Kalle Päätalo: Ukkosen ääni

Kalle Päätalo: Ukkosen ääni

(Iijoki #9)

Gummerus, 1979

638 sivua

Luettu: 26.1.2016

Mistä: lahja

Edellisen kerran seurasin Kallen vaiheita niinkin kauan kuin seitsemän kuukautta sitten. Miten tässä näin pääsi käymään? Varsinkin kun edellinen osa loppui niin kiinnostavasti, että Kallen komppania siirtyi kotikulmilleni!

Olin jälleen päässyt Iijoen, kotijokeni törmälle, vieläpä etelätörmälle, jolla myös kotimökkini seisoi runsaat parikymmentä peninkulmaa ylempänä.

Kallen komppanian siirto Iin Kestilän sahan alueelle ei ole mikään pikapysähdys, vaan pioneeripataljoona alkaa valmistella asuin- ja palvelustiloja muille myöhemmin paikalle saapuville joukoille sahan vanhoihin tyhjilleen jääneisiin tiloihin. Vaikka Kalle ylennetään komppanian muonittajan tehtävistä koko pataljoonan muonittajaksi ja muonitettavien pääluku kasvaa noin 150 miehestä aina 500-1000 mieheen ehtii Kalle kulkea myös Iin Haminan kujilla tyttöjä katsellen. Yksi tyttö sieltä löytyykin, mutta lopulta Kallen silmät ja sydämen sokaisee pataljoonan sairaala-apulainen Enni Ainipuro. Monta mutkaa on kuitenkin matkassa ennen kuin Kallen kertaalleen jatkettu palvelusaika lähenee loppuaan. Kallen siviiliin pääsyn hetki ajoittuu juhannukseen 1941, mutta jo kesäkuun alussa Suomen tilanne muuttuu kun maahan määrätään YH eli ylimääräiset harjoitukset.

Nostan valmiiksi sidotun laatikon pöydälle ja alan kirjoittaa sen päälle musteella:

          Kalle Päätalo

          TAIVALKOSKI

          Jokijärvi, Kallioniemi

     Mustekynän jälki on kuin kuiskaus harmaalla pahvilla. Siksi vahvistan nimen ja osoitteen moneen kertaan. Tätä tehdessäni minut valtaa jälleen alakuloisuus. Siviilivarusteeni palaisivat ilman miestä kotiin. Äiti purskahtaisi itkuun, kun tämä laatikko tuotaisiin Kallioniemen pirttiin. Olenko silloin enää edes elävien kirjoissa... 

Kirjan nimi hämää hieman, sillä samoin kuin sarjan 6. osassa Loimujen aikaan viittaa nimi tässäkin vasta kirjan lopun tapahtumiin. Tavallinen armeija-arki siis vie suuren osan kirjasta ja sodan uhka sekä valmistelevat sotatoimet sijoittuvat aivan kirjan loppuun. Ei se minua haitannut sillä menneiden vuosien Iistä oli kiinnostava lukea ja Kallelle sattui ja tapahtui niin paljon, että tylsää hetkeä ei juuri tullut.

Kuvittelin silmieni eteen Iin Haminan kapeat kujat sekä Kestilän alueen, joka nyt näyttää kovin erilaiselta kuin tuohon aikaan. Olin todella surullinen Kallen puolesta ja harmittelin hänen kiltteyttään sekä sinisilmäisyyttään. Enni vei Kallea 6-0 eikä Kalle tehnyt asialle mitään vaikka oli tilanteen tasalla. Iloitsin Kallen saavutuksista ja onnen hetkistä. Luin Kallen ja muiden PionP5:n miesten (melkein vielä poikien, Kallekin kun oli tuolloin vasta 21-vuotias) siirtymisestä auton lavalla Hyrynsalmelta kohti Kuusamoa paukkupakkasessa ja palelin itsekin, lukuhetkellä oli pakkasta noin -29 astetta. Silti oli vaikea kuvitella kuinka hyytävä tuo kyyti on ollut. Kalle on kulkenut monella tapaa kovan tien ja uskon, että tämä oli vasta alkusoittoa sillä jatkosotavuodet ovat vielä edessä.

Ilman huumoria tämäkin osa olisi ollut paljon raskaampi. Esimerkiksi Kallen omaperäinen toiminta taisteluharjoituksissa, pirullinen, virtsaa ajajan päälle heittävä ja muutenkin vikuroiva hevonen Musta, haukkumanimeltään Molotovi sekä Nussuksi nimetty kenttäkeittiö saivat minut naurahtamaan ääneen useamman kerran. Ja pikainen visiitti Kallioniemeen oli kuin olisi kotiin tullut, se hetki oli lämmin ja riemuisa.

Kirjan loppupuolella lukemiseni herpaantui pahasti sillä Päätalo on kirjoittanut monen sivun lainauksen 14.5.1941 Kalevasta ja hieman myöhemmin hän lainaa vielä pioneerikavereidensa löytämää Stalinin puhetta. Miksei Päätalo kirjoittanut näistäkin asioista omin sanoin, lehden ja puheen herättämien tunteidensa kautta niin kuin hän hyvin osasi? Nyt nämä pätkät jäivät leijumaan irrallisena ja muuten niin sujuvasta tekstistä erottuvana ikään kuin virallisempana historiakatsauksena. Tästä lopun notkahduksesta huolimatta kirja oli kokonaisuutena todella hyvä.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Elä, kaima, pyllyile!

Kirjasta on kirjoitettu myös Kirjava kammari ja Päätalon matkassa -blogeissa.

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas

Stephen King: Pimeä yö, tähdetön taivas,

Tammi, 2012

354 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Full Dark, No Stars, 2010)

Luettu: 13.1.2016

Mistä: oma ostos

Uusi kirjavuosi ja vanha suosikki, mikä sen mukavampi yhdistelmä. Tästähän on hyvää vauhtia tulossa perinne, aloitin myös vuoden 2015 lukemalla Kingiä (tämä siis on ensimmäinen tälle vuodelle aloittamani kirja, Viiltäjä-Jackin aloitin viime vuoden puolella).

Ennen kuin pääsin tarinoihin asti kiinnitin huomioni kannen tuttuihin elementteihin. Sekä rotta että valkoinen teksti, jossa on taustalla käsialakirjoitusta (jota tosin ei juurikaan kuvasta erota), ovat tuttuja vuosi sitten lukemastani Kingin Auringonlaskun jälkeen -novellikokoelmasta, tosin rotta on tässä kirjassa ottanut hännästään kiinni. Ehkä samankaltaisuudet ovat vain sattumaa, ainakaan alkuperäiset englanninkieliset kannet eivät ole "sisarukset". Joka tapauksessa, myös Pimeä yö, tähdetön taivas on novellikokoelma ja se sisältää neljä tarinaa.

     Uskon, että joka miehen sisällä asuu toinen mies, muukalainen, vehkeilijä. Ja uskon, että maaliskuussa 1922, kun Hemingfordin piirikunnan taivas oli valkea ja kaikki pellot olivat lumen kirjomaa mutavelliä, isäntä Wilfred Jamesin sisällä asuva vehkeilijä oli jo lausunut tuomionsa eukostani ja päättänyt hänen kohtalostaan. Pipliassa sanotaan, että kiittämätön lapsi on kuin kyykäärmeen hammas, mutta juttu on niin, että nalkuttava ja kiittämätön emäntä on paljon terävämpi.
     En minä suinkaan hirviö ole. Yritin pelastaa hänet vehkeilijältä.

Näin puhuu Wilfred "Wilf" James, novellin 1922 päähenkilö, joka kirjoittaa hotellihuoneessa tunnustustaan väsymättömien valamiesten tuijottaessa häntä nappisilmillään, odottaen, odottaen... Iso kuski kertoo kirjailija Tessa "Tess" Jeanistä, joka oppii, että lyhyt reitti ei aina ole paras vaan oikotie voi olla pitkä ja kivinen tai maksaa jopa hengen. Kahden kauppa -novellissa Streeter tekee elämänsä kaupat tienvarsikojulta. Onnistunut avioliitto esittelee unelma-avioliiton, Darcyn ja Bobin, jotka ovat olleet naimisissa 27 vuotta. Silti, pitkästä yhdessäoloajasta huolimatta, puolisosta saattaa yllättäen löytyä uusi (pimeä) puoli.

Lainaan itseäni muutaman kuukauden takaa: King on viime vuosina pehmentänyt tyyliään, mutta se ei vähennä hänen taitoaan kirjoittaa vetävää tarinaa ja tönäistä lukija satunnaisella hetkellä pimeään. Tämänkertainen novellikokoelma muistutti, että Kingillä on edelleen taito hallussa pitää lukija tiukasti pimeydessä. Nämä tarinat eivät paljon valon pilkahduksia tarjoa vaan ne ovat täynnä pahuutta ja pimeää. Tapahtuu tarinoissa jotain hyvääkin, mutta lähinnä pahan kautta. Voiko pahoja tekoja hyväksyä jos niiden tarkoituksena on korjata toisia vääryyksiä, tehdä hyvää?

Aloitusnovelli 1922 toi mieleen erään vanhan tuttavaperheen, Creedit, ja se tarjosi samanlaisen karmivan lukukokemuksen kuin kyseinen kirja eli Uinu, uinu, lemmikkini aikoinaan. Myös Kahden kauppa -novellissa oli tuttuja piirteitä, tienvarsikojun pitäjä George Elvid nimittäin muistutti hyvin paljon erästä toista kauppiasta, Tarpeellista tavaraa -romaanin Leland Gauntia. Kyseinen novelli oli ehkä vähiten mieleeni, se eteni sujuvasti, mutta ei tarjonnut isommin koukkuja. Iso kuski suorastaan ärsytti aluksi kirja kirjassa -ideallaan. Novellin päähenkilö Tess miettii toistuvasti mitä tapahtuisi seuraavaksi jos hänen kokemansa tapahtuisi kirjassa (Puhelimen läpän avatessaan hän ajatteli: Kirjassa puhelin ei toimisi.). Tässä tapauksessa kirja kirjassa -ideaa on kuitenkin käytetty hyväksyttävästä syystä, onhan Tess kirjailija, joka kirjoittaa eräänlaisia pehmodekkareita ja saattaa siksi nähdä rikoksia missä vain. Annoinkin Kingille anteeksi kirjallisen punaisen vaatteen läväyttämisen kasvoilleni (ehkä suosikkikirjailijalleen antaa anteeksi paljon), tarina vei mukanaan ja tarjosi yllättäviä juonenkäänteitä. Onnistunut avioliitto oli yksinkertaisesti hyytävä ja sai miettimään miltä tuntuisi jos läheisestä paljastuisi jotain täysin odottamatonta. Hirveän (!) mahtavia novelleja!

Kirjan lopussa on tuttuun tapaan Kingin saatesanat, jotka voisi melkein laskea yhdeksi tarinaksi, näitä "jutusteluja" nimittäin odottaa kieli pitkällä samalla tavalla kuin itse tarinoita (olivat ne sitten novelleja tai romaaneja). King tarjoilee ajatuksiaan ja tarinoiden taustoja, hän esimerkiksi mainitsee, että Derry, yksi hänen tarinoidensa kuvitteellisista kaupungeista, on todellisuudessa valenimen takana piileskelevä Bangor, eli Kingin kotikaupunki. Tuntuu, että näissä loppulauseissa King päästäisi lukijan kurkkaamaan kirjailijaroolinsa taakse, antaisi pienen palan itsestään. Tai voihan olla, että hän vain vedättää lukijaa ja kirjoittaa mitä mieleen juolahtaa. Ei olisi ensimmäinen kerta, että King kertoisi muunneltua totuutta ainakaan medialle, mutta ehkä lukija on eri asia. Onhan? Toivon niin. Kovin vilpittömältä hän ainakin kuulostaa:

     No niin, eiköhän ole oltu täällä alhaalla pimeässä tarpeeksi pitkään. Yläkerrassa on ihan toisenlainen maailma. Tartu käteeni, uskollinen lukija, niin saatan sinut kernaasti takaisin päivänpaisteeseen. Nousen sinne ilomielin, koska uskon, että useimmat ihmiset ovat pohjimmiltaan hyviä. Tiedän itse olevani.
     Sinusta en ole aivan varma.

Hah :) Lupaan, että palaan taas pimeään kanssasi, King. Ihan pian. Kunhan tämänkertaiset vilunväristykset hieman laantuvat enkä kurki olkani taakse pimeällä tai yksin ollessani...


Sitaattikunniamaininnan saa:

Heilurikello kävi seinällä paloitellen aikaa hiljaisiksi viipaleiksi.

Ehdokkaani Blogistanian vuoden 2015 parhaiksi kirjoiksi

On taas aika äänestää päättyneen vuoden 2015 parhaista kirjoista. Ohjeiden mukaan jokainen äänestykseen osallistuva bloggari on ilmoittautunut emäntäblogeissa ja omat pisteet julkaistaan 13.1.2016 klo 10.00 (toivottavasti ajastus toimii!), jonka jälkeen kunkin kilpailukategorian emännät laskevat annetut äänet ja tulokset julkaistaan emäntä/isäntäblogeissa 14.1.2016 klo 10.00. Alla omat ehdokkaani pisteineen.

3. pistettä saa:
Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat 
Tässä tarinassa onnettomuus ja onni tanssivat hidasta, kiduttavaa valssia, jossa osat vaihtuvat ja seuraukset sekoittuvat. Hieno, kaunis ja koskettava kirja.

2. pistettä saa:
Anneli Kanto: Pyöveli
Kirja tarjoaa erittäin mielenkiintoisen, uskottavan ja sujuvasti kerrotun kurkistuksen maamme historian synkkään osaan. Samalla toteavalla, koruttomalla tavalla kuvataan kuinka raadollista ja löyhässä olevaa ihmisen elämä voi olla.

1. pisteen saa:
Simo Hiltunen: Lampaan vaatteissa
Rikosromaani, mutta myös tarina pahuudesta, perhesiteistä (hyvässä ja pahassa), kostosta, anteeksiannosta ja miksei myös rakkaudesta, vaikka sitä on välissä vaikea nähdä synkkien tapahtumien lomasta.

---

3. pistettä saa:
Audrey Magee: Sopimus
Mageen käyttämä kieli on raskaista tapahtumista huolimatta vaivattoman sujuvaa ja kevyttä. Siellä täällä vilahtaa kauniita, herkkiä ja samalla jotenkin koruttomia kielikuvia kunnes sodan raadollisuus putoaa painavana syliin kuin ulos purskahtavat sisälmykset.

2. pistettä saa:
Alice Hoffman: Ihmeellisten asioiden museo
Hoffmanin esittelemä 1900-luvun alun New York, Coney Islandin rantakatu huvipuistoineen ja erikoisine esiintyjineen, tehdastyöläisten ja työnantajien väliset ongelmat ja koko muuttuva, kehittyvä kaupunki on elävästi ja houkuttelevasti kuvattu. Menneisyyttä, muistoja ja ihmeitä voi muokata, mutta raja normaalin ja pakkomielteen välillä on häilyvä. Kaikki ei ole sitä miltä näyttää. 

---

3. pistettä saa:
Kirsti Kuronen: Paha puuska
Kuronen ei kirjoita korulauseita vaan saa yksinkertaisiin, paikoin puhekielellä kirjoitettuihin Hillan lauseisiin niin paljon tunnetta, että lukija pakahtuu. Tämän kirjan soisi tulevan luetuksi kouluissa, antaa sen herättää ajatuksia, keskustelua. Voi kunpa yksikin lopullinen paha puuska olisi vältettävissä.

2. pistettä saa:
Kati Närhi: Seitsemäs vieras
Vanha kunnon Agnes. Voin hyvin kuvitella, että varsinkin tämä Agnes-trilogian päätösosa toimisi hyvin nuorille lukijoille porttina aikuisten kirjojen puolelle, tässä on sopivasti jännitystä, mutta ei kuitenkaan mitään liian raakaa.

---

3. pistettä saa:
Russell Edwards & Jari Louhelainen: Viiltäjä Jack - Kuinka paljastimme murhaajan
Kirja on äärimmäisen koukuttava, perusteluineen uskottavalta vaikuttava ja hyvin kerrottu. Kirjan sisältämän asiatiedon pukeminen viihteellisempään viittaan on tehty taidolla ja hyvällä maulla aiheen rankkuus huomioiden.

2. pistettä saa:
Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa
Islannin matkakuume nousi taas parilla pykälällä, kiitos Rämön positiivista islantilaishenkeä huokuvan kirjan. Arki ja fakta kulkevat kirjassa sulassa sovussa, käsi kädessä.

Russell Edwards & Jari Louhelainen: Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Russell Edwards & Jari Louhelainen:

Viiltäjä-Jack - Kuinka paljastimme murhaajan

Gummerus, 2015

396 sivua

Suomentanut: Tero Valkonen

(Naming Jack the Ripper, 2014)

Luettu: 2.1.2016

Mistä: kirjastosta

Yksi rikoshistorian kuuluisimmista sarjamurhatapauksista, Viiltäjä-Jack ja hänen hirmutekonsa vuonna 1888 Lontoossa, tarkemmin sanottuna East Endin Whitechapelissa, päätyivät jälleen otsikoihin Russell Edwardsin ja Jari Louhelaisen yhteistyön ansiosta. Kiinnostuin heidän kirjastaan ja varasin sen kirjastosta. Viime viikot ovatkin kuluneet kirjallisella matkalla menneisyyden Lontoossa sen pimeitä katuja ja kujia kulkiessa, välillä hypäten nykyaikaan Louhelaisen olkapään taakse kurkkimaan hänen hämmästyttäviä laboratoriotutkimuksiaan.

Edwards tutustui ja ihastui Lonton East Endiin opiskeluaikoinaan, mutta vasta nähtyään Johnny Deppin tähdittämän From Hell -elokuvan hän ymmärsi kulkeneensa Viiltäjä-Jackin tekemien murhien tapahtumapaikoilla. Edwards kiinnostui tarinasta ja päätyi lopulta ostamaan huutokaupasta saalin, jonka väitettiin kuuluneen yhdelle Viiltäjä-Jackin uhreista, Catherine Eddowesille. Edwards haaveili selvittävänsä murhaajan henkilöllisyyden ja päätyi monen mutkan kautta yhteistyöhön suomalaisen dna-tutkijan Jari Louhelaisen kanssa. Loppu onkin historiaa, kaksikko käytti paljon aikaa ja vaivaa selvittääkseen saalin historian ja ja onnistuivat Louhelaisen tutkimusten avulla todistamaan, että saalis todella liittyi Eddowesin murhatapaukseen.

    Tiesimme että saali sisälsi myös muuta ihmisperäistä materiaalia, emmekä me tällä kertaa pyrkisi osoittamaan todistusaineiston perusteella vain sitä, että saali oli aito ja rikospaikalla, vaan me halusimme selvittää kaikkien aikojen suurimman murhamysteerin: Viiltäjä-Jackin todellisen henkilöllisyyden.

Kirja alkaa Louhelaisen alkusanoilla, joissa hän kertoo kuinka projekti alkoi dokumenttiohjelman kuvauksista ja jatkui Edwardsin ja Louhelaisen omiin tutkimuksiin ja kirjaprojektiin. Kirjan lopussa Louhelainen kertoo mediapyörityksestä, johon he kirjan julkaistuaan joutuivat ja myös kritiikistä, jota he ovat saaneet tutkimusten myötä osakseen. Myös Edwards kertoo oman osuutensa projektin taustoista, jonka jälkeen hän kertoo vuoden 1888 murhista ja siirtyy sen jälkeen kuvaamaan hänen ja Louhelaisen tutkimuksia saalin ympärillä.

Kirjasta löytyy Whitechapelin kartta ja kuvia saalista, tutkimuslaboratoriosta, kirjan tekijöistä, tapahtumapaikoista, uhreista, tutkimuksiin liittyneistä poliiseista sekä mielisairaaloista, joissa Viiltäjä-Jackia pidettiin. Mukana on myös otteita Viiltäjä-Jackiin liittyvistä asiakirjoista. Osa murhiin liittyvistä kuvista on piirroksia, kuten sen ajan sanomalehdissä oli yleistä, mutta osa on aitoja valokuvia. Tässä vaiheessa onkin hyvä varoittaa, että näiden valokuvien ja murhien tarkkojen ja raakojen kuvausten vuoksi kirja ei sovi herkimmille lukijoille (tästä syystä en mielelläni lukenut kirjaa ennen nukkumaanmenoa).

Kirja on äärimmäisen koukuttava, perusteluineen uskottavalta vaikuttava ja hyvin kerrottu. Edwards – ja toki myös Louhelainen, mutta päävastuu kerronnasta on Edwardsilla ja ratkaisu on toimiva – kuvaa tapahtumat ja projektin etenemisen mukaansatempaavasti. Välillä Edwards harhautuu turhan pitkälle sivuseikkoihin esimerkiksi hänen selittäessään juurtajaksain miten Louhelainen tutustui kollegaansa Fyaz Ismailiin tai missä kulmilla Edwards itse on milloinkin asunut tai kulkenut.

Louhelaisen tekemiä dna-tutkimuksia Edwards kuvaa niin, että asiaan vihkiytymätön lukijakin ne ymmärtää. Louhelainen on selittänyt työnsä Edwardsille, joka on dna-asioissa maallikko ja Edwards pukee asian edelleen lukijaystävälliseen muotoon. Kirja olisikin raskas lukea mikäli Louhelaisen tutkimusten kuvauksessa olisi käytetty tieteellistä termistöä. Louhelainen viittaakin tähän epilogissaan ja sanoo, että kirjoitettaessa kirjaa suurelle yleisölle on yksityiskohtien määrä ja tieteellinen osuus jätettävä vähemmälle luettavuuden takia, tieteelliset artikkelit ovat asia erikseen. Louhelainen kertoo myös, että heidän tutkimuksensa tieteellinen artikkeli julkaistaneen alkuvuodesta 2016 mikäli jatkotutkimukset sujuvat odotusten mukaisesti. Aion ehdottomasti olla kuulolla ja tarkkailla uutisointia aiheesta.

Edwardsin palava innostus mysteerin selvittämiseen huokuu hänen kerronnastaan läpi kirjan eikä se haittaa vaan ennemminkin tuo tekstin lähemmäs lukiijaa. Ehkä osan Edwardsin tunnekuohuista ja tuntemuksista olisi voinut jättää pois, mutta toisaalta näin on hyvä, innostus tarttuu. Kirjan sisältämän asiatiedon pukeminen viihteellisempään viittaan on tehty taidolla ja hyvällä maulla aiheen rankkuus huomioiden. Suosittelen jos aihe vähääkään kiinnostaa!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän ei ole enää pelkkä epäilty. Voimme lopultakin sanoa että juuri hän on vastuussa niistä karmeuksista.

Kirjasta muualla: Helsingin Sanomat, Ja kaikkea muuta (samassa linkissä arvio myös toisesta kiinnostavasta Viiltäjä-Jack -kirjasta), Kirjan vuoksi, Kirjavinkit, Kulttuuri kukoistaa, Lukuneuvoja, Matkalla tuntemattomaan.

Kooste kirjavuodesta 2015 ja kirjastoksilla 11/2015

Muistellessa jälkikäteen lukemisiaan pää lyö helposti tyhjää. On mahdoton muistaa mitä kaikkea tuli milloinkin luettua, vaikka luettuna olisi ollut minkälaisia helmiä (ja huteja) tahansa. Siksi onkin kiva tehdä kooste päättyneen vuoden lukemisista, josta voi sitten halutessaan tarkistaa kulloinenkin lukuvuosi tiivistettynä. Kirjallinen vuoteni 2015 näyttää tältä:

• 45 luettua kirjaa eli jäin hieman 50 kirjan tavoitteestani. Tosin tavoitemäärä on suuntaa antava, sekä luettavien kirjojen sivumäärä (tiiliskivi vai ohukainen) että laji (hitaasti luettava tietokirja vai lukusukkula) vaikuttaa lopputulokseen
• Kotimaisia 19, ulkomaisia 25 sekä 1 novellikokoelma jossa oli tarinoita sekä kotimaisilta että ulkomaisilta kirjailijoilta.
• Naisten kirjoittamia 17, miesten kirjoittamia 27 sekä 1, jossa molempia.
• Fiktiota 37, faktaa 5 ja sinne välille sijoittuvia 3 (Kalle Päätalon ja Hannu Väisäsen kirjat).
• Kirjastosta lainattuja 25, arvostelukappaleita (itse pyydettyjä) 9, itse ostettuja 7, lahjoja 3 ja ilmaiskappaleita (klassikko e-kirjana) 1.
• Uutuuskirjoja eli vuonna 2015 julkaistuja tai suomennettuja kirjoja 15, sitä vanhempia 30.
• Minulle uusia kirjailijoita noin 30, näiden joukossa mm. Kirsti Kuronen, James Franco, Audrey Magee, Blake Crouch, Neil Gaiman, Joe Hill, Simo Hiltunen ja Vuokko Sajaniemi. Vanhoja tuttuja oli reilu 10 mm. Stephen King, Kalle Päätalo, Hannu Väisänen, Aki Ollikainen, Tove Jansson, Kati Närhi ja Enid Blyton. (Laskin mukaan novellikokoelman kirjailijat, heidän joukostaan ennestään tuttu oli Marko Hautala, muut olivat tuntemattomia.) Joiltain luin useampia teoksia.

Tässä vielä viimevuoden mieleenpainuvimat lukukokemukset, hyvässä ja pahassa. Kuvista pääsee kirjan arvioon.

Vuoden parhaaksi kirjaksi oli tunkua sillä kärkeen kiilasi neljä kirjaa. Ykköseksi nousi kuitenkin ehkä hieman yllättäen tietokirja, Matti Riekin kirjoittama Täältä pohjoiseen - Sentencedin tarina ♥

 

Vuoden hutiksi valikoitui Antti Karumon Männyt. Ei vain auennut. Onneksi tämä sentään oli lyhyt.

Riekin Sentenced-kirjan lisäksi vuoden 2015 top 10-listalleni (no hyvä on, otin mukaan yhden ylimääräisen kun oli niin vaikea valita) ylsivät seuraavat kirjat:

 

- - -

Minulla oli vielä vuoden viimeinen, pieni kirjaostos esittelemättä. Kirjaimellisesti pieni, nimittäin:

Kjell Westö: Kangastus 38

En ole aiemmin lukenut Westön kirjoja. Kirjablogiystäväni Kaisa mainitsi hänet taannoisella blogitapaamisella suosikkikirjailijakseen ja kun törmäsin tähän kirjaan eräässä tavaratalossa ajattelin, että nythän voin napata kaksi kärpästä yhdellä iskulla, tutustua sekä Westön tuotantoon että minulle uuteen formaattiin Miki-kirjaan. Mahtavan pieni kirja, mutta luettavuudesta en vielä tiedä.

- - -

Ja vielä repaleisen kooste-kirjaostospostaukseni päätteeksi yksi tunnustus. Cilla muisti minua Liebster Award -tunnustuksella, kiitos! Vastaan Cillan kysymyksiin, mutta en nyt haasta muita mukaan:

1. Opitko lukemaan koulussa vai jo aikaisemmin?
Aikaisemmin, 5-vuotiaana. Seurasin usein kirjojen tekstiä ja leikin lukevani kirjaa kun sitten yhtäkkiä tajusin osaavani oikeasti lukea. Luin siis samantien sujuvasti, en tavaamalla.

2. Muistatko tai onko sinulle kerrottu, mikä oli ensimmäinen kirja, jonka olet itse lukenut?
En valitettavasti muista eikä sitä ole taidettu minulle kertoa.

3. Miten suhtaudut elokuviin, jotka pohjautuvat kirjoihin?
Mikäpä siinä, osa on onnistuneita, osa ei.

4. Kuinka paljon kiinnyt kirjojen hahmoihin?
Riippuu vähän kirjasta, joihinkin kiinnyn paljonkin.

5. Oletko koskaan itkenyt lukiessasi kirjaa?
Olen.

6. Kirjalahja jouluna tai syntymäpäivänä, hyvä idea vai pitäisikö keksiä jotain muuta?
Kirja on hyvä, mutta haastava lahja. Vaatinee onnistuakseen lahjan antajalta ainakin hieman lahjan saajan kirjamaun tuntemusta.

7. Ostatko kirjoja heräteostoksina?
Kyllä, vaikka usein päätän, että ostan omaan hyllyyn vain sellaisia aarteita, joita tiedän lukevani useaan kertaan. Sitten jumitan taas kirjakaupassa tai kaupan kirjaosastolla...

8. Mikä on oudoin tilanne ja paikka, jossa olet lukenut kirjaa?
Luin joskus kokeisiin saunassa (kylmässä). Se tuntui olevan tarpeeksi rauhallinen paikka, jossa ei ollut houkuttelevia virikkeitä lähettyvillä.

9. Jos sinua pyydettäisiin suosittelemaan yhtä kirjaa, mitä suosittelisit?
Riippuu siitä kenelle suosittelen, ns. yleistä suositusta kun on kovin vaikea antaa. Olen suositellut aika usein mm. Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjaa, Stephen Kingin Liseyn tarinaa, Sarah Winmanin Kani nimeltä jumalaa ja Markus Zusakin Kirjavarasta.

10. Osallistutko blogeissa kiertäviin lukuhaasteisiin?
Kyllä, vaikka huomaankin sitten usein tavoittelevani liikoja ja stressaan haasteen etenemistä. 

11. Minkälainen oli joulusi, entä miten juhlistat uutta vuotta? Vastaa kahden eri kirjan nimellä.
Joulu oli yhtä Houkutusta. Uuden vuoden vastaanottoa väritti Yönäytös.

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot III sekä Kati Närhi: Seitsemäs vieras

En halunnut vuodenvaihteen lähestyessä aloittaa uutta romaania vaan olen lukenut kesken olevaa Edwarsin ja Louhelaisen Viiltäjä-Jack -tietokirjaa sekä sen vastapainoksi (eli iltalukemiseksi, en halua Jackin seuraavan uniini) sarjakuvia. Tästähän tulee kohta perinne, luin näemmä viime joulunakin Muumi-sarjakuvia. Seuraavaksi siis kotimaisia sarjakuvaherkkuja, olkaa hyvä!

Tove Jansson: Muumit - Sarjakuvaklassikot III

WSOY, 2010

 105 sivua

Suomentanut: Anita Salmivuori ja Juhani Tolvanen

(Mumintrollet III, Mumintrollet IV, Mumintrollet V,

julkaistu alunperin The Evening News -lehdessä vuosina 1956-1957)

Luettu: 29.12.2015

Mistä: kirjastosta

Kolmas Muumien sarjakuva-albumi sisältää viisi tarinaa. Muumipeikko rakastuu -tarinassa Niiskuneiti joutuu kilpailemaan Muumipeikon huomiosta kun tulva tuo Muumilaaksoon sirkusväkeä ja Muumipeikko rakastuu sirkuksen Primadonnaan. Viidakkoelämää -tarinassa Pikku Myy löytää laatikollisen "etelän siemeniä", Muumimamma istuttaa ne ja niistä kasvaa hetkessä viidakko. Ja mitä olisi viidakko ilman villieläimiä? Ei mitään, joten Haisuli järjestää niitä vapauttamalla eläintarhan eläimet. Muumipeikko ja marsilaiset on kertomus Muumilaaksoon laskeutuvasta lentävästä lautasesta, josta roikkunut laite saattaa tottumattomissa käsissä Muumilaakson sekaannuksen valtaan. Alus ei ole miehittämätön vaan sillä on saapunut pieni marsilainen. Muumiperhe ja meri -tarinassa Muumipappa toteuttaa unelmansa majakan vartioinnista. Hän pakkaa perheensä veneeseen (Muumimamman avustuksella tietenkin) ja he matkaavat majakkasaarelle. Paikka on otollinen meriromaanin kirjoittamiselle, mutta tekstin tuottaminen on yllättävän vaikeaa. Vaikeaa on myös muilla perheenjäsenillä. Yhdistyselämää kuvaa kuinka yhdistysvillitys valtaa muumivanhemmat ja miten Muumimamma ajautuu kiltteytensä vuoksi keskelle yhdistysristiriitaa, useamman yhdistyksen loukkuun.

Janssonin luomat muumit ovat niin ihmismäisiä rakkausongelmineen, haaveineen ja ristiriitoineen, että välissä unohtaa heidän olevan pyöreitä valkoisia mielikuvitusolentoja. Useamman kerran toistuva oolrait-tokaisu toi Muumit vielä ihmismäisempään suuntaan. Puhumattakaan heidän innostuksestaan heidän löytäessään merestä laatikollisen viskiä...

Primadonnasta ja tulvasta, Muumilaakson valtaavasta viidakosta ja muumiperheen majakka-ajasta kertovat tarinat olivat minulle ennestään tuttuja, mutta marsilaiset ja yhdistyselämä olivat oudompia. Muumisarjakuvia on hieman vaikea lukea sillä ne pitäisi oikeastaan lukea kahteen kertaan, ensin keskittyen tekstiin ja toisella kerralla kuviin ja upeaan piirrosjälkeen. Yhdellä lukukerralla en onnistu ihailemaan molempia.

Sirke Happosen jälkisanat olivat mielenkiintoista luettavaa ja hyvä lisä sarjakuville. Happonen kertoo sarjakuvien taustoista ja mainitsee esimerkiksi sen, että Muumiperhe ja meri -sarjakuva on ilmestynyt kahdeksan vuotta ennen samaa ideaa sivuavaa Muumipappa ja meri -romaania.


Sitaattikunniamaininnan saa:

- - -

Kati Närhi: Seitsemäs vieras

(Agnes #3)

WSOY, 2015

149 sivua

Luettu: 30.12.2015

Mistä: kirjastosta

Jo ensimmäinen Agnes-albumi vei minut mukanaan ja toinen albumi vain vahvisti tunnetta. Odotukset trilogian päätösalbumille olivat niin kovat, että en uskaltanut tarttua siihen heti saatuani sen kirjastosta vaan pitkitin jännitystä vielä hetken aikaa. Nyt oli kuitenkin aika tavata Agnes uudelleen.

Agnes on varttunut nuoreksi naiseksi ja hän on entistä orvompi kuin ennen, jos niin nyt voi sanoa. Hän on nimittäin menettänyt myös rakkaan mummonsa, jonka luona hän asui lapsuudessaan sen jälkeen kun hänen vanhempansa kuolivat oudossa katakombionnettomuudessa. Agnes matkustaa yhdessä Sylvia-tätinsä kanssa kahdeksaksi päiväksi Orkoloran saarelle, kreivi Orkoloran vieraaksi. Kreivin kartanossa on kolmossisäköt, kettuongelma ja kummallisia vieraita, joilla jokaisella tuntuu olevan omat syynsä vierailulle. Kuka on seitsemäs vieras, Orkoloran yllätys, ja mitä kummaa kartanossa oikein tapahtuu öisin?

Vanha kunnon Agnes. Ei aivan yhtä angstinen kuin edellisissä albumeissa, mutta silti se sama vanha tuttu lukemista rakastava suurisilmäinen tyttö, joka suhtautuu kaikkeen hieman skeptisesti. Agnesin varttuminen näkyy paitsi hänen olemuksestaan, mutta myös esimerkiksi kartanon isännän kreivi Orkolorin lirkutteluna ja pastori Uljas Gormin öisenä vilautteluna, joten albumi on ehdottomasti sopivampi aikuisille kuin ihan lapsilukijoille. Kartanon tapahtumat on myös kuvattu niin jännittävästi, että pienimpiä lukijoita takuulla pelottaisi. Esimerkiksi Orkolorin sisaren muotokuvat ovat kieltämättä aika kammottavia, todella onnistuneita pelottavan tunnelman luojia. Voin hyvin kuvitella, että varsinkin tämä Agnes-trilogian päätösosa toimisi hyvin nuorille lukijoille porttina aikuisten kirjojen puolelle, tässä on sopivasti jännitystä, mutta ei kuitenkaan mitään liian raakaa. (Voin melkein nähdä ja kuulla ehkä noin viidesluokkalaisen tyttölauman kikattamassa Gormin paljaalle takapuolelle tai tämän alastontaiteen tarkkailulle!)

Myös piirrosjälki toistaa edellisten albumien tyyliä. Sini-musta-harmaa pääväritys tehostuu muutamilla punaisilla väriläiskillä ja kuvakoon vaihteluilla. Närhi on myös tainnut lukea vanhoja koululaiskummitustarinoita, itse ainakin tunnistin edellisessä kuvassakin näkyvän veitsi välähtää -tekstin. Tarina huokuu alusta alkaen entisvanhaista englantilaista tunnelmaa ja suljetun paikan mysteeriä. Mysteeri ei kuitenkaan kulje siihen suuntaan kuin ensiruuduilta ja Agnesin ajatuksista näyttää vaan tarina sivuaa taas Agnesin suvun historiaa. Tumma ja piikittelevä huumori toimii edelleen ja keventää tarinaa sopivasti.

Pidin ehkä enemmän melankolisemmasta ja angstisemmasta lapsi-Agnesista, mutta oli mahtava tavata Agnes jälleen ja huomata kuinka fiksu ja tasapainoinen (hänen historiansa huomioiden) nuori nainen hänestä onkaan kasvanut!

Sitaattikunniamaininnan saa:

- - -

Tämä Kirjan vuosi 2015 alkaa olla nyt paketissa. Vielä pitäisi tehdä kooste vuoden lukuhetkistä, mutta se saa odottaa hetken. Oikein lumoavaa, onnellista ja hyviä lukuhetkiä sisältävää uutta vuotta 2016!

Antti Karumo: Männyt

Antti Karumo: Männyt

WSOY, 2006

160 sivua

Luettu: 27.12.2015

Mistä: kirjastosta

Lainasin edellisellä kirjastokäynnillä pitkästä aikaa kirjan, josta en ollut kuullut aiemmin yhtään mitään. Kirjan nimen ja kansikuvan välinen ristiriita vaikutti sen verran hauskalta ja takakannen kuvauskin lupaili erikoista lukukokemusta, joten Männyt päätyi kirjakoriin.

Jukka on saapunut vanhempiensa seuraksi suvun yhteiselle mökille. Leif-setä tulee jokavuotiseen tapaansa poimimaan mökin mäntymetsästä kantarelleja, mutta ne on jo poimittu ja ilmapiiri kiristyy entisestään. Sekä Jukalla että Leifillä on tahoillaan ongelmansa, mutta kuinka selvitä niistä jos ongelmien olemassaoloa ei tunnusta edes itselleen?

     Jukka katsoo tapettia.
     Nähnyt toiston.
     Kenties näkymän kauneus onkin siinä, että sen saa nähdä uudestaan, ja sittenkin. Tai että voi luottaa siihen, että näkymä on se sama joka ei lähde, joka ei eikä jätä vaan pysyy. On varmasti niin, että mitättömällä ja liikkumattomalla on merkitystä sellaiselle, joka ei muuten ymmärrä. Sellaiselle, joka – aivan niin – ei näe metsää puilta.

Jopas oli kirja. Pieneen sivumäärään mahtui paljon hämmennystä ja sekavuutta, sekä kirjan päähenkilöiden Jukan ja Leifin että lukijan kannalta. Sen sijaan, että nämä kaksi sukulaismiestä katsoisivat ongelmiaan silmiin toineen näkee käsiä ja kameleita ja toinen turvautuu rutiineihin, kulisseihin ja golfmailoihin. Toinen pakenee työskentelyyn ja toinen hotelliin. Välissä seurataan lenkkeilevää nuorta paria. Minä lukijana olin puolestani ihan pihalla. Alkumetreillä yllättäen tarinaan ilmestyvät käsi ja kameli saivat hätkähtämään hyvällä tavalla, odottamaan jotain erikoista, mutta ei tarina oikein lähtenyt lentoon. Oliko Jukalla ja Leifillä jotain muutakin hampaan kolossa kuin kantarelleja, mitä nuoret juoksijat tekivät tarinassa ja mikä se Jukan aavikkofantasia oikein oli? Oliko kaikki vain Jukan mielikuvitusta, käväistiinkö tarinassa jonkinlaisessa aika- ja paikkasilmukassa kun osa tapahtumista kuvattiin uudelleen hieman erilaisena vai mitä tämä nyt oli?

Ei siis ollut minun kirjani, taisin jäädä jo ensisivuilla rapsuttelemaan mökin vinttihuoneen kupruilevaa tapettia ja tuijottamaan tulta uunissa. Toivottavasti joku on saanut tästä irti minua enemmän, Linneallekaan ei oikein avautunut.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tytön hupparihousuja ei erota pojan samanvärisistä lainkaan, kaikki raajat tulevat kuin yhdestä samasta, onnesta punaisesta olennosta.

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina - Elämää hurmaavien harhojen maassa

Satu Rämö: Islantilainen voittaa aina

- Elämää hurmaavien harhojen maassa

WSOY, 2015

281 sivua

Luettu: 21.12.2015

Mistä: kirjastosta

Islanti, tuo vastakohtien maa jäätikköineen, kuumine lähteineen ja tulivuorineen on yksi unelmieni matkakohteista. Satu Rämö, Salamatkustaja-blogin pitäjä ja toinen Vuoden mutsi -kirjojen kirjoittajista kertoi blogissaan kirjaprojektistaan ja kun julkaisuaika oli käsillä aloin silmä kovana väijyä kirjaa kirjastosta. Viimein kirja nökötti hyllyssä (pienen ikuisuuden jälkeen, kovin on kysytty kirja) ja sain poimia sen mukaani joulunaluslukemiseksi.

Lupaan leikilläni ottaa selvää paikasta, jossa ei ole ainuttakaan ongelmaa vaan pelkkiä järjestelykysymyksiä.

Rämö sai Islanti-kuumeen hieman yllättävästä paikasta, nimittäin Kreetalta, jossa hän työskenteli ravintolan sisäänheittäjänä ja jossa hän tutustui islantilaiseen opiskelijaseurueeseen. Rämö lähti Islantiin yliopistovaihtoon, vieraili vaihdon jälkeen maassa useamman kerran, tapasi siellä islantilaisen miehen ja jäi maahan asumaan. Rämö kertoo kirjassaan vaiheistaan Islannissa, siitä kuinka kotiutuminen uuteen kotimaahan on sujunut, islantilaisesta perheestään sekä maasta ja sen asukkaiden tavoista. Arkikuvauksen lisäksi Rämö sivuaa luonnollisesti myös Islannin viimevuotisia isoja tapahtumia eli talouskriisiä ja Euroopan lentoliikenteen sekoittanutta Eyjafjallajökull-tulivuoren purkausta sekä sitä seurannutta turistiryntäystä ja maan nousua takaisin jaloilleen.

Rämön vetävän, huumorilla höystetyn (Voisi ajatella, että Islanti halusi yhden suomalaisen Satun. Varmuuden vuoksi kohtalo lähetti matkaan kaksi, koska sille toiselle voisi sattua jotain.) ja jutustelevan kerronnan lisäksi kirjassa on myös upeita valokuvia, jotka on ottanut Rämön aviomies Björgvin Hilmarsson. Harmi vain, että kuvat ovat mustavalkoisia, värillisinä ne olisivat näyttäneet Islannin ihan eri tavalla (tiedän tämän, sillä Rämön blogista löytyy toinen toistaan hienompia värillisiä kuvia Islannista). Kyllä kirjan kuvista saa nytkin käsityksen maan upeudesta ja Rämön sanallinen kuvaus värittää muodostuvaa mielikuvaa lisää.

     »Meinaatko jäädä siihen pidemmällekin tauolle», mieheni huuteli parinkymmenen metrin päästä.
     Palkitsin kiusoittelevan kommentin mulkaisulla ja katselin vuorotellen edessä kulkevaa kauhistuttavan kapeaa polkua ja alapuolella avautuvaa huikeaa näkymää.
     En voinut sietää korkeita paikkoja, mutta minun oli pakko katsoa. Kauneus kouraisi vatsanpohjaa. Kirkkaan vihreä sammal loi mahtavan kontrastin tummanruskeisiin, punertaviin ja kellertäviin vuorenseinämiin. Siellä täällä pitkin maanpintaa ilmaan nousi kuumaa sihisevää höyryä. Pifffff.. Maankamara kumisi. Ihan kuin joku keittäisi maan sisässä liesi täysillä kananmunia.
     Voisimme olla jollain vieraalla planeetalla, vaikka olimmekin keskellä täysin arkipäiväistä islantilaismaisemaa. Edes vuoristopolku ei kuulemma ollut mikään kovin jyrkkä saati sitten vaativa.

Islantilainen voittaa aina ei ole tiukasti asiapitoinen tietokirja vaan se sijoittuu jonnekin elämäkerran ja matkaoppaan välimaastoon. Ei sillä, että lokeroinnilla olisi jotain väliä sillä sisältö ratkaisee ja se jos mikä toimii Rämön kirjassa. Arki ja fakta kulkevat kirjassa sulassa sovussa, käsi kädessä. Mielestäni kuvaukset Rämön perhe-elämästä, islantilaisesta arjesta yleensä sekä maan luonnosta ovat kirjan parasta antia. Maan talouspuolestakin Rämö kirjoittaa kiinnostavasti, sopivan maanläheisesti ja ymmärrettävästi. Aiheesta voisi kirjoittaa myös kapulakielisemmin, mutta ekonomitaustainen Rämö ei sitä onneksi tee. Välillä kaipasin asioiden kertomista kronologisessa järjestyksessä aihejaottelun sijaan, mutta ei sillä lopputuloksen kannalta ollut merkitystä, pidin kirjasta kovasti näinkin.

Kirjan luettuani tiedän paljon uutta Islannista, sen asukkaista ja historiasta. Esimerkiksi sen kuinka pienet piirit Islannissa on (Björk saattaa löytyä uimahallissa viereisestä suihkusta ja hänen äitinsä kodin viereisestä pusikosta, jopa presidentti on helposti lähestyttävissä), kuinka Islannin pelastustoimi on järjestetty ja miten ilotulitteet liittyvät siihen, mitä eroja islantilaisten ja suomalaisten välillä on, kuinka vakavasti islantilaiset ottavat joulun vieton, mitä geenibileillä tarkoitetaan, keitä ovat Islannin piilokansa ja miksi osa pellosta jätetään luonnontilaan (ei, kyseessä ei ole mikään perinteinen kesantoselitys) sekä tietenkin sen kuinka tärkeää kielen oppiminen on kotoutumisen kannalta ja kuinka pienelläkin ääntämisvirheellä voi päästää suustaan pip- sammakoita. Islannin matkakuume nousi taas parilla pykälällä, kiitos Rämön positiivista islantilaishenkeä huokuvan kirjan.


Sitaattikunniamaininnan saa (Rämön miehen lausuma viisaus, josta vaatimaton ja varovainen suomalainen voisi otta opiksi):

»Kun suomalainen tekee jotain, se miettii ensimmäisenä, kiinnostuukohan tästä kukaan. Kun islantilainen tekee jotain, se miettii ensimmäisenä, miten se päsee kertomaan ideastaan koko maailmalle.»

Islantilaisuuteen on tutustuttu myös seuraavissa blogeissa: Hemulin kirjahylly, Jalankulkuonnettomuus, Kirjakaapin kummitus, Lukuneuvoja, Madonluvut, Pisara.

Joulutervehdys

Lukeminen ei lopu joulunakaan, mutta arvioita odotellessa...

Emmanuel Carrère: Viikset

Emmanuel Carrère: Viikset

Like, 2002

154 sivua

Suomentanut: Kristina Haataja

(La Moustache, 1986)

Luettu: 13.12.2015

Mistä: kirjastosta

Olin säästellyt toista Carrèreani (ensimmäiseni oli Huviretki painajaisiin) lukumaratonille, mutta kun sille ei vielä löytynyt sopivaa aikaa nappasin Viikset luettavakseni jo nyt.

Se saa alkunsa puolihuolimattomasta heitosta, vitsistä, ajatus ajaa viikset pois. Kesken kylvyn mies toteuttaa aikeensa ja ajaa pitkään piilottamansa ylähuulen paljaaksi. Mies jännittää vaimonsa Agnèsin reaktiota, mutta turhaan. Reaktiota ei tule, ei minkäänlaista. Ihan kuin Agnès olisi tahallaan huomioimatta muutoksen miehessään. Hän itse sentään muistaa aina moittia vaimonsa alati muuttuvaa hiustyyliä. Miksi Agnès tekee näin, mitä valtapeliä hän pelaa ja kenet hän on ehtinyt värvätä leikkiin mukaan? Ärtymys vaihtuu epäilyksi ja empiminen peloksi kun viikset tai niiden puuttuminen saa yhä suuremman roolin miehen mielessä.

Osasin Huviretken perusteella odottaa erikoista tarinaa, joten en hätkähtänyt kirjan outoa aihetta. Tai no ehkä vähän, viikset nyt eivät tule ihan ensimmäisenä mieleen miettiessä kiinnostavia kirjan aiheita, anteeksi nyt vain. Koska Carrère kuitenkin pääsi yllättämään edellisellä kerralla en antanut lähtökohtien häiritä. Ja Carrère teki sen taas, tarjoili vallan erikoisen lukukokemuksen. Mikä on totta ja mikä ei ja mistä tietää missä totuuden raja kulkee?

Miehen ajatukset pyörivät hänen ajamiensa viiksiensä ympärillä alati kiihtyvää ympyrää. Hiljalleen mies alkaa epäillä itseään, vaimoaan, ystäviään, kaikkia ja kaikkea vuorotellen. Viikset saavat valtavat mittasuhteet ja tarttuvat jopa vähiin käyviin uniin. Unessa mies miettii miksei tuosta huulen ja nenän välisestä karvakaistaleesta voisi käyttää yksikköämuotoa. Kaiken ahdistuksen ja sekavuuden seassa pilkahtaakin hullua huumoria, joka ei varsinaisesti kevennä tarinaa, mutta tuo siihen oman kirpeänmakean mausteensa.

     Uusi hiljaisuus.

     "En käsitä", Jérôme sanoi lopulta.

     Taas hiljaisuus.

     "Selvästi sanottuna," hän aloitti: "olet varmaan huomannut, että olen ajanut viiksen?"

     Jostain oudosta syystä "viiksi"-sanan yksikkö huolestutti häntä. Jérôme naureskeli hiljaa, kuin unessa.

     "Ei viikseä eikä viiksiä. Siitäkö kenkä puristaa?"

     Hän tarttui sohvan käsinojaan. Nyt karuselli lähti pyörimään toiseen suuntaan, se oli pysäytettävä, siitä oli päästävä pois, hinnalla millä hyvänsä. Nyt oli pysyttävä rauhallisena.

Miehen edestakainen (viiksi)vatvominen on samanaikaisesti lumoavaa, ärsyttävää ja pelottavaa. Mieli murenee, mutta kenen ja miksi? Carrère vie lukijan hulluuden porteille ja työntää varovaisesti, mutta päättäväisesti sen yli, tarjoten kurkistuksen pimeään. Sivu toisensa jälkeen kääntyy kuin huomaamatta, luen kuinka miehen ajatukset kiertyvät yhteen suuntaan ja sitten taas takaisin kuin vieteri. Loppu lähenee vääjäämättä, mutta silti se yllättää. Carrère jättää lukijan hapuilemaan pimeään, kauhuissaan siitä miten äkkiä kaikki kääntyi niin kamalasti vikaan. Lukukokemusta ei voi tarinan luonteen vuoksi sanoa miellyttäväksi, mutta se on kaikessa häiritsevyydessään vahva ja jää takuulla mieleen pyörimään. Luin Viikset loppuun iltamyöhällä, mutta tarvitsin jälkiruoaksi jotain kepeää.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän valvoi keskellä taivasta ja oli yö, sekin oli totta.