Muumilaakson marraskuu (ja muidenkin)

Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu

(Sent i november, 1970)

WSOY, 1991

172 sivua

Tove Janssonilla taas jatketaan! Koko lailla kirjallisesti -blogissa käynnistyi muumimaraton, ja koska omien muumikirjojeni lukemisesta on jo jonkin aikaa päätin osallistua haasteeseen. Viimeisin lukemani muumiromaani taisi olla Taikatalvi, jota luin ääneen odottaessani esikoistamme. Sain lapsena kummitädiltäni muumiboksin, josta löytyy kahdeksan muumipokkaria. En tiedä vielä luenko haasteeseen ne kaikki vai vain muutaman, mutta koska eletään vielä hetki marraskuuta sai Muumilaakson marraskuu kunnian toimia aloittajana.

Nuuskamuikkunen, homssu nimeltään Tuhto, Vilijonkka, Hemuli, Ruttuvaari ja Mymmeli päätyvät kuka mistäkin syystä Muumilaaksoon. Joku etsii viittä sointua, toinen puolestaan pakenee siivousta. Kaikilla on kuitenkin halu päästä muumiperheen luo. Sekalaisen joukon saapuessa yksitellen muumitaloon he kuitenkin huomaavat, että muumiperhe on poissa. Muumimaiseen tapaan ovet eivät ole lukossa, joten vieraat asettautuvat taloksi -saattavathan muumit palata pian.

Kirjan hahmot ja tunnelma ovat aivan erilaisia kuin tv:stä tutussa japanilaisanimaatiossa, jossa on riemua, vauhtia ja seikkailuja. Tämä kirja kertoo lähtemisestä ja luopumisesta, kaipuusta ja haikeudesta, aina kansikuvaa myöten. Ehkä vuodenajalla on vaikutusta, syksyllä päivät lyhenevät, ulkona hämärtää ja elämä hidastuu, miksei siis myös muumilaaksossa. Vaikka pinnan alla pirskahtelee ilo ja riemu, on muumitaloon tulevat vieraat enimmäkseen pohtivia ja vakavahkoja.

Lyhyt raivokas ukonilma oli tehnyt Mymmelin aivan sähköiseksi. Hänen tukkansa kipunoi ja säärien ja käsivarsien jokainen pieni haiven sojotti pystyssä ja värisi.
- Minä olen täynnä sähköä, olen villeydestä pakahtumaisillani, Mymmeli ajatteli. - Voisin tehdä mitä tahansa enkä kumminkaan tee yhtään mitään. Voi miten hauskaa on tehdä ihan mitä haluaa. Mymmeli käpertyi haahkanuntuvapeiton alle ja tunsi olevansa pieni pallosalama, tulinen kerä.

Muumilaakson marraskuu on viimeisimpiä Janssonin kirjoittamia muumikirjoja, sen teksti on hiottua ja kaunista. Vaikka lähikirjasto näkyy sijoittavan Muumilaakson marraskuun lasten osastolle, on se mielestäni ennemminkin aikuisten satu. En muista miten koin kirjan lukiessani sitä lapsena, mutta en usko ymmärtäneeni silloin sen kaikkia sävyjä. Tuskin silloin luin uudelleen ja uudelleen lauseita, pakahtuneena niiden tunnelmasta:

Äkkiä Vilijonkka ryntäsi yläkertaan. Siellä oli vielä koleampaa, talveksi teljetyn kesäkodin liikkumaton vilu.

Ja toisin kuin ehkä valitsemistani tekstipätkistä voisi päätellä, ihastuin eniten Tuhtoon ja Ruttuvaariin.

Voi minkä aarteen kummitätini minulle antoikaan!