkin käyttäytyvät oudosti. Yhtäkkiä ilmassa väreillyt sähkökenttä katoaa. Pian niin ruumishuoneet, hautausmaat kuin sairaalan kylmiötkin ovat täynnä henkiinheränneitä kuolleita. Moni läheisensä menettänyt saa vieraan, jota ei olisi enää ikinä odottanut.

     Hän ei tuntenut kauhua eikä pelkoa katsellessaan miestään, joka oli kuollut kolme vuotta rubiinihäiden jälkeen ja oli nyt palannut takaisin. Ei. Vain hämmästystä ja... voimattomuutta. Siksi hän otti askeleen miestä kohti ja kysyi:
     "Mitä sinä täällä teet?"
     Tore ei vastannut. Mutta hän kohotti päätään. Siinä olivat hänen silmänsä, mutta katsetta ei ollut. Elvy oli tottunut siihen, sillä kolmen vuoden ajan tuo olematon katse oli suuntautunut häneen. Nyt se oli vain entistäkin jäykempi ja elottomampi.

Kirjassa seurataan usean henkilön kautta kummallisia tapahtumia, jotka keskittyvät ainoastaan Tukholman alueelle. Heille on yhteistä menetys, heidän kaikkien läheinen on kuollut joko aivan äsken tai korkeintaan kaksi kuukautta sitten. Elvy Lundberg on menettänyt miehensä, Frida isoisänsä. Gustav Mahler tyttärenpoikansa, Anna poikansa. David Zetterberg vaimonsa, Magnus äitinsä. Lääkärit ja tutkijat ovat ihmeissään niin tutkimustuloksista kuin ilmiöstä, joka esiintyy eläviä kuolleita hoitavissa henkilöissä. Mikä sai kuolleet heräämään henkiin, mitä niille pitäisi tehdä ja minne sijoittaa? Mikä on oikein ja mikä väärin?

Kirjan alku vaikutti lupaavalta: tiivistä jännitystä ja kauhunsekaista odotusta tulevasta. Ehdin jo ajatella Ajvide Lindqvistin kerronnan omaavan aavistuksen verran Kingmäisiä piirteitä. Kun kirjan tapahtumat alkoivat edetä sähkökentän purkautuessa purkautui kuitenkin myös kirjan jännite, paikoitellen kirja oli jopa tylsä ja hidas. Odotin jatkuvasti milloin henkilöiden väliset yhteydet selviävät ja mietin myös useaan otteeseen kirjan alussa olleita valkoisia toukkia. Onko niillä joku merkitys ja milloin niihin palataan? Onneksi jännite paikoitellen löytyi ja tarina eteni mielekkäämmin.

Tarinan henkilöhahmot olivat siinä mielessä mielenkiintoisia, että kaikki onnistuivat ärsyttämään syystä tai toisesta. Erityisesti David ja Gustav saivat minut välillä näkemään punaista. Frida tuntui koko porukan fiksuimmalta, omine ongelmineen ja henkisine kykyineen kaikkineen. Sama ärsyyntyminen leimasi koko tarinaa, odotin koko ajan jotain, mitä ei koskaan tullut muuta kuin pilkahduksina. Idea oli hyvä, mutta joku ainesosa jäi nyt puuttumaan. Esimerkiksi Sinidean, Booksy, Äiti ja Sanna ovat myös olleet kirjan jälkeen hieman ristiriitaisissa tunnelmissa. Täytyy kokeilla josko listalleni valikoitunut Ystävät hämärän jälkeen olisi parempi.


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Luulisin että hän on elävinään", hän sanoi.

Napataan nyt tästä kuitenkin naapurimaa maailmanvalloitushaasteeseen, eli Ruotsi.