Odelma, äitienpäivänä

Yllätyin, kun kirjastossa tuli vastaan Odelma. Kuvittelin, että tätä Katja Kaukosen kirjaa saisi odottaa kauan ennen kuin se olisi kirjastossa lainattavissa. Mutta siinä se oli, uutuushyllyssä. Sinertävän harmaana ja kutsuvana. Kansi täynnä kaunista valoa ja varjoja.

Kirja kertoo Odelmasta, joesta nousseesta naisesta. Odelma saa nimen ketulta ja talon menneisyydeltä. Hän löytää miehen, Freydmanin, jonka kanssa asettuu taloon asumaan. Vierellä kuljetetaan tarinaa Annasta, pienestä tytöstä joka katoaa. Myös Annan tarinassa on ketulla osansa.

Heti ensimmäinen sivu vei minut mukanaan. Kaukosen kuvailu on taidokasta. Pienieleistä, vahvoja tunnelmia, paikoitellen jopa jännitystä. Teksti soljuu eteenpäin. Sanoja ja lauseita haluaa maistella pieninä palasina, ajatuksella.

Vielä ei voinut kiirehtiä, nyt elettiin alkua ja kaikki käynnistyi raukeasti kuten aamuisin on tapana. Aurinko nousi turpeana valaisemaan maaliskuista maisemaa ja katseli, oliko kaikki ennallaan. Valo sormeili seutua. Pisarat irrottivat otteensa naisesta ja valuivat alas maahan. Niin hän luovutti kaiken takaisin kamaralle sen talven jäljiltä ahnaaseen nieluun. Maa imi ja vettynyt nainen kuivui.

Mutta sitten tapahtui jotain. Tämä kirja on ehdottomasti sellainen, jonka lukeminen vaatisi tietynlaisen mielentilan, ajan ja paikan. Minulle kävi niin, että ajatus alkoi karkailla. Olin jotenkin liian levoton lukeakseni tämän. Kirjan edetessä mieleeni tuli useassa kohtaa M. Night Shyamalanin Kylä -elokuva (The Village). Sitten kadotin tarinasta jotain. Tipahdin juonesta tai en jaksanut keskittyä siihen. Välissä kieli alkoi jo ahdistaa. Lopulta lukemisesta tuli puurtamista, iski pakko lukea loppuun -olo. Täytynee yrittää joskus uudelleen, tämä voi kuitenkin olla loistava kirja. Oikealla hetkellä luettuna.

Tässä vielä lopuksi kevään merkkejä (saa sivistää minua ja kertoa mitä kukkia nämä on). Olkoon nämä onnittelukukkaset kaikille äideille ja mummuille. Hyvää äitienpäivää!