Veljeni, Leijonamieli

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

(Bröderna Lejonhjärta, 1973)

Kuvitus: Ilon Wikland

WSOY 1986

230 sivua

Olen edelliskesän kesälomamatkastamme saakka miettinyt olenko koskaan lukenut Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli -kirjaa. Kyseinen tarina oli nimittäin osa Junibackenin satujunamatkaa. Tarinan alku tuntui tutulta mutta aloin kuitenkin epäillä, että kirja on lukematta. Kirjastosta kirja mukaan ja arvoitusta selvittämään.

10-vuotias Kaarle "Korppu" Leijona on ollut pienestä pitäen heikko ja sairastellut paljon. Hänen 13-vuotias isoveljensä Joonatan on hänelle tärkeintä mitä maa päällään kantaa. Joonatan kertoo Korpulle Nangijalasta, retkitulien ja satujen maasta, jonne ihminen pääsee kuoltuaan. Sinne Korppu voi mennä odottamaan veljeään, eikä odottaminen tunnu pitkältä vaikka menisi vuosia ennen kuin he kohtaavat. Ei kuitenkaan mene kauaakaan kun molemmat veljekset vuorollaan päätyvät Nangijalaan. He elävät todeksi satua, mutta satu ei ole aina hyvä, se voi olla myös paha. Ilkeä Tengil ja hänen hirvittävä suojattinsa Katla uhkaavat sekä Ruusulaakson että Kirsikkalaakson asukkaita. Tarvitaankin paljon rohkeutta ja rakkautta, jotta Nangijalassa olisi taas rauha. Sitten on  myös Nangilima.

- En minä kyllä yhtään ole kaunistunut, sanoin.
Mutta Joonatanin mielestä olin kovasti muuttunut entisestäni.
- Ja sitä paitsi näytät niin terveeltäkin, hän sanoi.
Silloin minä oikein rupesin tunnustelemaan oloani. Ja tunsin siinä sillalla maatessani, että olin terve ja iloinen pikkuvarpaitani myöten, miksi minun muka olisi pitänyt niin kaunis olla? Jalat ja kädet ja kaikki paikat tuntuivat niin onnellisilta, että niitä ihan nauratti.

Lindgrenissä on jotain samankaltaista kuin Tove Janssonissa; taitavia tarinankertojia molemmat, osaavat vedota tunteisiin ja heittävät tekstin lomaan pieniä koukkuja, ajatushelmiä. Tekstiä lukiessa melkein hymisee ilosta ja ihastuksesta, välillä taas lähes pidättää henkeä (ja itkua). Ilon Wiklandin kuvitus sopii kirjaan erittäin hyvin, varsinkin kun kuvia on juuri sopivasti ja ne sijoittuvat sopiviin kohtiin.

Miten minä olen onnistunut ohittamaan tämän ihanan kirjan? Muistaisin varmasti mikäli olisin tämän aiemmin lukenut, niin suuren vaikutuksen se teki. Lindgren kuvaa sisarusrakkautta pakahduttavan kauniisti ja rakentaa samalla jännittävää tarinaa, joka kiihyttää vaivihkaa vauhtia kohti yllättävää loppua. Ronja Ryövärintytär, tähänastinen Lindgren-suosikkini, joutunee tästä lähin jakamaan ykköspaikan Veljeni, Leijonamielen kanssa.

Kirjasta on vaikea sanoa mitään, siitä ei puutu mitään eikä siinä ole mitään liikaa. Ehkä ajan kuluessa ja jälkitunnelman heiketessä osaisi sanoa jotain enemmän, mutta tarvitseeko edes? Kirja ei varmasti unohdu ihan heti, varsinkin kun saa päivittäin katsoa omia tyttäriä, tuota Kaarle ja Joonatan Leijonamielen kaltaista saumatonta parivaljakkoa. Parhaita ystävävyksiä, tappelupukareita ja toistensa tärkeimpiä ihmisiä ♥     

Viime vuoden puolella kesken jäänyt 10 klassikkoa haaste saa nyt arvoistansa jatkoa. Veljeni, Leijonamieli on viides haasteeseen luettu kirja.

Googlettamalla löytyi Sonjan ei ihan yhtä ihastunut arvio.