Stephen King: Kuvun alla (sekä yksi saavutettu blogietappi)

Stephen King: Kuvun alla

Tammi, 2009

1115 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Under the Dome, 2009)

Luettu: 30.9.2015

Mistä: lahja

Huomasin, että kaikki kolme kovasti odottamaani kotimaista uutuutta uivat synkissä, surun sävyttämissä vesissä. Oli pakko puhaltaa peli poikki Ahavan ja Sajaniemen vahvojen kirjojen jälkeen ja ottaa hyllystä tähän väliin luottolukemista eli Stephen Kingiä. Toki tiesin vanhasta tottumuksesta, että tässäkään Kingin kirjassa ei olla vain auringonpaisteessa iloisten ja onnellisten ihmisten keskellä, mutta vähän erilaisissa ympyröissä kuitenkin.
 

     Heidän ojentamansa kädet eivät aivan kohdanneet, ja jälleen Barbie ajatteli ikkunalasia, käden painamista lasia vasten samalla kun kaveri painoi kätensä sitä vasten toiselta puolelta. Sormet asettuivat vastakkain toisiinsa koskematta.
     Hän veti kätensä takaisin. Se oli sama käsi, jolla hän oli pyyhkäissyt veristä nenäänsä, ja hän näki sormiensa punaisien jälkien leijuvan ilmassa. Hänen katsellessaan veri alkoi helmeillä. Ihan kuin lasin pinnassa.
     "Taivaan vallat, mitä tämä tarkoittaa?" Sea Dogs kysyi.
     Barbiella ei ollut vastausta. 

Kesken lokakuisen päivän Chester´s Millin kaupungin ympärille ilmestyy näkymätön muuri. Pienlentokone tuhoutuu törmäyksessä lennättäen kaksi matkustajaansa pieninä palasina maahan. Metsämurmelin matka katkeaa, kirjaimellisesti. Kaupungin rajoja myötäilevä kupu pysyy paikallaan, ongelmat kasaantuvat ja pedot nostavat päätään. Ja ongelmiahan riittää kun kaupunkia johtaa juonitteleva Jim Rennie kasvava amatööripoliisiarmeija tukenaan.

King pitää omien sanojensa mukaan romaaneista, joissa on reilusti väkeä ja sen huomaa. Joku muu saattaisi kertoa Chester´s Millin tarinan puolet pienemmässä sivumäärässä ja vähemmällä henkilömäärällä, mutta silloin en olisi tutustunut esimerkiksi hieman erikoiseen kirjastonhoitajaan Lissa Jamiesoniin, sitkeisiin sisaruksiin Alice ja Aidan Appletoniin tai viisaaseen salaherkuttelija Horaceen, lehtinainen Julia Shumwayn koiraan. Väkeä on paljon, mutta jokaisella pikkukaupungin asukkaalla on paikkansa. Heihin kiintyy ja siksi heidän menettämisensä sattuu. Ja kuten olen Kingin kohdalla aiemminkin todennut hän ei kohtele henkilöitään silkkihansikkain vaan menetyksiä tulee vastaan ennemmin JA myöhemmin.

Näe heidät kaikki, näe koko kaupunki, joka on selkä näkymätöntä seinää vasten.

King on viime vuosina pehmentänyt tyyliään, mutta se ei vähennä hänen taitoaan kirjoittaa vetävää tarinaa ja tönäistä lukija satunnaisella hetkellä pimeään. Kun King näyttää kuvun aiheuttamat muutokset ilmastossa ja kasvavan kauhun sekä paniikin, joka taittuu räjähtäväksi raivoksi tunnen suljetun paikan kammoa. Kun King kuljettaa erään talon ovelle, eteiseen, keittiöön ja ruokakomeroon voin lähes pahoin. Siihen pimeyteen ei halua jäädä kukaan. Onneksi King tarjoaa kaupunkiin myös valon välähdyksiä, uskoa ja toivoa.

Nautin matkastani Chester´s Millin kaduilla, mutta loppuratkaisu tuntui tarinaan nähden hieman laimealta. Ei suosikkini, mutta ei missään nimessä huono. Oikeastaan aika kingmäinen. Luin kirjan saattumalta oikeana ajankohtana, lokakuussa. Ehkä suon halloweenina ajatuksen Barbielle, Julialle, Roselle, Joelle, Norrielle, Bennylle, Everettin perheelle ja tietysti Ollielle. Hengitän syvään ja toivon, että tunnen kasvoillani tuulen ja sateen ja näen tähdet kirkkaina ja puhtaina.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Taivaalla tuikkivat jo ensimmäiset vaaleanpunaiset tähdet, likaisen lasin läpi nähdyt kipinät.

- - -

Oma rakas tonttini ja leikkikenttäni, Villasukka kirjahyllyssä -blogini täytti syyskuussa viisi vuotta. Aika rientää kun on mukavaa! Mikä olisi parempi tapa juhlistaa etappia kuin kirjoittaa Kingin kirjasta? En tiedä, mutta sen tiedän, että haluan kiittää teitä tähänastisesta matkasta, jokaisesta vierailusta ja kommentista ❤

Kirjaostoksilla 7-10/2015, 3 kirjaa -haaste ja Lahjoita lukutaito

Jotenkin pääsi lipsahtamaan tämä kirjaostosten esittely. Kesä vilahti ohi ja kirjapinot ovat kasvaneet vaikka sain sentään perkattua muutamia ylimääräisiä kirjoja kirjahyllyistä kiertoon. Tässä kesän ja alkusyksyn kirjahankintani:

Joanne Harris: Appelsiinin tuoksu, Kesäviiniä ja Suolaista hiekkaa
Harrisin suklaatrilogia on ilahduttanut minua sekä kirjoina että Pieni suklaapuoti -elokuvana. Olen lukenut Harrisilta myös Sarkaa ja samettia ja kotikirjahyllystä löytyy muitakin hänen romaanejaan. Kirjablogiystäväni Susa tyhjensi kirjahyllyään ja onnekseni ehdin huikata tämän kolmikon itselleni, kiitos Susa! Nyt kirjahyllyssä on Herrasmiehiä ja huijareita lukuunottamatta koko Harrisin suomennettu tuotanto, täytyy pitää silmät auki vielä tuon yhden puuttuvan kirjan osalta.

Katja Kettu: Surujenkerääjä
En ole vielä lukenut Ketulta mitään, mutta Kätilö on odottanut pitkään lukuvuoroaan. Surujenkerääjä löytyi tavaratalon alesta, se kuulosti kiinnostavalta ja päätyi ostoskoriin.

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea
Olen lukenut vatuloinnin mestarilta eli Haahtelalta vasta Lumipäiväkirjan, lupasin silloin jatkavani hänen tuotantoonsa tutustumista ja kun uusin romaani löytyi samaisesta pöydästä kuin Ketun kirja nappasin senkin mukaani.

Kesälomamatkamme ensimmäinen pysäkki oli Vaasassa. Hotellistamme pääsi kätevästi samassa rakennuksessa olevaan ostoskeskukseen ja sieltä löytyi edellisestä reissusta tuttu kirjakauppa, jossa sattui sopivasti olemaan alennusmyynti. Mukaan tarttui kuuden kirjan lisäksi ihania minikokoisia magneettikirjanmerkkejä. En voinut vastustaa pientä Eiffel-tornia!

Marisha Rasi-Koskinen: Valheet
Kirjailijan teosten herättämästä kirjablogipöhinästä on jäänyt mieleen kehut vahvasta ja persoonallisesta kerronnasta. Kuulostaa hyvältä!

Pasi Pekkola: Unelmansieppaaja
Kiinnostuin kirjasta jo kustantajan katalogissa upean kannen ansiosta. Sitä paitsi kirjan nimi toi heti mieleeni Stephen Kingin Unensieppaajan. Kuvauksen perusteella kirja vaikuttaa mukavan salaperäiseltä.

Elias Koskimies: Ihmepoika
Tämäkin kirja ihastutti jo kustantajan katalogissa. Odotukset ovat erittäin korkealla!

Tua Harno: Ne jotka jäävät
Tämän kirjan kohdalla emmin pitkään. Lainasin tämän jo kertaalleen kirjastosta, mutta blogisuitsutus hieman pelästytti ja palautin kirjan lukemattomana takaisin. Päätin kuitenkin antaa kirjalle tilaisuuden, toivottavasti en kadu ostostani.

Laura Gustafsson: Anomalia
Vähän sama juttu kuin Sajaniemen Pedoissa, vanha viharakkaussuhteeni susiin nosti päätään. Kansikuva on vangitseva! Tarina vaikuttaa salaperäiseltä ja hieman oudolta, pakko tutustua.

Marisha Pessl: Yönäytös
Tätä kirjaa on kehuttu visuaalisesti vahvaksi ja elokuvamaiseksi jännäriksi. Selasin tätä kerran kirjastossa nopeasti, mutta jätin lainaamatta kun lukupino oli muutenkin korkea. Tartun tähän kunhan iskee sopiva jännärinnälkä.

Kävin vanhemman villasukkalapsen kanssa ostoksilla ja kun kaksi lukutoukkaa on liikkeellä ei kirjakauppakäynniltä voi välttyä.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Ihana kansi ja jotenkin surumieliseltä ja kauniilta kuulostava kuvaus. Tämäkin on kerännyt paljon positiivisia blogisavuja.

Laurent Gaudé: Montepuccion aurinko
Gaudén Hurrikaani oli niin rujon kaunis, että on pakko lukea häneltä lisää!

D. L. King: Suloisia suudelmia - Lumoavaa vampyyrierotiikkaa
Törmäsin kerran tähän kirjaston teemapöydässä, olikohan hirviö- tai kauhuteema. En napannut kirjaa heti mukaani ja seuraavalla kerralla kirja oli lainattu. En muistanut kirjailijaa enkä kirjan nimeä, mutta onneksi kirja tuli vastaan kirjakaupassa. En ole aiemmin lukenut erotiikkakirjallisuutta, vampyyrierotiikasta nyt puhumattakaan. Luvassa voi olla joko vaivaannuttava tai hykerryttävä lukuelämys.

- - -

Sain kesällä myös 3 kirjaa -haasteen, kiitos MarikaOksa! Haasteen ideana on valita bloggaamiensa kirjojen joukosta kolme teosta, jotka haluaisi lukea uudelleen. Haaste on lähtenyt liikkeelle Kieltenopen kotiblogista. Vaikea valinta, mutta tässä tämänhetkinen kolmikkoni:

Anne Frank: Päiväkirja

Tähän kirjaan (sekä sen muihin versioihin) olen palannutkin useasti. Ensimmäisen kerran luin Anne Frankin Nuoren tytön päiväkirjan ala-asteella. Edelleen ihmisten pahuus ihmetyttää ja surettaa. Kirja kuuluu ehdottomasti yleissivistykseen ja jokaisen tulisi se lukea. Historiaa ei saa unohtaa.

Stephen King: Pimeyden talo

Tässä voisi olla nimettynä mikä tahansa Kingin teos. Suosikkikirjailijani, jonka teoksia luen uudelleen ja uudelleen. Onneksi lukemista riittää, yli 60 teosta ja lisää todennäköisesti tulee, sen verran terävänä Kingin kynä edelleen on.

Tove Jansson: Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia

Tällä kyseisellä Janssonin tarinakokoelmalla on minulle erityinen merkitys, mutta samoin kuin edellisessä tässäkin voisi olla myös joku muu kyseisen kirjailijan teos. Ihana kirja, ihana kirjailija.

- - -

Tässä kohtaa on vielä hyvä muistuttaa Suomen Pakolaisavun Lahjoita lukutaito -kampanjasta, joka jatkuu vielä 30.9.2015 asti.

Kuvittele hetki, että et osaisi lukea.

Koulukirjat, kirjeet, laskut, tuote- ja hintalaput, lomakkeet, hakemukset, liikenneopasteet ja kaikki muu tekstiä sisältävä materiaali olisi silmissäsi vain sotkua. Kuinka vaikeaa kaikki olisi, kuinka helppo sinua olisi huijata. Puhumattakaan niistä tuhansista tarinoista ja puhtaasta nautinnosta, mitä kirjat ja niiden lukeminen tarjoaa. Lukutaito on tärkeä taito. Voit tarjota tämän taidon myös heille, joilla tuota mahdollisuutta ei automaattisesti ole.

Tarkemmat tiedot kampanjasta ja tavoista auttaa löytyy Suomen Pakolaisavun Lahjoita lukutaito -sivulta.

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Vuokko Sajaniemi: Pedot

Tammi, 2015

308 sivua

Luettu: 6.9.2015

mistä: pyydetty arvostelukappale

Mitä tekee kirjabloggari, joka on lapsesta saakka nähnyt toistuvasti painajaisia susista? No tietysti bongaa syksyn kirjaluettelosta salaperäiseltä ja jännittävältä vaikuttavan kirjan, jossa kuvauksen perusteella jolkottelee yksi jos toinenkin susi ja odottaa sitten kirjaa kieli pitkällä (pun intended).

Itärajan läheisyydessä sijaitsee Ritajärvi, metsien ympäröimä pieni rauhallinen pitäjä. Ortodoksipapin tytär Maria laulaa kirkkokuorossa enkelin äänellä, ihailee Marilyn Monroeta sekä ystäväänsä Anniinaa, jolla on pokkaa piikkikorkoihin ja rohkeutta elää. Kuoroon tulee myös Tuomas, jonka ääni on niin vahva, että sitä vasten voi nojata. Tuore nuori kanttori Saara tuo uudet sävelet ja raikkaan tuulahduksen seurakuntaan. Pienen yhteisön ja jopa tiiviin seurakunnan rivit alkavat rakoilla kun susihavainnot lisääntyvät ja lähimpänä metsää olevan asutuksen liepeiltä löytyy käpälän jälkiä. Tähän asti niin tuttu ja turvallinen metsä muuttuu uhkaavaksi kun sen varjoissa hiipii peto yhä lähemmäs ja lähemmäs ihmisiä ja heidän reviiriään.

Kuin suitsutussavu leviää huhu pienessä pitäjässä. Ensin tiivistyneenä tummaksi, tarkkarajaiseksi massaksi, jota lulee voivansa melkein koskettaa – mutta jos siitä yrittää saada otteen se pakenee, käsi uppoaa läpi, nyrkki puristuu tyhjään. Ja savu haalenee ja leviää, liukenee ilmaan, näkymättömiin. Sitä ei voi enää silmllä erottaa, mutta tuoksun yhä tuntee: siitä on tullut osa ilmaa jota hengittää.

Yritin lukea Sajaniemen kirjaa rinnakkain Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat -romaanin kanssa, mutta Petojen oli odotettava kiltisti vuoroaan. Näiden kahden kirjailijan teokset olivat kuin kaksi samanapaista magneettia, liian vahvoja olemaan vierekkäin. Molemmissa teoksissa on vahva ja erottuva kieli sekä yhdistävinä teemoina äidin menetys, suru ja siitä selviytyminen. Pedot tuo mieleen myös Pauliina Rauhalan Taivaslaulun, sillä uskonto saa molemmissa tarinoissa suuren sijan, myös luonto ja sen elävä kuvaus yhdistää Taivaslaulun ja Pedot. Tämän kaiken lisäksi Pedot on myös tarina pelosta.

Sajaniemen kieli ja kerronnan rytmi on kaunista sekä voimakasta, mutta en millään saanut siitä täysin kiinni. Kielikuvat ovat upeita, mutta Sajaniemi ei jätä niitä yhden vahvan lauseen varaan vaan jatkaa, rönsyää ja ryöppyää. Kielikuvat hajoavat liikaa ja alkuperäinen ajatus katoaa, painuu sanahelinän alle. Ihan kuin Sajaniemi ei luottaisi joko omaan kirjoitustaitoonsa tai lukijan ymmärrykseen vaan yrittää avata ja selittää. Ihan turhaan. Pitäisi luottaa, sillä taitoa on! Nyt kielikuvat kasvavat niin suuriksi, että [k]irja painaa käsissä, sana on raskas kantaa. Ihan kuin isä-Lassen evankeliumikirja.

Unelias pikkupaikkakunnan tunnelma rakentuu hienosti. Alusta asti tietää, että tunnelma tulee tihentymään, mutta kaikki käy kovin hitaasti. Ihan kuin tapahtumia seuraisi paksun, liikkeet hidastavan suitsukesavun läpi. Tarinan lomassa on kuvitteellisia lehtiartikkeleita, mielipidekirjoituksia, haastatteluja ja uskonnollisia osuuksia kuten rukouksia tai tarinoita esimerkiksi Egyptin Marian vaiheista. Osa niistä tuntui hieman irrallisilta.

Osa kuntalaisista on valmiina susijahtiin, mutta joskus peto voi olla muukin kuin se ilmeisin vaihtoehto. Tarina kantaa loppuun asti, vaikka matka tuntuikin välillä pitkältä ja mutkaiselta. Kyllä ne sudetkin sieltä tulevat, turkki takkuisena, silmät kiiluen ja kuonot tulvillaan houkuttelevia tuoksuja. Seuraava ote voisi olla omista painajaisistani. Kauniita unia sitten vain...

     Yöllä uni on levotonta ja pimeä huone rasahtelee, kuin lattiaan painuisivat varovaiset askelet. Pimeys vuolee esiin pehmeät varjot, ihon nukan, kuin pehmeän turkin. Kuunvalo välähtää peilistä, vain hetkeksi laiha hahmo tulee näkyviin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun uhka on olemassa, näyttäytyy se joka puolella.

Myös Ulla on lukenut Pedot.

 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Gummerus, 2015

222 sivua

Luettu: 28.8.2015

Mistä: kirjastosta

En enää muista tarkasti Selja Ahavan esikoisteosta Eksyneen muistikirja, mutta muistan sen, että se oli hurjan vahva lukuelämys. Siksi Taivaalta tippuvat asiat oli yksi eniten odottamani teos kevään 2015 uutuuksista. Matkaan tuli pari mutkaa, mutta varasin kirjan kirjastosta ja pääsin viimein tutustumaan Ahavan toiseen romaaniin.

     Minä olen miettinyt paljon aikaa. Minulla on aivoissa harmaita aivosoluja, niin kuin Hercule Poirotilla. Niillä minä ajattelen sitä, miten aika kulkee eteenpäin ja parantaa. Aikuiset sanovat, että aika parantaa, ja se tarkoittaa, että kun aika kuluu, se mikä on tapahtunut, muuttuu muistoksi, ja sitten sen muistaa huonommin ja huonommin. Sitten kun muistaa enää tosi huonosti, on parantunut.
     Mutta minä en halua muistaa äitiä huonosti. Minä haluan muistaa äidin oikein, ilman lentokonetta, ilman jääsirpaleita, ilman reikää kuistissa. Sellaisena kuin äiti oli tavallisesti. 

Saaran äiti jää taivaalta tippuvan jäälohkareen alle ja kuolee. Äidistä jää jäljelle vain kesken jäänyt satu ja muistot. Äiti tavallisena. Äiti hienona. Äidin ääni. Äiti elossa. Isä on mennyt rikki, hän vain huutaa kaminaan ja hajoaa, ei tunne mitään, ei huomaa ajan kulua, ei Saaran kipua, ei Saaran kasvua. Saara yrittää pitää ääriviivojaan kasassa, piirtää valkoisia rajoja, mutta kukaan ei katso häntä silmiin. Paitsi Annu-täti, isän isosisko, joka ottaa särkyneet luokseen, pitää heidät lämpimänä kartanon kaminoiden sekä chilin ja villan avulla sillä mitä surullisempi ihminen, sitä lämpimämpänä se täytyy pitää. Mutta Annu itsekin saa särön kun hän voittaa toistamiseen lotossa jättipotin.

Voi minkälaisia ihmiskohtaloita Ahava on kirjoittanut! Saaran suru on käsinkosketeltava, se repii ja raastaa, itkettää ja ahdistaa. Suru tihenee ja tiivistyy kunnes keskiöön kiepsahtaakin Annu, jonka onni läikkyy yli ja joka tarvitsee vuorostaan apua saadakseen elämänsä raiteilleen. Kolmas kertoja, josta en halua paljastaa enempäää, tuo hieman valoa siihen pimeyteen, johon Saara ja hänen isänsä ovat uponneet, mutta jolla on kuitenkin omat surunsa ja pelkonsa kannettavanaan. Tässä tarinassa onnettomuus ja onni tanssivat hidasta, kiduttavaa valssia, jossa osat vaihtuvat ja seuraukset sekoittuvat.

Saara on kertojana niin vahva ja tunteisiin vetava, että ärsyynnyin, kun näkökulma siirtyi Annuun. Aluksi Annun kirjeenvaihto skotlantilaisen Hamishin kanssa tuntui vievän tarinaa väärään suuntaan ja ikävöin Saaran ääntä, mutta yhtäkkiä myös Annun tarina kiehtoi ja löysi paikkansa. Samoin kävi kolmannen kertojan kanssa, olisin halunnut lukea lisää Saaran ja Annun ajatuksia, mutta ei kolmas kertojakaan ollut turha. Kolmen omaäänisen kertojan ansiosta tapahtumista saa laajemman kuvan. Aika kuluu ja suru ottaa oman muotonsa, se sekoittuu muistoihin, ujuttautuu painajaisiin ja muokkaa jokaista. Silti tarina ei ole pelkkää kurjuutta ja synkkyyttä, vaan mukana on jotain lohdullista ja valoisaa. Ehkä toivoa. Hieno, kaunis ja koskettava kirja.


Sitaattikunniamaininnan saa:

On asioita, jotka eivät mene ajan mukana pois.

Kirjaa on luettu useammassa blogissa, viimeisimpänä Yöpöydän kirjoissa, sieltä löytyy lisää linkkejä muiden arvioihin.

Matt Haig: Radleyn perhe

Matt Haig: Radleyn perhe

Atena, 2011

413 sivua

Suomentanut: Taina Wallin

(The Radleys, 2010)

Luettu: 22.8.2015

Mistä: kirjastosta

Haigin Radleyn perhe huuteli minua kirjaston hyllystä enkä voinut vastustaa veren kutsua (heh). Olisiko tässä varteenotettava kilpailija minulle rakkaaksi tulleille Culleneille, ystävilleni BonTempsissa eli Eric Northmanille ja Bill Comptonille tai uusille tuttavilleni Mustan tikarin veljeskunnalle?

Peter ja Helen Radley sekä heidän teini-ikäiset lapsensa Rowan ja Cara asuvat pienessä ja idyllisessä Bishopthorpen kylässä. Heillä on keskiluokkainen talo ja keskiluokkainen auto, Peterillä lääkärin työnsä, Helenillä lukupiirinsä ja lapsilla koulunsa. Kuitenkin Peterin ja Helenin parisuhteessa on hieman kitkaa, Rowan kärsii ikävästä aurinkoihottumasta sekä kiusaamisesta ja Cara voi todella huonosti kasvisruokavalion vuoksi. Peter ja Helen ovat tavallsuuden perikuvia, todellisuudessa he ovat pidättäytyjiä, vampyyreitä, jotka ovat kieltäytyneet ravitsemasta itseään verellä. Paha vain, että heidän peribrittiläiset kulissinsa ovat vaarassa kaatua, sillä yhden onnettoman illan aloittaman tapahtumaketjun seurauksena heidän perhesalaisuutensa lävähtävät vasten kasvoja ja useampi henki on vaarassa.

     Hirvittävän janoisena hän katsoo kynärvartensa koholla olevia verisuonia.
     Ei, hän sanoo itselleen. Vesi käy yhtä hyvin.
     Vesi.
     Sellaista hänen elämänsä nykyisin on. Kirkasta, mitäänsanomatonta ja mautonta kuin vesi.
     Ja siihen voi hukkua täsmälleen yhtä helposti kuin vereenkin.

Haigin vampyyrit ovat taas hieman erilainen muunnos noista kiinnostavista ja salaperäisistä yön hirviöistä. Verellä itsensä ruokkivat vampyyrit ovat aktiiveja. Ravinnoksi käy sekä ihmisten että vampyyrien veri, tosin VV eli vampyyrien veri kestää säilyttämisen ja siksi sitä myydäänkin vampyyribaareissa pullotettuna. Toiset vampyyrit ovat pidättäytyjiä, jotka ovat päässeet irti veren nauttimisesta ja elävät lähes kuin normaalit ihmiset, ainakin ruokavalioltaan. He ovat kuitenkin kuin varjovampyyrejä, alistuneita heikkolaatuisempaan ravintoon, jatkuvaan päänsärkyyn ja lyhyempään elämään. Vampyyriksi joko synnytään tai käännytään. Käännytyksessä vampyyri imee käännytettävän eli uhrinsa verta, jonka jälkeen uhri juo käännyttäjästään ja tsädäm, uusi vampyyri on syntynyt. Se, pystyykö käännytetty itse käännyttämään uusia vampyyreita jäi minulle arvoitukseksi. Vampyyrit voivat liikkua päivällä, mutta ilmeisesti pidättäytyjät kestävät auringonvaloa hieman paremmin. Mielenkiintoista! Taidan alkaa vampyyrien tutkijaksi. Missä aloitan opiskelut? Tai ehkä vain nautin vampyyriviihteestä kuten tähänkin asti.

Tarinassa on periaatteessa kaikki palikat kohdallaan. Kerronta kulkee kuin se kuuluisa junan vessa. Henkilöt ovat toimivia, mutta eivät hirveän omaperäisiä tai persoonallisia. Juoni tuntui aluksi ennalta-arvattavalta, mutta lopulta tarina tarjosi myös yllätyksiä. Kerronta kärsi välillä turhasta siirappisuudesta ja melodramaattisuudesta ja kieltämättä lopun nuoret parisuhdekuviot latistivat tarinaa. Silti ahmin sivun toisensa jälkeen, halusin tietää mitä heille kaikille lopulta tapahtuu. Kiitos lyhyiden lukujen kirjaa saattoi lukaista vähän kuin ohimennen, lyhyinä hetkinäkin.

Vampyyrit, heidän elonsa rinnakkain ihmisten kanssa sekä kohtuullisen vetävät juonenkäänteet eivät kuitenkaan olleet ihan sitä mitä kaipasin. Kyllä tämän lukaisi, mutta en kokenut juurikaan tunnehuippuja mihinkään suuntaan. Etuliepeessä vielä lupailtiin hauskaa tarinaa, mutta hauskuus oli tainnut tipahtaa juuri kyseisestä kirjayksilöstä pois. Muutama naurahdus ja siinäpä se. Liputan edelleen vanhojen vampyyrituttujeni puolesta. Kansi on kuitenkin houkutteleva, hieno ja sopii kirjaan täydellisesti.


Sitaattikunniamaininnan saa ote verestä kieltäytyvien vampyyreiden opaskirjasta eli Pidättäytyjän käsikirjasta:

Tee siis oma osuutesi yhteiskunnan hyväksi äläkä kiinnitä huomiota noihin sisälläsi asuviin hämäriin haluihin.

Muistelin Radleyn perheen keränneen blogistaniassa ihastuneita arvioita, mutta muistin ilmeisesti väärin. Tarina keskiluokkaisuutta jäljittelevistä Radleyistä on tuntunut monesta muustakin hieman keskinkertaiselta. Tätä mieltä ovat mm. Jori, Kata, Katinka ja Tessa.

Carlos María Domínguez: Paperitalo sekä kooste kirjankansibingosta

Carlos María Domínguez: Paperitalo

Basam Books, 2006

134 sivua

Suomentanut: Einari Aaltonen

(La casa de papel, 2002)

Luettu: 15.8.2015

Mistä: oma ostos

Mikä on pieni, punainen ja pomppii paikasta toiseen? No tietysti Carlos María Domínguezin pienoisromaani Paperitalo. Entä se pomppiminen? Kirja tietysti kulkee lukutoukan laukussa ja tässä tapauksessa kirja oli ikään kuin bingopallo, nimittäin kirjankansibingossa. Hyydyin Paperitalon kanssa parin vuoden takaisen lukumaratonin viime hetkillä, mutta nyt koitti kirjan lukemisen aika.
Kirjan taustalla näkyy eräänlainen paperitalo, vanhemman villlasukkalapsen yhdessä parin muun lapsen kanssa tekemä taideprojekti. Näyttää kivalta kun sisälle laittaa pattereilla toimivan kynttilän tai pienet ledvalot! Syksyn pimeitä iltoja odotellessa...

Bluma Lennon lukee Emily Dickinsonin Runoja, jää auton alle ja kuolee. Lennonin sijaiseksi yliopistolle nimetty kollega, minäkertoja, vastaanottaa Lennonille osoitetun kirjeen, josta löytyy erikoisesti käsitelty kirja. Kertoja päätyy seuraamaan polveilevaa kirjapolkua, joka johtaa hänet Cambridgen yliopistolta La Paloman rannikkokylään Uruguayhin. Matkan varrella hänelle selviää, että isoäiti ei puhunut pötyä, kirjat voivat olla vaarallisia. Kirjoja voi hankkia liikaa.

"Ne ovat yhä ystäviäni. Ne antavat minulle suojan. Siimeksen kesäisin. Ne pitävät tuulta. Kirjat ovat kotini."

Olipa erikoinen kirja! Pienestä koostaan huolimatta kirja on pullollaan kirjallisia viittauksia, lämpöisiä ja myös herätteleviä ajatuksia kirjoista ja niiden hamstraamisesta, mysteerin selvittelyä, kirjahulluutta ja kovia kohtaloita. Bluma Lennon tuntuu jäävän taustalle ja tarina ryöpsähtelee suunnasta toiseen, mutta kyllä Bluma kulkee vahvasti mukana koossa pitävänä voimana.

Paperitalo eteni yllättävän hitaasti. En päässyt lukemisessa missään vaiheessa vauhtiin ja varsinkin myöhään illalla lukeminen tökki. Lukeminen ja kirjat ovat minulle, lukutoukalle ihana ja mieluinen aihe, mutta tällä kertaa en hirveästi lämmennyt tarinalle. Todennäköisesti tapahtuma tai pari kirjasta tulee pyörimään mielessäni, mutta osa tarinasta alkaa jo unohtua, oli se sitten loppukesän (tai alkusyksyn) oireilevan flunssan syytä tai sitten vain sitä, että tämä nyt ei vain ollut minun kirjani. Ehkä otan kirjan vinkistä vaarin ja laitan kirjan kiertoon, kotikirjastoa on hyvä joskus karsia ennen kuin on liian myöhäistä... Tai ehkä sittenkin säilytän kirjan, jos haluankin palata kirjan tarjoamaan tunnelmaan... ;)

Sitaattikunniamaininnan saa lause, joka sopisi monen lukutoukan muistolauseeksi:

(...) hän oli omapäinen ja ahnas lukija.

Pikainen blogikierros paljasti, että moni muukin koki kirjan nopeasti unohdettavana, kirjallisena välipalana, mutta myös ihastuneempia arvioita löytyi. Kannattaa käydä kurkkaamassa arviot esimerkiksi Anulta, Lilliltä ja Suketukselta.
 

Kirjallisen maailmanvalloituksen kohteena oli Uruguay.
TBR 21/100

Kirjankansibingo päättyi  15.8. ja niinhän siinä kävi, että ehdin kuin ehdinkin saada toisen rivin täyteen. Bingo! Lopullinen bingoruudukkoni näyttää tältä:

Ensimminen bingorivi:
Fiktiivinen hahmo: Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952 
Nainen: J. R. Ward: Pimeyden rakastaja 
Kengät: Hannu Väisänen: Toiset kengät 
Rakennus: Juhani Aho: Yksin
Eläin: Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita

Toinen, Paperitalon viimeistelemä bingorivi:

Punainen: Carlos María Domínguez: Paperitalo

Siluetti: Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita 

Kengät: Hannu Väisänen: Toiset kengät (sama ruutu on myös ensimmäisessä bingorivissä)

Värikäs: Alex Garland: Laguuni 

Monta henkilöä: Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella 

Muutama "irtoruutu" jäi hyödyntämättä:

Sininen: Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Mustavalkoinen: James Franco: Palo Alto - Novelleja 

Valokuva: Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

Kiitos Jonnalle hauskasta haasteesta, tätä olisi voinut jatkaa pidempäänkin!

Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita

Marko Hautala (toim.): Valkoiset varpaat - Kauhutarinoita

Haamu, 2015

176 sivua

Luettu: 13.8.2015

Mistä: kirjastosta

Nälkä kasvaa syödessä – ja kirjankansibingoa pelatessa. Valkoiset varpaat on ollut kiinnostavien kirjojen listallani, se huuteli minua kirjaston uutuushyllystä ja se sopi kirjankansibingon Siluetti-ruutuun eli lukutähdet olivat oikein otollisessa asennossa. Ei siis muuta kuin lukemaan.

Valkoiset varpaat sisältää kauhutarinoita yllättäviltä, ei-kauhullisista kirjoista tunnetuilta kirjailijoilta sekä kahdelta kauhukonkarilta Marko Hautalalta ja Anders Fagerilta. Tarinakokoelman toimittanut Marko Hautala muistuttaa johdannossaan eräästä tärkeästä huomiosta, mikä kauhusta puhuttaessa usein unohtuu: Kauhun ei ole pakko pelottaa. Se voi aiheuttaa outouden tuntemuksia, kauneuden kokemuksia ja jopa naurattaa. Tunnustan, että minulle paras kauhu on usein juuri sitä niskavillat nostattavaa, pelottavaa lajia, mutta yritän pitää Hautalan ohjenuoran mielessäni ja pitää ajatukseni avoinna.

Virpi Hämeen-Anttilan Suljettu osasto sijoittuu kirjastoon, jonka uumenissa on syystä salattu kirjakokoelma. Tapahtumapaikka ilahdutti lukutoukkaa, muutenkin tarina oli ihan kiva.

Essi Kummun Vapaapäivässä tuoreen pariskunnan välinen eroottinen lataus vaihtuu kadun yllä lentäviin ruumiisiin. Pidin tästä kovasti juuri vastakohtaisten tunnelmien vuoksi. Myös erottuva, mutta kikkailematon kieli ihastutti.

     Pihalla puristan Johania hellästi olkapäistä ja hymyilen hänelle. Nyt sinä olet tässä, lapsi. Ilma on kaunis, pilvet loistelevat, ruumiita, ruumiita,ruumiita.
     Joskus minua on hämmentänyt näiden kuolleiden ilmestymisen outo logiikka. Enää en juurikaan kiinnitä siihen huomiota. Me emme hätkähdä toisiamme – en minä kuolleita, eivätkä he minua, enkä minä auta heitä. Miksi ylipäänsä ajattelen, että heitä pitäisi auttaa?
     Ehkä mielestäni on toivotonta ajatella, että kuolleet joutuisivat leijumaan tuolla tavalla ikuisuuden. Jotakin täytyy tapahtua. 

Anders Fagerin Kuolema saapuu Bodskäriin (När döden kom till Bodskär, 2011. Suom. Satu Grönroos) kertoo oudoille poluille lähtevästä sotilasoperaatiosta eräällä Ruotsin saarella. En pitänyt alusta, taisteluun valmistautuminen oli pitkäveteistä ja siitä tuli myös ikävä mielleyhtymä Utøyan tapahtumiin. Lopussa tarina muuttui kiinnostavaksi.

Sami Hilvon Kehdosta hautaan on kuvaus äärimmilleen tehostetusta ja pelkistetystä maailmasta, jossa ihmiset käyttäytyvät kuin robotit. Tämä  oli mukavasti aivoja nyrjäyttävä tarina ja pelottava visio tulevaisuudesta.

Satu Grönroosin Älä yötä pelkää sijoittuu syrjäseudulle, pitkän koivukujan päässä olevaan taloon, jonne Mariana pestautuu kotiapulaiseksi poikansa Toivo mukanaan. Tarina oli ehjä ja tunnelma tiheni vahvasti. Äitinä koin melkoista ahdistusta tätä lukiessani. Ja vielä se loppu, olipa hyytävä!

Jaakko Yli-Juonikkaan Komentaja Kalm kertoo punaisten ja valkoisten taistelusta ja heikkohermoisuutta parantavasta oppitunnista. Tämä oli toinen tarina, josta en hirveästi pitänyt ja edelleen sama syy, en hirveästi lämpene taistelukuvauksille (poikkeuksia toki löytyy, esimerkiksi Kalle Päätalon taistelukuvaukset olen lukenut mukisematta). Tässä kävi kuitenkin samoin kuin Fagerin tarinassa, loppu oli yllättävä ja pelasti hieman tarinaa, mutta oli ehkä liian eritepitoinen makuuni.

Marko Hautalan Varpaat sijoittuu Ranskaan, missä eräs lomaileva pariskunta saa kuulla ikiaikaisista luolista ja lähtee oppaansa johdattamana niitä katsomaan. Tässä oli taas minun mieleineni tarina. Paha jää näyttämättä, mutta se vain lisää ahdistusta. Pidin myös tarinassa vilahtelevasta huumorista, joka oli tarinan henkeen sopivasti mustaa.

Olipa mielenkiintoinen kokoelma! Onnistuin pitämään Hautalan ajatuksen pelottamattomasta kauhusta mielessäni alusta loppuun. Koin tarinoiden parissa niin jännitystä, ahdistusta, huvittuneisuutta kuin inhoakin, siis sellaista etovaa, ijettävää tunnetta. Tunteiden herättäminen on aina hyvä asia eli siinäkin mielessä varsin onnistunut kokoelma. Oikeastaan jokaisessa tarinassa oli jotain hyvää, myös niissä, joista en juurikaan aiheensa puolesta pitänyt. Oli hauska huomata, että kirjailijat, joille kauhugenre ei ole omin alue ovat onnistuneet tarinoissaan ja tunnelman luomisessa näin hyvin.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, se kietoi meidät sisäänsä kuin loppukesän usvaisen pellon.

Valkoiset varpaat on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Dysphoria, Kannesta kanteen, sivuista sivuille, Lukupino, Oksan hyllyltä ja Satun luetut.

Kirjankansibingossa rasti ruutuun Siluetti. Jos ehtisin saada rastin vielä yhteen ruutuun ennen haasteen päättymistä (15.8.2015)...

Alex Garland: Laguuni

 

Alex Garland: Laguuni

Otava, 1999

525 sivua

Suomentanut: Annika Eräpuro

(The Beach, 1996)

Luettu: 6.8.2015

Mistä: oma ostos

Kun kesä(sää) oli kadoksissa päätin hakea sitä kirjan sivuilta. Kohteeksi valikoitui Alex Garlandin Laguuni, joka ainakin kannen sekä kirjan pohjalta tehdyn elokuvan (The Beach, pääosassa Leonardo DiCaprio, katsoin vuosia sitten ja tykkäsin) perusteella tarjoaisi aurinkoa, hiekkaa ja linnunmaidon lämpöistä turkoosia vettä. Oikea aurinkokin näyttäytyi viimein ja sain lukea kirjaa juuri sopivassa paikassa, hiekkarannalla.

Reppureissaaja Richard majoittuu turistien kansoittamaan Bangkokiin, Khao San Roadiin, jossa hän kuulee naapurihuoneen asukkaalta "Daffy Duckilta" salaperäisestä laguunista. Saatuaan vielä saarelle johdattavan kartan päättää Richard lähteä ranskalaispariskunnan, Françoisen ja Étiennen kanssa koettamaan onneaan ja etsimään saarta, jota turistimassojen läsnäolo ei ole vielä pilannut. Kaverukset pääsevät saarelle, mutta onko paikka yhtä kuin Eeden, paratiisi?

Ajatelkaa laguunia, jonka korkea kaareva kallioseinämä kätkee mereltä ja ohikulkevilta laivoilta. Kuvitelkaa sitten valkoista hiekkaa ja korallipuutarhoja, joita dynamiittikalastus tai troolit eivät ole koskaan päässeet vahingoittamaan. Raikasvesiputouksia on joka puolella saarta, ja ympärillä on viidakkoa – ei Thaimaan sisämaan metsiä, vaan oikeaa viidakkoa. Kolmikerroksisia lehväkatoksia, kasveja joihin ei ole koskettu tuhanteen vuoteen, oudon värikkäitä lintuja ja apinoita.
    Valkoisilla sannoilla ja korallipuutarhoissa kalastelee valikoitu joukko matkalaisia, kuukausia toisensa jälkeen. He lähtevät jos he haluavat, he palaavat, paikka ei koskaan muutu. 

Laguunia lukiessani minulla pyöri jatkuvasti mielessäni William Goldingin klassikko Kärpästen herra enkä voinut välttyä vertauksilta. Molempien kirjojen tapahtumapaikkana on autiosaari, jonne on päätynyt joukko ihmisiä, sillä erotuksella, että Kärpästen herrassa lapset haaksirikkoutuvat saarelle kun taas Laguunissa aikuiset ihmiset pyrkivät saarelle itse. Molemmissa kirjoissa "saarelaisilla" on selkeä johtaja ja hierarkiajärjestys. Niin ikään molemmilla saarilla riidat alkavat ilmetä kuin itsekseen, puroista tulee virtoja ja ihmiset jakautuvat pienempiin ryhmiin kunnes käsillä on kaaos ja koittaa ruma loppu. Tapahtumien väliin mahtuu mielen järkkymistä, hallusinaatioita ja vainoharhaisuutta. 

Kuolleen Daffyn ilmestyminen Richardille – olkoon se Richardin mielen järkkymisen merkki tai ei – alkoi jossain vaiheessa ärsyttää, varsinkin silloin kun hän alkoi ilmestyä Richardille tämän ollessa hereillä. Richardin ajatuksissa sekä hänen ja Daffyn keskusteluissa toistuu useasti viittaukset Vietnamin sotaan. Kirjan alussa Richard kertoo, että hän on syntynyt vuonna 1974, joten hän ei ainakaan itse ole osallistunut kyseiseen sotaan. Sotaviittauksilla on varmasti oma merkityksensä, mutta en yksinkertaisesti jaksanut pohtia sitä sen enempää, annoin vain tarinan soljua eteenpäin. Soljuvuutta tosin häiritsi kirjaan jääneet huolimattomuusvirheet, sanoista puuttui usein viimeinen kirjain tai sanaan oli lipsahtanut yksi kirjain liikaa.

Laguunin kannessa on Punchin maininta "Jos kaipaat adrenaliiniannosta, lue tämä". Jännitys jäi kirjassa melko vähiin, olisin kieltämättä kaivannut sitä hieman enemmän. Jännityksen sijaan painopiste on laguunin, sen asukkaiden ja heidän keskinäisen kanssakäymisensä kuvauksessa ja tästä syystä tarina tuntui paikka paikoin junnaavan paikoillaan. Laguuni oli kuitenkin oikein sopivaa kesälukemista. Huikaisevan hienoja maisemia, letkeää tunnelmaa ja pieni häiritsevä tunne, että kauneus on katoavaista ja pahuus piileskelee ehkä jo seuraavan palmun takana...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Se on kultainen sääntö, aina kun tulee jonnekin pitää ottaa selville miten sieltä pääsee pois.

Mikä sattuma, Joanna kävi Laguunissa lähes samoihin aikoihin kuin minä.


Rastitan kirjankansibingosta ruudun Värikäs (värejä ei ole paljon, mutta varsinkin turkoosi on sen verran, no, värikäs, että päätin kelpuuttaa kannen mukaan bingoon).

Pitkästä aikaa myös kirjallinen maailmanvalloitukseni eteni, tällä kertaa kohteena oli Thaimaa.

Juhani Aho: Yksin

Juhani Aho: Yksin

WSOY, 2011 (1890)

106 sivua

Luettu: 27.7.2015

Mistä oma ostos

Voisin sanoa, että perimmäinen syy Juhani Ahon kirjan ostamiseen oli sen kannessa komeileva Eiffel-torni, tuo upean kaupungin näyttävä tunnus. Eiffel-torni yksinään ei kuitenkaan riittänyt ostopäätöksen tekemiseen vaan halusin tutustua muuhunkin Ahon tuotantoon kuin Juhaan, joka luettiin muistaakseni lukiossa (ja josta muistan pitäneeni). Yksin siis siirtyi ostoskoriini ja nyt kun metsästin kirjankansibingossa kirjaa Rakennus-ruutuun tuli kirja heti mieleeni. Otin kirjan mukaani kesälomamatkalle, ei suinkaan Ranskaan ja Pariisiin vaan Ahvenanmaalle, Maarianhaminaan (josta kuvakin on).

Mies rakastuu ystävänsä sisareen Annaan, miestä itseään selvästi nuorempaan naiseen, jonka hän on tuntenut jo silloin kun tämä oli pikkutyttö. Anna pitää miestä lähinnä vanhempana sukulaismiehenään ja torjuu tämän kosiskelun. Mies lähtee särkynein sydämin Pariisiin, missä hän toivoo pääsevänsä yli onnettomasta rakkaudestaan.

     >> Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla ilmoituksilla kirjaeltuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja. Raitioasema, josssa seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan. Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht´äkkiä uusi bulevardi, mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen hienoleikkeisellä harsolla.>>

Onneton rakkaus ja romanttinen Pariisi, mikä ristiriitainen ja silti niin tutun ja kuluneen tuntuinen asetelma. Kirjan päähenkilö on todella romanttinen ja tunteellinen, hän tulkitsee merkityksiä Annan eleistä ja käytöksestä, nauttii yhteisistä hetkistä hänen kanssaan, kuvittelee itsensä ja Annan aviopariksi, häämatkalle ja moneen muuhun tilanteeseen. Ja kun Anna murskaa unelman yhteisestä tulevaisuudesta haaveilee mies vielä lisää rakkautensa perään ja arpoo rakastaako Anna häntä sittenkin, vaikka sanoo muuta. Tätä vatulointia jatkuu sivusta toiseen kunnes vihdoin ja viimein kirjan puolivälin tienoilla päästään varsinaisesti Pariisiin ja haahuiluun tulee uusi suunta. Tai niin ainakin kuvittelin, mutta sama meno vain jatkuu.

Valitettavasti edes iki-ihana Pariisi ei pelasta lukuelämystä, varsinkaan kun Pariisin osuus jää kovin vähäiseksi. Kun takakannessa kuvaillaan maailmannäyttelyä ja vastavalmistunutta Eiffel-tornia kuvittelin, että näillä tapahtumalla ja maamerkillä olisi suurempikin osuus kirjassa, mutta ei. Pariisin henki ei välity kirjaan kuin lyhyinä välähdyksinä ja tarina jää lähinnä vain rakastuneen miehen siirappiseksi sydänveren vuodatukseksi. Parhaita hetkiä kirjassa olivatkin paikan, lähinnä Helsingin ja Pariisin sekä ajan kuvaukset, jotka olivat sen verran onnistuneita, että niitä olisi mielellään lukenut lisää. Myös hassut ja vanhahtavat sanat ihastuttivat. Tätä romaania on vuonna 1890 syytetty säädyttömyydestä, minun on vaikea nähdä syytä siihen. Toki onhan tässä mainittu Moulin Rouge, hieman kyseenalaista mainetta kantava kabaree, mutta ei siihen liittyvät tapahtumat mitenkään hirveän säädyttömiä ole, tai sitten en vain osaa asettua 1890-lukulaisen asemaan.

Pieni kirja, pieni pettymys.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä laulu.

Pariisin katuja ovat tallanneet myös mm. Hanna, Jaana, Karoliina, Katja, Luru, Morre ja Salla.

Kirjakansibingossa sain siis rastin ruutuun Rakennus. Bingo! (Joka jää todennäköisesti ainoakseni.)

Tässä vielä bingorivi auki avattuna:
Fiktiivinen hahmo: Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952 
Nainen: J. R. Ward: Pimeyden rakastaja 
Kengät: Hannu Väisänen: Toiset kengät 
Rakennus: Juhani Aho: Yksin
Eläin: Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita

Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952

 

Charles M. Schulz: Täydelliset Tenavat - Päivästripit & sunnuntaistripit 1950-1952
(lisäksi mukana tekstiä seuraavilta henkilöiltä:
Juhani Tolvanen, Rick Marschall, Gary Groth ja David Michaelis)

Egmont, 2007

343 sivua

Suomentanut: Juhani Tolvanen

(The Complete Peanuts, 2007)

Luettu: 23.7.2015

Mistä: kirjastosta

Kaikkihan tuntevat Tenavat, eikö? Pyöreäpäinen Jaska Jokunen, maailman tunnetuin beagle Ressu, pieni keltainen lintu Kaustinen (jota puhuttelin lapsena vahingossa Koistiseksi), pölypilveä mukanaan kuljettava Rapa-Ripa, pulpetin ääreen nukahteleva Piparminttu-Pipsa, musikaalisuuden lapsinero Amadeus, terapiaa tarjoava Tellu ja muut hahmot ovat ikimuistoisia ja kulkeneet jossain muodossa mukanani pienestä asti. Sarjakuvat, animaatioelokuvat ja oheistuotteet ovat yhtä suurta menestystarinaa, jotka puhuttelevat sekä aikuisia että lapsia. Nappasin Täydelliset tenavat mukaani kirjastosta ja lueskelin sitä hiljalleen muutama strippi kerrallaan.

     Tenavia edeltänyt sukupolvi parodioi maailmaa. Schulz loi maailman.

(David Michaelis Charles M. Schulzista kirjoittamassaan elämäkerrassa Schulz and Peanuts, 2007) 

Täydelliset Tenavat sisältää Charles M. Schulzin ensimmäiset Tenavat-sanomalehtisarjakuvastripit vuoden 1950 marraskuusta vuoden 1952 joulukuulle, kaksi Schulzin haastattelua Juhani Tolvasen, Rick Marschallin ja Gary Grothin haastattelemana sekä pätkän Schulzin elämäkerrasta, jonka on kirjoittanut David Michaelis. Kuten sivumäärästä voi päätellä mahtuu kansien väliin monta tarinaa, suurin osa niistä on neljän vierekkäisen ruudun strippejä, mutta poikkeuksiakin mahtuu mukaan. Schulz vaihtelee myös strippien sisällön tyyliä, aina ei tarvita sanoja vaan kuvien voi antaa puhua puolestaan. Vauhdikas ja vimmainen Amadeus-strippi on tästä mitä mainioin esimerkki ja ehdottomasti yksi suosikkini kirjasta.

Omat Tenavat-kokemukseni ovat tuoreemmasta tuotannosta ja yllätyinkin siitä kuinka vanhimmat stripit poikkeavat myöhemmästä tuotannosta. 4-vuotias Jaakko "Jaska" Jokunen on kyllä mukana alusta asti, mutta ilman tunnistettavaa siksak-kuviota paidassaan (kuvio ilmestyy paitaan joulukuun 1950 stripeissä). Näissä ensimmäisissä stripeissä Jaska Jokunen seikkailee mm. Kielon, Paven ja Lipen kanssa, mukana on myös Ressu, mutta ei pyöreä- vaan suippokuonoisena eikä suinkaan Jaska Jokusen koirana vaan jossain muualla asuvana tassuttelijana. Lopulta strippeihin ilmestyy myös niitä minulle tutumpia hahmoja kuten Tellu, tosin hieman erinäköisenä kuin se uudempien strippien Tellu.

Hahmot ovat olleet myös selvästi äkäisempiä, ilkeämpiä ja toisinaan jopa väkivaltaisia toisiaan kohtaan. Silti stripeissä on ollut heti alusta mukana hauskuuden lisäksi myös se syvällisempi, ehkä enemmän aikuislukijoille avautuva taso, joka on säilynyt myös uudempaan tuotantoon. Näitä pikkuvanhoja, itsetunto-ongelmaisia, hauskoja ja ihania naperoita on pakko rakastaa!

Pidin todella paljon sarjakuvista, mutta tekstiosuudet eli haastattelut ja ote elämäkerrasta tuntuivat kovin irrallisilta. Toki ne ovat informatiivisia ja aihe on erittäin mielenkiintoinen, mutta kun kirjoitustyyli niissä on joko töksähtävä (haastattelut) tai runsaan maalaileva (elämäkertaosuus) ei kirjaa voi kehua kovin tasaiseksi kokonaisuudeksi. Lukisinkin mieluummin sarjakuvat sarjakuvana ja Schulzin elämäntarinan kokonaan erillisenä teoksena. Onhan tämä kuitenkin mukava kurkistus sekä Tenavien että Schulzin historiaan.


Sitaattikunniamaininnan saa yllättävä ja riemastuttava strippi, jossa on kuitenkin ripaus raadollisuutta lasten tytöt vastaan pojat -ajatteluvaiheessaan:

Rastitan kirjankansibingossa ruudun Fiktiivinen hahmo.

Psst! Jälleen yksi Tenavat-sukupolvi on syntynyt. Meillä pyöri tänään televisiossa villasukkalasten valitsemana Ressu lähtee maailmalle, lisäksi nuoremmalla villasukkalapsella oli jalassaan Ressu-leggarit ❤ Kuvausrekvisiittana oleva Ressu on niitä harvoja pehmoja, joka on kulkenut mukanani muutosta toiseen. Itse asiassa se taitaa olla kulkeutunut minulle veljeltäni.