J.R. Ward: Herätetty rakastaja

J.R. Ward: Herätetty rakastaja

(Mustan tikarin veljeskunta #3)

Basam Books, 2010

486 sivua

Suomentanut: Maria Sjövik

(Lover Awakened, 2006)

Luettu: 5.6.2016

Mistä: kirjastosta

Tämä kirja olisi ehkä pitänyt kuvata sängyn päällä tai herätyskellon kanssa, mutta ei nyt heittäydytä liiallisuuksiin, olohuoneen pöytä sai kelvata.

Bella ja Mustan tikarin veljeskunnan paha poika, nimensä veroinen Zsadist jäivät toistensa mieliin heti ensi tapaamisestaan. Kun Bella joutuu yhden Harvennuskunnan jäsenen kynsiin tekee Zsadist kaikkensa löytääkseen hänet. Moni vampyyrien perivihollinen kohtaa raa'an loppunsa ennen kuin vampyyrinaaraan sijainti selviää. Sekä Bella että Zsadist ovat kärsineet kammottavalla tavalla, mutta Zsadistin arvet ovat pintaa syvemmällä. Zsadistin on kohdattava menneisyytensä samalla kun hän yrittää auttaa Bellaa.

     Oviaukossa seisovan uroksen kasvot olivat arpiset, ja niitä vääristi aivan keskilinjaa pitkin kulkeva valtava viilto. Mutta arpi ei ollut vielä edes se syy, miksi John koetti kyyristyä pois näköpiiristä. Raunioituneista kasvoista tuijottavat mustat silmät olivat kuin hylätyn talon varjot. Täynnä kaikkea sellaista, mikä voi satuttaa.

Vaikka sarjan edellisen osan lukemisesta on jo useampi kuukausi solahdin nopeasti takaisin New Yorkin Caldwelliin, kaupungin kapeille kujille, Mustan tikarin veljeskunnan ja Harvennuskunnan välisiin taisteluihin, vampyyrisoturien kantapaikkaan ja kartanoon sekä Harvennuskunnan kidutuskeskukeen, vaikka viimeisimmässä olikin melko ikävä vierailla. Paljon oli ehtinyt unohtua, mutta kuten aiemmissa osissa niin tässäkin esiteltiin yksi veljeksistä muiden jäädessä vähemmälle huomiolle. Pikkuisen piti silti kurkistella Googlesta kuka kukin on ja esimerkiksi mikä olikaan edellisessä osassa esitellyn Rhagen salaisuus.

Kaikesta sadistisuudestaan huolimatta kirjan päähenkilöstä Zsadistista löytyy myös herkempi puoli, joka kuoriutuu esille vuosia sitten kivenkovaksi kasvatetun kuoren alta. Sama juttu koko kirjassa, se on täynnä taistelua ja verenvuodatusta, mutta tarina on lopulta yllättävän romanttinen, toki edellisten osien tapaan runsaalla ja paikoin rajulla seksillä kuorrutettuna. Ehkä osa tunnesiirapista olisi voinut jäädä valuttamatta, mutta tällaisenaankin kirja oli ahmittava vauhdilla.

En vielä tässä kolmannessa osassakaan ole täysin sinut paikoin yliteatraaliseksi yltyvän kuvailun tai kirjainkikkailun, varsinkin h-kirjaimen viljelyn (vampyyrien nimissä ja termistössä), kanssa. Mielessäni kävi useampaan kertaan, että mitenköhän termistö on esitetty alkukielisessä (englanti) romaanissa ja että onko suomentaja ottanut idean termistön muodostukseen pohjoisen Suomen murteesta eli niin sanotusta  h:n päältä puhumisesta. Kohottelin monessa kohtaa kulmiani sanoille ja kun suomennoksessa mainittiin kuinka hänen vatsassaan rähjähti, ja räjähdyksestä sinkoilevat kipinät tunkeutuivat kaikkialle hänen ruumiiseensa... oli minun pakko nauraa ääneen, joko h-kirjainta alkaa lipsahdella kirjan normaaliin kieleenkin? Ei onneksi, kyseessä oli vain kirjoitusvirhe, joita kyllä oli kirjassa muutenkin häiritsevän paljon. Viihdyin silti tarinan parissa loistavasti, pitäisiköhän hakea jo seuraava osa kirjastosta...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Uni pokkasi hänet kuin palkintopokaalin.

 Kyllä kiitos, yksi pokkaus tähänkin osoitteeseen! Hyvää yötä.

Enid Blyton: Viisikko ja linnan aarre

Enid Blyton: Viisikko ja linnan aarre (#18)

Tammi, 1979

144 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five on Finniston Farm, 1960)

Luettu: 27.5.2016

Mistä: kirjastosta

Kun kesä kolkuttelee ovella niin Viisikko huutelee lukupinossa. Tämän jälkeen sarjasta on enää kolme osaa lukematta, loppusuoralla siis mennään.

Leo, Dick, Anne, Pauli ja Tim menevät kesälomallaan Paulin äidin tuttavan omistamalle Finnistonin tilalle. Tilan omistavilla Philpoteilla on rahavaikeuksia ja he majoittavat vieraita saadakseen lisätuloja. Viisikko ihastuu heti perheen äitiin, mutta perheen kaksos-Harrit, Henry eli Harri ja Harriet tuntuvat kovin epäkohteliailta. Serkusten lisäksi tilalla on majoittuneena myös amerikkalainen herra Henning sekä hänen hemmoteltu poikansa Junior. Kylällä käydessään serkukset kuulevat, että Finnistonin tilalla on aikoinaan ollut linna, joka on palanut. Viisikko ja kaksoset päättävät etsiä linnan jäänteet ennen kuin vanhoista tavaroista kiinnostunut herra Henning saa vainun salaisuudesta. Ehkä raunioista löytyisi jotain arvokasta, mikä turvaisi tilan tulevaisuuden.

     – Linnassa oli kellareita – ja vankityrmiä, vanhus kertoi. – Tuli poltti linnan pohjakerrosta myöten, ja sen lattia oli kovaksi poljettua maata, ei puuta, joten se ei palanut. Kellarit ja tyrmät eivät voineet tuhoutua – ovatko ne vielä olemassa, vahingoittumattomina? Sitä juuri olen ajatellut monet pitkät vuodet. Mitä noissa kellareissa oli – ja onko se vielä siellä?

Kirja käynnistyy rauhallisesti, Blyton kuvaa kaunista maalaismaisemaa ja maatilaa huolella ja paikoitellen lähes hartaudella. Ja tietysti ruokia. Teetä, skonsseja, jäätelöjä, luumuja, kakkuja, kinkkua... Tarinassa korostuu rakkaus ja kunnioitus isänmaata ja sen historiaa kohtaan ja varsinkin Philpotien ärhäkkä isoisä pitää kovasti oman maansa puolia ahneita amerikkalaisia vastaan. Isoisän letkautukset ja riemukas riehaantuminen tarinan lopussa tarjosi hyvät naurut. Loistava hahmo!

Viisikko ja linnan aarre on loistavaa riippumattolukemista kesäiseen päivään. Ehkä hieman häiritsi se kuinka helposti lapset pääsevät salaisuuden jäljille, mutta lapsilukijalle jännitystä varmasti riittää tarpeeksi. Ei minullakaan missään nimessä ollut tylsää tätä lukiessani. Lapsuuden nostalgia on yhä edelleen vahvasti läsnä. Myös kirjan kannella oli lukemisen kannalta merkitystä, nämä valokuvakannet ovat minulle ne ainoat oikeat.

Sitaattikunniamaininnan saa:

He sanoivat hyvästit ja kävelivät takaisin taloon kankeina ja kipeinä tärisyttävästä ja töksäyttelevästä matkasta, mutta mieli tulvillaan ihania kukkularinteitä, sinistä etäisyyttä, aaltoilevaa viljaa ja maaseudun tuntua.

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Anssi Kela: Kesä Kalevi Sorsan kanssa

Teos, 2008

283 sivua

Luettu: 21.5.2016

Mistä: kirjastosta

Anssi Kela on minulle ennestään tuttu muusikkona, mutta olin kokonaan unohtanut, että hän on myös kirjailija. Sain muistutuksen asiasta kirjastossa kun törmäsin Kelan sympaattiselta näyttävään, mutta hieman pelottavalta kuulostavaan (politiikka ei ole suosikkiaiheeni, ks. edellinen postaus) kirjaan. Kela on taitava biisinikkari, joten miksei häneltä sujuisi myös romaanin kirjoittaminen, tuumin ja kävelin tyytyväisenä punainen kirja kainalossa kohti lainausautomaattia.

Johannes Palorinne on ollut vakavassa onnettomuudessa, jonka seurauksena hänellä on niskakauluri, metallia selkärangassa, kovat kivut ja kahden viikon pituinen aukko muistissa. Johannes istahtaa köpöttelylenkkinsä lomassa Ruttopuiston penkille ja hänen viereensä istahtaa mies, joka puhuttelee häntä nimeltä. Kun Johannes tunnistaa miehen pari vuotta sitten kuolleeksi Suomen pääministeri Kalevi Sorsaksi epäilee Johannes, että hän on menettänyt onnettomuudessa paitsi terveytensä myös järkensä.

Olen oman mielesi tuotos, todennäköisesti seurausta onnettomuudessa päähäsi kohdistuneesta melkoisesta tällistä. Neuvoisin kuitenkin suhtautumaan läsnäolooni avoimin mielin. Olet kokenut jo kovia, mutta sinulla on vielä vaikeita aikoja edessäsi. Minä olen täällä eräänlaisen välittäjän roolissa, työväenliikkeen omantunnon äänenä. Pidä minua vaikka omana Samu Sirkkanasi.
     - Tämä on piilokamera, eikö niin? 

Kela kertoo tarinaa kahdessa aikatasossa. Heinäkuisessa Helsingissä Johannes yrittää kasata itseään ja etsiä kadonneita muistijälkiä Kalevi Sorsan avustuksella, välillä palataan aikaan ennen onnettomuutta, jolloin Johannes ja hänen paras ystävänsä Markus kokevat mitä erikoisempia seikkailuja. Päivät kuluvat ja Sorsa kieputtaa Johanneksen ajatuksia ja muistoja uudelle radalle, herättelee ja ravistelee. Johanneksen muistin pitäisi palata Sorsan käsittelyn jälkeen, mutta onko hän valmis muistamaan?

Tarinan kiepauttaminen ajasta toiseen hämäsi minua alkuun, mutta tempo vei minut nopeasti mukanaan ja lopulta pidin rakennevalinnasta kovasti. Kaksi aikatasoa keskustelee sujuvasti keskenään, puhuen välillä toistensa päälle eikä toinen tajua aina kuunnella. Jännitin miten Johanneksen käy, mitä hän on unohtanut ja missä vaiheessa muistot ja nykyhetki törmäävät jos törmäävät lainkaan.

Kalevi Sorsa on kuivuudessaan ja poliittisessa kapulakielenkäytössään vallan hulvaton hahmo samoin kuin Markus, joka puhuu vaikka mustan valkoiseksi ja saa Johanneksen mukaan päättömiin juttuihinsa. Alun kepeys muuttuu kauheudeksi ja tarinasta muodostuu yllättäen absurdi keitos, jota on ahmittava sivu toisensa jälkeen. Mitä seuraavaksi? Tai kuten Markus sanoo [m]eidän pitäisi kysyä itseltämme, että mitä Magnum nyt tekisi. Kuollut valtiomies, pohdinta mielenterveydestä ja sen järkkymisestä, orava nimeltään Markku, Tom Selleck viiksineen, ystävyys, treffikyselylomake, henkinen kasvu, kuolemanjälkeiset muumit. Kirjassa on kaikkea mahdollista hyvässä, viihdyttävässä ja tunteikkaassa muodossa.

     Pääministeri jatkoi jaaritteluaan. Se oli jostain syystä oudon rauhoittavaa, lähes hypnoottista. Hänen puheensa nuotti oli kuin suoraan eduskunnan kyselytunnilta, se ol lapsuuden tuttu ja turvallinen ääni. Kalevi Sorsan puhuessa tuntui aina siltä kuin värit haalistuisivat ja koko maailma muuttuisi mustavalkoiseksi.

Ja entä sitten tarinan päähenkilö (joka näyttäytyi päässäni alusta asti kovasti Anssi Kelan näköisenä). Voi Johannes, Johannes. Jos törmäisimme puistossa tarjoaisin sinulle rommirusinatötterön. Kohottaisin jäätelön muistoille. Niille, jotka kannattaa muistaa ja niille, jotka haluaisi unohtaa.

Olin oikeassa, Kelalta sujuu myös pidempään muotoon puettu sanataide. Kesä Kalevi Sorsan kanssa on oivallinen kesäkirja. Se on hauska, mutta samalla sen yllä leijuu vakava vire kuin kaukaisten metsäpalojen savu kaupungin yllä. Täytyy sanoa, että nyt fanitan Anssi Kelaa sekä muusikkona että kirjailijana.

- Kamehameha, Kamehameha, Kamehameha.

SDP
    SDP
       SDP

Sitaattikunniamaininnan saa:

Markuksen silmä räpsyy ja näen hänen puppugeneraattorinsa käyvän ylikierroksilla.

Stephen King: 22.11.63

Stephen King: 22.11.63

Tammi, 2013

869 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(11/22/63, 2011)

Luettu: 14.5.2016

Mistä: lahja

Seurasin innolla päivityksiä Kingin 22.11.63-romaaniin perustuvan tv-sarjan valmistumisesta, mutta en tajunnut kuinka nopeasti se saisi ensi-iltansa Suomessa. Tarkoitukseni oli lukea kirja ennen tv-sarjan alkua, mutta kun se alkoi Foxilla 16.4. oli kirja minulla vielä pahasti kesken. Katsoin kyllä aloitusosan, mutta kakkososan jaksokuvauksen perusteella tapahtumissa hypättiin melko roimasti eteenpäin ja päätin lukea kirjan rauhassa loppuun. Onneksi on tallentava digiboksi.

Jake Epping, Lisbonin lukion äidinkielen opettaja on korjaamassa viimeisiä aineita ennen lukuvuoden päättymistä kun hän saa puhelun Al Templetonilta, läheisen lounaskuppilan omistajalta. Alin aika on vähissä ja hänellä on Jakelle tehtävä, jonka ensimmäinen etappi on kuppilan ruokavaraston perällä. "Katsele hiukan ympärillesi ja tule sitten takaisin." Muutamalla askeleella vuosi 2011 häipyy tulevaisuuteen ja Jake astuu kaninkolon, aikaportin kautta menneisyyteen, vuoden 1958 syyskuuhun.

Mieleeni tuli, miten silmiin jää jälkikuva, kun ne ummistaa kirkkaassa auringonpaisteessa. Kun katsoin jalkaani, näin sen lattialla, mutta kun räpäytin silmiäni, joko tuhannesosasekunti ennen tai jäkeen luomieni sulkeutumisen, näin vilaukselta jalkani portaalla. Mutta en kuudenkymmenen watin hehkulampun heikossa valossa vaan kirkkaassa päivänpaisteessa. 
   Jähmetyin.
     "Siitä vain", Al sanoi. "Ei sinun kuinkaan käy. Jatka pois." Hän yskäisi rajusti ja sanoi sitten epätoivoisesti kähisten: "Tee tämä minun tähteni."
     Niin minä tein.
     Herra paratkoon minä tein. 

Mitä jos voisit muuttaa historiaa, olisitko valmis siihen? Entä jos John F. Kennedy ei olisikaan kuollut vuonna 1963 salamurhaajan luoteihin vaan hän olisi selvinnyt tapahtumasta hengissä? Jake päättää ottaa tehtävän vastaan ja estää Yhdysvaltain presidentin murhan, mutta se ei käy noin vain, sillä menneisyys on täynnä kaikuja ja se pistää vastaan. Jaken matkalle mennneisyyteen mahtuu perhetragedioita, salaliittoteorioita, yhteensattumia, uusia tuttavuuksia ja vaaroja sekä tietenkin Lee Harvey Oswald. Onnistuuko Jake tehtävässään ja jos onnistuu niin miten historian kulun muuttaminen muuttaa nykyhetkeä vai muuttaako mitenkään?

Tunnustan, että minulla oli ennakkoluuloni kirjan aihetta kohtaan. John F. Kennedyn salamurha on toki minulle pääpiirteiltään tuttu, mutta pelkäsin, että tietäisin kuitenkin aiheesta liian vähän pystyäkseni nauttimaan kirjasta täysillä. Pelkäsin myös, että aihe huomioon ottaen tarina sisältäisi pakostakin jonkin verran politiikkaa, joka ei suoraan sanottuna ole minulle se vahvin saati kiinnostavin aihe. Helpotuksekseni pysyin hyvin historian ja tarinan käänteissä mukana enkä myöskään ehtinyt tuskastua pahemmin 50- ja 60-luvun politiikkaan.

Toistan itseäni, mutta Kingillä on taito napata lukija mukaansa tarkasti luoduilla kulisseilla sekä hyvin pohjustetuilla ja elävillä henkilöhahmoillaan. Lähdin siis mielelläni Jake Eppingin, alias George Ambersonin mukaan hänen matkalleen kohti Dallasia. Hyppy menneisyyteen oli sulava, nautin 1950-luvun lopun ja 1960-luvun alun leppoisesta tunnelmasta ja matkaseura oli mitä mainiointa. Ilahduin kun George pysähtyi matkallaan Derryyn, erään pellen terrorisoimaan kauhujen kaupunkiin, missä todellisuus on ohut jääkerros syvän, synkän järven pinnassa ja suorastaan riemastuin kun George törmäsi vanhoihin ystäviini Richie Tozieriin ("Piip-piip, Richie!") ja Beverly Marshiin. Pikkuisen jopa harmitti kun George jatkoi matkaansa, mutta reitin varrelle mahtui niin monta muuta kiinnostavaa etappia, että ikävä jäi taustalle. Viihdyin varsinkin Jodiessa, tuossa idyllisessä pikkukaupungissa, josta puuttui Derryä ja Dallasia vaivaava pahan löyhkä.

Kirjan idea on hyvä. King kuvaa kiinnostavalla tavalla perhosvaikutusta, sitä miten pienikin yksityiskohta tai tapahtuma voi saada aikaan käsittämättömän suuria vaikutuksia. Kerronta menee kuitenkin vähän liian laveaksi, kirjassa olisi paikka paikoin ollut tiivistämisen varaa. Kingin tapa tarjota lukijalle ennakkokurkistus tulevista tapahtumista ärsytti välillä, samoin juuttuminen turhiin yksityiskohtiin muutamissa kohdissa (mitä sitten, vaikka Mike sanoo toistuvasti oman nimensä ennen tyttöystävänsä Bobbi Jillin nimeä, ei sillä ole tarinan kannalta mitään merkitystä). Myös suomennoksessa oli muutama ihmetystä herättänyt kohta, esimerkiksi drugstore ja Mr. oli jätetty suomentamatta, vaikka näille kuitenkin on suomenkieliset vastineensa ja yksi elin ehti muuttua toiseksi ja takaisin muutaman sivun sisällä (perna, haima, mitä näitä nyt on, vatsassa kuitenkin molemmat). Suurimmaksi osaksi Rekiaron suomennos oli kuitenkin onnistunut. Sivut (joita oli paljon!) kääntyivät kuin itsestään, Kingin tuotantoon on aina nautinto tarttua!

Runsas, täyteläinen, vain miedosti yliluonnollinen (aikaporttia lukuunottamatta), nautitaan mielellään (yksin, kuinkas muuten) suurina siemauksina. Mukava jälkimaku.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Menneisyys puree, kun sitä yrittää muuttaa. Se repii kurkun auki, jos sille antaa tilaisuuden.

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

Erkka Mykkänen: Kolme maailmanloppua

WSOY, 2015

86 sivua
Luettu: 3.5.2016
Mistä: kirjastosta

Kummallisuudet kiehtovat minua. Niitä Mykkäsen pieni kaunis kirjanen tuntui lupaavan ja absurdit tarinat tuntuivat sopivan lukemiseksi Rämön realistisen matkakertomuksen jälkeen.

Pieneen sivumäärään mahtuu niinkin paljon kuin 25 tarinaa, eli yhdelle tarinalle ei jää kovin paljoa pituutta. Lyhimmät tarinat ovat vajaan sivun mittaisia ja pisin tarinakin vain seitsemän sivua. Mykkänen tarjoilee tarinoissaan rakkautta, unelmia, erotiikkaa ja yhtymisiä, venyviä aikakäsitteitä, erikoisia ihmiskohtaloita ja yllättäviä käänteitä. Siili ei ole sitä miltä näyttää, kalju ja parraton mies saa yllättävää palvelua parturissa, yksi tapaa kaksoisolentonsa ja toinen saman miehen eri ikäisinä.

En halunnut ahmaista koko kokoelmaa kerralla ja kärsiä sitten ns. novelliähkystä, mutta onneksi tarinat itsessään toimivat jarruina, niitä piti lukemisen jälkeen pureskella hetken ajan ennen kuin kävin käsiksi seuraavaan. Toisin kuin yleensä lyhyitä tarinoita lukiessani Mykkäsen tarinat tuntuivat juuri sopivan pituisilta. En tainnut jäädä yhdenkään tarinan kohdalla sellaiseen tunteeseen, että tarina jäi kesken. Vaikka tarinat olivat lyhyitä niihin mahtui yllättävän paljon sisältöä, outo ja absurdi sai kaverikseen yhteiskunnallisia epäkohtia ja parisuhdepohdintaa.

- Mistä tiedät olevasi rakastunut?
- Huumaannun hänen vaikutuspiirissään. Se on enemmän kuin seksuaalista. Hänen olemuksensa ikään kuin loksahtaa kiinni minun olemukseeni. Mitä muuta sellainen on kuin rakkautta.

Valitettavasti osa tarinoista oli kuitenkin sellaisia, että ne tuntuivat kaikessa lyhykäisyyessäänkin liian pitkiltä joko tyylinsä tai aiheensa vuoksi. Vähiten pidin tarinoista Kakatti (en vain jaksa lapsellisia kakkajuttuja), Tirehtööri (jätti tekonokkelan jälkimaun) ja Krista Kosonen I-III (ihan oikeasti, pakkomielteen olisi voinut tiivistää yhteen tarinaan). Suosikkejani puolestaan olivat Siili, Pelastus ja Parturi Paradisi, joista jokainen tarjosi ripauksen kauhua ja täysin odottamattoman käänteen.

Kirja oli äänekäs (whump, klonk, tsink-tsink-tsink-tsink-tsink, tonks, rrrits...), mutta muuten yllättävän hajuton ja mauton. Muutama hyvä tarina ja yllättävä käänne ei pelastanut koko lukukokemusta. Odotin, että tarinat olisivat ravistelleet enemmän.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Aurinko laski yhtä nopeasti kuin pimeys nousi.

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa - Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan

Matti Rämö: Rengasrikkoja Saharassa - Polkupyörällä Pakilasta Pohjois-Afrikkaan

Minerva, 2009

330 sivua

Luettu: 25.4.2016

Mistä: kirjastosta

Edellisestä kirjallisesta polkupyörämatkastani on jo yli kaksi vuotta, nyt viimein tartuin silloin saamaani kirjavinkkiin eli Matti Rämön tuotantoon. Toimittaja-kirjailija-maantieteilijä Rämö on kirjoittanut pyörämatkoistaan jo kahdeksan kirjaa, lukutavoilleni uskollisena tartuin niistä ensimmäiseen.

Matti Rämön neljän kuukauden ja 9560 kilometrin megapolkaisun lähtökohdat eivät kuulosta kovin helpoilta. Vuonna 2002 mies oli pitkän sairastamisen jälkeen todella huonossa kunnossa ja lyhytkin kävelymatka tuotti vaikeuksia. Toipumisen myötä alkoivat päivittäiset liikuntahetket lisääntyä ja pian Rämö alkoi haaveilla pidemmästä pyörämatkasta. Viimein 15.5.2007 koittaa päivä, jolloin Rämö lähtee Kulkuri-polkupyörällään matkaan, tavoittelemaan ei vähempää kuin pyöräilyä Euroopan läpi aina Pohjois-Afrikkaan Saharaan, Chott El Jeridin suolajärvelle saakka ja takaisin. Matkapäiväkirjan kirjoittamisen lisäksi Rämö raportoi matkansa etenemistä sekä YLE:n Teksti-TV:lle että viikoittaisin puhelinhaastatteluin radioon.

Pyöräily tekee hyvää sielulle ja keholle. Stressi kaikkoaa satulassa, mieli sulautuu osaksi maisemaa.

Rämön kirjoitustyyli on rauhallinen ja selkeä, hänen matkaansa on jotenkin terapeuttista seurata. Jalat polkevat, maisema vaihtuu ja matka etenee kilometri kilometriltä eteenpäin. On kiinnostava lukea Rämön ajamisen rytmittämisestä, ruokaostoksista, yöpaikkojen etsimisestä, vastoinkäymisistä, pyörähuollosta, pyykin kuivaamistavoista ([P]izza on maukasta, mutta kuivausoperaatiossa joudun hyödyntämään hehkulamppuja ja digiboksia.), jalkapallo-otteluista ja keskusteluista paikallisten kanssa. Rämö ei juurikaan maalaile maisemia korulausein vaan kuvaa realistisesti näkemäänsä ja kokemaansa. Kuvaus ei ole rauhallisuudesta huolimatta tylsää vaan mukavan sujuvaa, paikoitellen hauskaa, innostunutta ja tunteikasta, esimerkiksi silloin kun Rämö saavuttaa tavoitteensa Chott El Jeridin.

     Hiljaisuus. Valoa heijastava hiljaisuus. Kuljen elotonta tasankoa, joka peilaa tyhjyyttä. Pysähdyn kuuntelemaan hiljaisuutta, ja rauhan tunne valtaa mieleni. Mikään, mikään ei liiku. Aika pysähtyy. Pieni hetki ikuisuutta. Ilma väreilee, ja havahdun kuumuuteen. Aurinko on jo korkealla. En voi jäädä tänne paahteen armoille.

Rämö on kirjannut matkansa ihailtavalla tarkkuudella. Jokaisen päivittäisen merkinnän aluksi Rämö kertoo päivän aikana kulkemansa reitin, matkan pituuden ja käyttämänsä rahamäärän. Matkakuvauksen lisäksi kirjassa on reittikarttoja, kuvaliite sekä tarinan lomaan ripoteltuja Cira Almentin piirroksia. Osa valokuvista on väritetty Almentin piirroksin fotomontaaseiksi. Matkan viimeisellä osuudella Rämö tekee eräänlaisen loppuyhteenvedon megapolkaisustaan sekä luettelee matkavarusteet, tämä listaus oli erittäin kiinnostavaa luettavaa.

En aluksi oikein tiennyt miten suhtautua näihin piirrettyihin osioihin, mutta lopulta ne alkoivat tuntua kirjaan sekä Rämön tyyliin sopivilta, hauskalla ja omaleimaisella tavalla erottuvilta. Karttoja, mielellään värillisiä ja tarkempia, olisi saanut olla enemmänkin, samoin olisi ollut kiva jos valokuvat olisivat olleet niissä kohdissa, joissa kyseisestä paikasta kerrotaan. Ymmärrän kyllä, että kuvat on helpompi keskittää yhteen kohtaan, varsinkin kun ne on laitettu erilaiselle paperille.

Rämön reitti tarjosi paljon kiinnostavia ja minulle tuntemattomia (käymättömiä) paikkoja, mutta löytyi reitiltä pari tuttua kohdettakin, Tallinna ja Innsbruck. Hetken ajan jopa harmittelin kun Rämö ohitti Innsbruckin niin nopeasti, tuossa ihanassa kaupungissa olisi mielellään viivähtänyt useammankin sivun verran... Monen muunkin paikan osalta Rämö nostattaa matkakuumeen.

Rämö kirjoittaa useammassa kohdassa fyysisen jaksamisen lisäksi henkisestä jaksamisesta ja kuvaa mm. sitä havaintoa, että vaikka matkaa on vielä jäljellä niin [H]enkisesti paluu on jo alkanut. Muistan saman tunteen omalta vuosien takaiselta interrail-matkalta, fyysisesti voimia vielä oli, mutta mieli veti tietyssä pisteessä jo kotiin. Rämön kerronta ei kuitenkaan missään vaiheessa uppoa liian henkeväksi vaan kerronta etenee loppuun asti jouhevasti. Kirjan lopussa päättyy yhden pyörämatkan lisäksi toinenkin matka, mikä toi kirjalle surullisen loppusävyn ja muistutti elämän kiertokulusta. Ympyrä sulkeutui.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Alamäkiajon jo päätyttyä hulppean menemisen humina jää vielä kohisemaan korviin.

 

Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat

Hannu Väisänen: Kuperat ja koverat

Otava, 2010

431 sivua

Luettu: 31.3.2016

Mistä: kirjastosta

Minulla ehti jo tulla hieman ikävä Anteroa, Hannu Väisäsen omaelämäkerrallisen sarjan päähenkilöä. Onneksi apu eli kirjasto oli lähellä. Aiemmissa postauksissa puhuin Antero-trilogiasta, mutta sarjaan on sittemmin ilmestynyt lisää osia. Tänä vuonna on julkaistu Elohopea ja myös Taivaanvartijat-kirjassa on pääosassa Antero, sekin lienee osa tätä sarjaa?

Antero jättää ukkokodin taakseen, värjää hiuksensa mustiksi ja matkustaa taidelukioon Savonlinnaan. Siellä olisi valittava itkulahkon itkuistuntojen ja toisen aatesuunnan eli vapaata seksiä ja huonoja tapoja kannattavan haarapataljoonan välillä. Entä jos kumpikaan ei tunnu täysin omalta tai jos veri vetää molempiin, onko pakko valita vai voiko saada molemmat? Yhtäkkiä Anteron opiskelijaelämään puhaltaa uusi tuuli, Louna, liikennemerkkejä rakastava rinnakkaisluokkalainen, mutta edes Louna tai liikennemerkit eivät rauhoita Anteroa ja osoita hänen paikkaansa. Oudon lilan loisteisessa tyhjässä juhlasalissa Antero näkee lopulta tulevaisuutensa suunnan ja lähtee Helsinkiin Taideakatemian sisäänpääsykokeisiin, joka toimii porttina grafiikan pimeälle laitokselle ja pääkaupungin erikoisiin taiteellisiin piireihin.

Aikuisuuden kynnyksellä Antero kasvattaa elinpiiriään ja siipiväliään. Taideympyrät aiheuttavat ihastusta ja ihmetystä, Antero tekee, elää ja hengittää taidetta, tutustuu uusiin ihmisiin, imee itseensä vaikutteita, rakastaakin välillä. Anteron irrottautuminen lapsuuden kodista ja isän otteesta tuntuu välillä haparoivalta, mutta niin vain Oulun pojasta kuoriutuu helsinkiläistyvä taiteilija, joka esittää yhdessä taidenäyttelyssä ystävineen erikoisen performanssin ja toisessa suorittaa oman taiteilijadebyyttinsä esitellen omia töitään ensimmäisessä näyttelyssään. Ihan täysin kotiasiat eivät pääse unohtumaan, vierailu Ouluun on tapahtumia täynnä.

Väisänen väläyttää useaan otteeseen loistavaa, hieman kuivahkoa huumoriaan. Paperisiin kakkupapereihin ja rikkinäiseen ruohonleikkuriin liittyvä tilannekomiikka sai minut nauramaan ääneen eikä taskussa olevalle sinappituubille omistettu kiitospuhe tai -rukous saa suupieliä pysymään aisoissa. Suuremman osan kirjasta vie kuitenkin Väisäsen kaunis, kuvaileva kerronta. Kuperat ja koverat on sanallinen maalaus, sikälikin, että tässä osassa on myös enemmän taidesanastoa kuin aiemmissa osissa. Lukiessa tuntee sydämen läikyntää. Aiemmista osista tuttuun tapaan mitä arkisimmissa asioissa voi nähdä ja tehdä taidetta, jopa takin pukemisesta.

     Mietin miltä mahtoi tuntua, kun työnsi pikkutakin hihan duffeliin, sen kaikkiin kuperiin ja koveriin muotoihin, asetteli hupun niin ettei se roikkunut oikealle tai vasemmalle. Tottuiko takkiin soluttautumiseen, sen hupun asetteluun koskaan niin ettei se aiheuttanut jonkinlaista sielunkutinaa? Eikö peukalo halunnut vain pysytellä päärmeissä? Ja ennen kaikkea: miltä tuntui sulkea nuo saksanhirven sarvista tehdyt, nahkahihnoihin kiinnitetyt napit, tai ei napit vaan luukartiot, jotka muodostivat neljä taikasinettiä takin etupuolelle? Tekikö Juho sen peilin edessä vai olivatko kädet oppineet liikesarjan ulkoa?

Väisänen teki sen taas, tarjosi sanoillaan rauhoittavan, upean ja samalla riemastuttavan taide-elämyksen, vaikkakin osa taidesanastosta oli minulle vierasta. Sarja on mielestäni ollut tähän mennessä vaikuttavimmillaan heti alussa Anteron lapsuuskuvauksessa, mutta kyllä aikuisen Anteron vaiheetkin ovat hienoa ja nautinnollista luettavaa.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, joka kuvaa hyvin myös tätä lukukokemusta):

Jonkinlainen sielunkutina asettui rintalastan alle.

Sekä tämä toinen helmi:

Piirtäminenhän oli yksi tapa ajatella ääneen. Mutta kun siirtää jotain omasta kädestään, seuraako valtimon syke aina mukana, minä mietin.

Jody Revenson: Harry Potter - Maaginen maailma

Jody Revenson: Harry Potter - Maaginen maailma

readme.fi, 2015

208 sivua

Suomentanut: Marko Niemi

(Harry Potter - Magical Places from the Films, 2015)

Luettu: 26.3.2016

Mistä: kirjastosta

Vanhempi villasukkalapsi on osoittanut kiinnostusta Harry Potter -sarjan lukemista kohtaan ja minä olen pyöritellyt pidemmän aikaa ajatusta sarjan uudelleen lukemisesta. Sittenhän meillä olisi taas mahdollisuus yhteisille kirjakeskusteluille. Viisasten kivi sai kuitenkin vielä odottaa vuoroaan sillä valitsin kirjastosta mukaani tämän kiinnostavalta näyttävän Harry Potter - Maaginen maailma -kirjan.

Kirjassa kuljetaan kirjoista ja elokuvista tutuilla paikoilla. Matka alkaa Dursleyn perheen talosta, sitten pistäydytään Viistokujalla ja jatketaan King´s Crossin aseman kautta Tylypahkaan, jossa kierretään luokkia, opettajien työhuoneita sekä Tylypahkan tiluksia ennen kuin siirrytään Tylyahon kylään. Myös Taikaministeriö esitellään ja lopulta kurkistetaan vielä velhokoteihin. Kirjassa kuvataan mm. tuotantosuunnittelja Stuart Craigin sanoin sitä taustatyötä, mitä elokuvan tekeminen vaatii ennen kuin se on katsojien nähtävillä. On kuvauspaikkojen etsintää, rekvisiitan hankkimista ja lavasteiden rakentamista. Suunnitelmia, piirroksia, toteutettuja ja hylättyjä ideoita. Kuvituksella on kirjassa tärkeä rooli, kirjasta löytyy erilaisia piirroksia tai luonnoksia, konseptikuvia ja stillkuvia elokuvasarjasta. 

"Mielestäni on maagisuuden kannalta parempi, jos tulee yllätetyksi. Kun kävelee johonkin paikkaan, luulee ymmärtävänsä sitä. Mutta jos siitä kasvaa ulos jotain outoa ja maagista, sillä on suuri yllätysvaikutus."

Tämä kirja kulkee sikäli käsi kädessä elokuvien kanssa, että jos elokuvat (kirjoista nyt puhumattakaan) on katsomatta ei tästä kirjasta välttämättä paljoa irtoa. Tosin vaikka olen nähnyt elokuvat useampaan kertaan (ja lukenut kirjat) en siltikään saanut tästä kirjasta paljoa irti, lähinnä koin ärtymystä. Kirja tuntuu suoraan sanottuna Harry Potter -ilmiön maineella ratsastamiselta ja kirjasta jää ikävä rahastamisen sivumaku.

Kirjan idea on kiinnostava ja ulkoasu näyttää pikavilkaisulla tyylikkäältä, mutta sisältö jää valitettavasti melkoisen kevyeksi. Stillkuvat ovat hienoja, mutta ne ovat jo tuttuja elokuvista eikä konseptikuvatkaan tuo paljon uutta. Teksti on taitettu paikoin miten sattuu, sanat on saatettu katkaista tavuviivalla rivin keskellä ja yhdessä kohdassa lause katkeaa kesken kaiken, loppua ei löydy mistään. Lisäksi tekstiin on jäänyt useita kirjoitusvirheitä ja onpa osa kuvien teksteistä jäänyt kokonaan suomentamatta. Tuntuu, että viimeistelyvaihe on jäänyt kokonaan tekemättä.

On kirjassa myös jotain hyvää, se nimittäin kuvaa kiinnostavasti sitä kuinka suuri koneisto vaaditaan valmiin elokuvan tai tässä tapauksessa elokuvasarjan taustalle. Elokuva rakentuu tyhjästä, pala palalta, esine, lavaste ja kuva kerrallaan. Esimerkiksi lavasteita tarvittiin tähän elokuvasarjaan 600, yksittäisistä esineistä puhumattakaan. Jonkun on täytynyt nekin suunnitella ja tehdä tai hankkia. Ideoita ei myöskään ole vain siirretty paperilta valmiiseen lavasteeseen ja filmille vaan myös näyttelijöiden mielipiteitä sekä vinkkejä on kuultu. 

Kirja kiillottaa J.K.Rowlingin Harry Potter -kirjasarjan ja sen pohjalta tehdyn elokuvasarjan kilpeä, mutta ei ole itsenäisenä teoksena virheineen kaikkineen kovin kummoinen. Selailtavana kiva, mutta luettavana pettymys.

 

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Mielestäni taikuus on paljon vahvempaa, kun se kasvaa jostain todellisesta."

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

Blake Crouch: Wayward Pines - Viimeinen kaupunki

(Wayward Pines #3)

Tammi, 2016

324 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(The Last Town, 2014)

Luettu: 12.3.2016

Mistä: kirjastosta

Salaisuus jäi niin jännittävään paikkaan, että Viimeinen kaupunki piti varata kirjastosta. Kiitos OUTI-kirjastojen uudistuneen kirjastojärjestelmän sain kirjan entistäkin nopeammin luettavakseni. Ja luetuksi, tämä tuli ahmittua hetkessä.

Kun Wayward Pinesin seriffi Ethan Burke kertoi hetki sitten kaupunkilaisille totuuden heidän kotikaupungistaan ja elämästään sai kaupungin päämies David Pilcher tarpeekseen ja teki omat rajut ratkaisunsa. Sähköt ovat sammuneet ja kaupunki on pimentynyt. Kaupunkilaiset ovat nyt omillaan. Kaupungin laitamilta on alkanut kuulua yltyvää ulvontaa ja rääkäisyjä, jotka lähenevät ja lähenevät.

Ethan muisti, kuinka isä oli herättänyt hänet kesken painajaisen, kun hän oli Benin ikäinen, rauhoitellut että se oli vain pahaa unta, ettei hirviöitä ollut olemassa.
      Mutta hänen poikansa maailmassa hirviöitä oli olemassa.
      Ja niitä oli kaikkialla.

Adam Hassler lähestyy kaupunkia mukanaan uutisia ulkomaailmasta. Pitkän tutkimusmatkan tehnyt nomadi haaveilee kodin rauhasta ja sängyn pehmeydestä tietämättä, että korkea aita ei enää erota kahta erilaista maailmaa toisistaan vaan niiden rajat ovat hämärtymässä. Paniikki ja tuho on jo hiipinyt Wayward Pinesiin. Paratiisi muuttuu taistelukentäksi, jossa on panoksena elämä, ei pelkästään yhden kaupungin vaan koko ihmiskunnan.

Crouch ei turhia kertaa kolmannen osan alussa aiempia tapahtumia vaan jatkaa suoraan siitä mihin edellinen osa päättyi. Taisi mokoma arvata, että lukija pyristelee tiukasti sarjan koukussa eikä jätä turhia taukoja osien lukemiselle. Kirja ei silti ole pelkkää toimintaa vaan Crouch jatkaa edelleen luomiensa hahmojen taustoittamista. Myös sivuhenkilöt saavat hetkensä valokeilassa, kuten eräs pariskunta, joka istuu pimeässä metsässä autonsa ulkopuolella, keskustellen ensimmäistä kertaa rehellisesti avioliitostaan ja taustoistaan sillä ennen Ethanin paljastusta kaupunkilaiset elivät kuplassa, kulississa, jossa elämä ennen Wayward Pinesia oli kielletty puheenaihe.

Crouch onnistuu tunnelman luonnissa todella hyvin. Tunnelma tihenee hetki hetkeltä ja kaupunkilaisten pelko yhdistettynä pimeyteen oli niin toimiva yhdistelmä, että selkäpiitäni karmi kunnolla ja tunsin lievää ahtaan paikan kammoa. Jo pimeys itsessään pitää sisässään outoa taikaa, se on lumoavaa, mutta samalla siinä on jotain hieman pelottavaa jopa tutussa ympäristössä. Kun pimeyteen lisää vielä jonkin hiiviskelemään näkökyvyn ulkopuolelle, mutta muiden aistien ulottuville on paniikki kovin lähellä.

     Huoneessa oli pilkkopimeää, hän ei nähnyt edes kättään kasvojen edessä.
     Hän kavahti seisaalleen ja kompuroi kohti ovea, löi polvensa kapiokirstuun vuoteen jalkopäässä, mutta onnistui pysymään pystyssä.
     Hän tuli ovelle.
     Kuuli askelmien natisevan, kun jokin nousi portaita.
     Jennifer painoi hiljaa oven kiinni ja hapuili lukkoa.
     Salpa naksahti vastalevyn sisään.
     Tunkeutuja oli nyt yläkerran käytävällä; laudat natisivat astujan painosta.
     Alakerrasta kuului uusia ääniä.
     Naksahdukset ja kirskahdukset valtasivat talon.
     Hän lankesi polvilleen ja konttasi lattian poikki takaisin sängyn luo, kun oven takaa kuuluvat askeleet lähestyivät. Hän painautui matalaksi ja hivuttautui sängyn alle. Sydän takoi pölyistä lattiaa vasten.

Edellisen kaltaiset toimintakohtauksiin painottuvat lyhyet lauseet saivat välillä hengästymään. Pidempien lauseiden lukeminen olisi saattanut olla sujuvampaa, mutta tällainen lausetykitys elävöitti tarinaa mukavasti ja antoi sille vielä lisää kierroksia. Ilkka Rekiaron suomennos oli sujuvaa luettavaa.

Crouchin loppurutistus oli melkoinen. Kuten sanoin kirja oli ahmaistava hetkessä ja kirjan loppu pääsi vielä yllättämään. Wayward Pines -sarjaa on puhuteltu trilogiaksi, mutta Crouch kuljettaa tarinansa sellaiselle takaportille, että jatko voisi olla mahdollista. Eri asia on kannattaako lukija jättää hieman nälkäiseksi niin kuin nyt vai tarjotako tarinalle vielä jatkoa. Sanoisin, että  näin on hyvä. Turha pilata hyvää sarjaa pitkittämällä sitä liian pitkälle.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja he olivat pimeässä hirviöiden kanssa.

Wayward Pines -trilogia:
Ei pakotietä
Salaisuus
Viimeinen kaupunki 

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Sarah Winman: Merenneidon vuosi

Tammi, 2016

313 sivua

Suomentanut: Aleksi Milonoff

(The Year of Marvellous Ways, 2015)

Luettu: 6.3.2016 ja 9.3.2016

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Sarah Winmanin upea esikoinen Kani nimeltä jumala osui ja upposi suoraan sydämeeni heti ensiriveiltään alkaen, joten odotukset kirjailijan seuraavaa kirjaa kohtaan olivat korkealla. Merenneidon vuosi olikin eniten odottamani kirja tälle keväälle (syksyn kirjatarjontaan en ole edes vielä tutustunut).

Oli laskuveden aika. Marvellous haistoi meren mudan, lempihajunsa, verensä hajun, niin kuin hän itse uskoi. Hän keräisi kattilallisen sydänsimpukoita ja höyryttäisi ne tulella ja tuli polttaisi pienen reiän yöhön. Vesi herahti kielelle. Marvellous kompastui ja kaatui oratuomen viereen, mutta otti vahingon takaisin poimimalla taskut täyteen marjoja. Hän näki valon loistavan vankkureistaan. Kumma kyllä hän tunsi itsensä yksinäiseksi. Älä ikinä tule vanhaksi, hän kuiskasi itselleen.

Vanha Marvellous Ways asuu vankkureissaan omassa vuorovesipoukamassaan ja odottaa, tietämättä tarkkaan mitä, mutta odottaa kuitenkin sillä niin unet ovat häntä opastaneet. Pian hänen luokseen saapuu Francis Drake, nuori mies, jota sota ja rakkaus ovat kohdelleet kovin otten. Marvellous avaa kauan suljettuna olleen rantamökin sekä sydämensä Drakelle ja yrittää auttaa häntä takaisin jaloilleen. Päivät kuluvat ja maalaiskeiton sekä tuomenmarjaviinan äärellä Marvellous ja Drake tutustuvat hiljalleen toisiinsa. Toinen on nuori, toinen vanha. Toinen pelkää vettä ja toinen on siinä kuin kotonaan, onhan hän merenneito. Toinen haluaa nähdä isänsä kasvot, toinen kaipaa äitinsä kuvaa. Molemmat oppivat toisiltaan elämästä, sen iloista, suruista ja tarkoituksesta.

Tarinan aika kiertyy ja kieppuu, välillä on palattava taaksepäin etsimään mihin mikäkin viittaus liittyy. Runsaus kuitenkin kääntyi tarinan edetessä vahvuudeksi. Kaikella on aikansa. Kaikki oli yhteydessä kaikkeen. Kun pääsin Marvellousin ja Draken tarinan loppuun palasin uudelleen alkuun. Kyllä, luin tarinan heti perään uudestaan ja hymyilin kun ensimmäisellä kerralla ohittamani vihjeet tulivat vastaan.

Runsautta enemmän minua häiritsivät kirjoitusvirheet. Aleksi Milonoffin suomennos on taidokas ja upea ja onkin sääli, että tekstiin on jäänyt useita lukukokemusta häiritseviä virheitä. Mietin myös miksi osa nimistä (Valtatie, Rauha, Ilomieli) on suomennettu ja osa taas ei (Marvellous, Deliverance). On haastavaa tuoda suomennokseen se sama idea mikä alkukielisessä teoksessa on ollut tekemättä käännöksestä kömpelöä. Nyt suomennos hieman ontui rikkonaisen suomennoskäytännön vuoksi.

Marvellous kertoo värikkäästä elämästään niin elävästi, että haluaisin matkustaa Cornwalliin. Pysähtyä St Ophereen, haistaa leipomosta tulvivan tuoreen leivän tuoksun. Laskeutua metsän ja niityn läpi Marvellousin poukamaan. Kyykistyä silittämään ohimennen huhunsieppaajaa Marvellousin vankkureiden ovelle. Astua rantamökin portaille ja haistaa tuulen, meren sekä mudan tuoksun. Kurkistaa sillalta veteen ja nähdä mereltä tulevat oranssit meritähdet, kuulla kuinka ne huokailevat ja vaikeroivat koti-ikävässään ja odottavat jotakuta, ehkä eksynyttä, jonka johdattaa kotiin.
 
Merenneidon vuosi on erikoinen kirja. Se on kuin meren aalto. Se kiusoittelee, tulee lähelle ja karkaa välillä kauemmas ja kun heittäydyn varomattomaksi se ryöpsähtää kohti, päälle ja yli, vie mennessään. Tarina on paikoin niin runsas ja polveileva, että siihen on hukkua, mutta sitten Winman nostaa minut pinnalle haukkaamaan happea, kuljettaa rauhallisesti rantaan ja jättää minut haukkomaan henkeäni sydän tunnetta täynnä, silmät kyynelistä kosteana. Haluan muistaa kaiken, jokaisen lauseen. Tässä kirjassa on ripaus taikaa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Ja sinä yönä he alkoivat nähdä yhteisiä unia, sillä niin siinä käy kun tntee toisen sydämen painon.

Ostin kuvassa näkyvän meritähtiriipuksen ennen kuin luin tämän kirjan. Ihmettelin mikä riipuksessa kiinnitti huomioni, mutta ostin sen ja nyt kirjan luettuani se sai ihan uuden merkityksen. Oma kirjallinen koruni, joka tuo jatkossa mieleeni tämän kirjan. Kummallisia ovat kirjapolut.