Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Neil Gaiman: Hautausmaan poika

Kuvittanut Dave McKean

Otava, 2009

303 sivua

Suomentanut: Inka Parpola

(The Graveyard Book, 2008)

Luettu: 28.6.2015

Mistä: kirjastosta

Vierailen usein kirjastossa lasten- ja nuorten osastolla villasukkalasten kanssa, mutta sieltä tarttuu harvemmin mukaani muuta luettavaa kuin Viisikoita. Nyt tein kuitenkin poikkeuksen sillä esille oli nostettu sen verran kiinnostavannäköinen kirja sekä nimeltään että ulkoasultaan. Neil Gaimanin nimi on tuttu, mutta en muista lukeneeni häneltä mitään ennen Hautausmaan poikaa. Pidän nimen mielessä jatkossakin!

Eräänä iltana noin 1,5-vuotias poika herää rysähdykseen ja lähtee sängystään, laskeutuu alas portaita, poistuu avonaisesta ulko-ovesta ja suuntaa läheiselle hautausmaalle. Onneksi, sillä se pelastaa hänen henkensä. Poika on juuri jäänyt orvoksi, mutta rouva ja herra Owens adoptoivat hänet ja antavat hänelle uuden nimen. Pojasta tulee Ei-kukaan Owens, Eikku, ja hän saa samalla kunniakuolleen arvonimen. Eikku kasvaa hautausmaalla ja saa opetusta sen kuolleilta asukkailta ja holhoojaltaan Silasilta. Kaikesta kuolleiden järjestämästä suojelusta huolimatta vaaroja on vaikea välttää hautausmaalla ja varsinkaan sen ulkopuolella, jossa Eikkua etsii eräs tummanpuhuva mies.

     Ukkonen jyrähti, lujaa ja äkillisenä kuin kiväärinlaukaus, ja raju sade lankesi maahan. Jack oli järjestelmällinen, ja hän alkoi suunnitella seuraavaa siirtoaan - hänen täytyisi käydä kyselemässä kaupungin asukkailta, värvätä ihmisiä toimimaan hänen silminään ja korvinaan kaupungissa.
     Hänen ei olisi pakko kertoa konvokaation jäsenille, että hän oli epäonnistunut.
     Niin tai näin, hän vakuutti itselleen pujahtaessaan kaupan markiisin alle aamusateen langetessa kyynelten lailla, hän ei ollut epäonnistunut. Ei vielä. Ei vielä vuosiin. Aikaa oli runsaasti. Aikaa saattaa päätökseen tämä tehtävä. Aikaa leikata viimeinen langanpätkä.

Täpärästi hengissä selvinnyt pikkupoika, hautausmaa ja kummituksia, Gaimanin tarina imaisee mukaansa heti ensisivuilta ja sinne tänne ripoteltu McKeanin mustavalkoinen kuvitus lisää tarinan synkkyyttä. Tarinasta löytyy kuitenkin myös mustaa huumoria kun Gaiman mm. leikittelee kuolleiden hautakivikirjoituksilla ja kummitusten tilannekomiikalla. Elämä (sana kieltämättä on ristiriidassa kun kyseessä ovat kuitenkin kuolleet henkilöt!) hautausmaalla on kiehtovaa ja Eikun vaiheet kiinnostavaa luettavaa. Hautausmaa on suuri ja sinne mahtuu monenlaista asukasta ja vierailijaa, osaan heistä tutustuu paremmin ja osaan huonommin, kaikilla kuitenkin tuntuu olevan tarkkaan harkittu osansa tarinassa. Hautausmaan asukkaat ovat eläneet ja kuolleet eri aikoina ja heidän aikakautensa tavat tulevat mukavasti esiin tarinassa.

Tarinan päähenkilö Eikku kasvaa kirjassa pienestä taaperosta teini-ikäiseksi. Hän tuntuu olevan läpi kirjan hieman ikäistään vanhempi, mutta juonen kulku ei tästä kärsi. Odotin yksinkertaisempaa juonta ja olin positiivisesti yllättynyt kun tarinassa oli useita yllättäviä käänteitä. Tasaisten hetkien jälkeen juoni lähti uusille kierroksille ja meno yltyi välissä melko hurjaksi, jopa pelottavaksi. Kirjassa oli muutamia genrelle tyypillisiä ratkaisuja, mutta tarina oli kerrottu hyvin. Kielelliset koukerot kuten erilaisten taivaankappaleiden kuvaus oli nautinnollista ja vaikuttavaa luettavaa. Kas näin:

      Kuollut aurinko laski ja taivaalle nousi kaksi kuuta. Toinen oli valtava, rokonarpinen ja valkoinen ja tuntui peittävän puolet horisontista, vaikka kutistuikin noustessaan. Toinen taas oli pienempi, sinivihreä kuin homesuonet juustossa.

Ja näin:

     Valtava kuu nousi, ja pienempi homeenvärinen, ja niiden joukkoon liittyi vielä rubiininpunainen kuu, ja harmaa susi juosta hölkytti tasaista tahtia niiden alla halki luuerämaan.

Ei voi väittää, että lasten- ja nuorten kirjallisuus olisi suorasukaista ja tylsää, edes aikuislukijalle. Minua ärsytti suuresti kun jouduin keskeyttämään lukemisen, olisin halunnut ahmaista tämän yhdeltä istumalta! Synkkään ympäristöön istutettu upea tarina sopii hyvin nuorelle lukijalle ponnahduslaudaksi kohti vielä jännittävämpiä tarinoita ja aikuisten kirjoja, ei siis välttämättä ihan pienimmille lapsilukijoille. Hautausmaan poika on täynnä tunnelmaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Hän oli maan alla, hyvässä paikassa, pää omalla tyynyllä, ja lempeä, nääntynyt pimeys otti hänet valtaansa.

Hautausmaan poika on luettu mm. seuraavissa blogeissa: Booking it some more, Kirjavinkit Viljakkalasta, Lukutoukan kulttuuriblogi ja Notko, se lukeva peikko.

Kirjankansibingossa rasti ruutuun Sininen.

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha

Kalle Päätalo: Miinoitettu rauha

(Iijoki #8)

Gummerus, 1978

729 sivua

Luettu: 22.6.2015

Mistä: lahja

Karoliinan IIjoki-kimppaluku jatkui myös tälle vuodelle, mutta osa per kuukausi oli minulle turhan tiivis tahti, joten jatkoin lukemista omaan tahtiini. Lukunopeuteni hidastui heti kun jättäydyin lukemaan sarjaa itsekseni, mutta se ei haittaa. Olin lainannut Miinoitetun rauhan kirjastosta, mutta vaihdoin kirjan lennosta tähän saamaani omaan, papan vanhaan kirjaan. Papan kirjoissa ei ole enää kansipaperit tallessa, mutta tunnearvo paikkaa kyseisen puutteen.

Suomessa eletään välirauhan aikaa ja Kallen komppania on majoittuneena Savukoskelle. Kalle on ansainnut itselleen kirjepioneerin lisänimen ahkeralla kirjeenvaihdolla tyttöjen kanssa, seurustelu paperilla on hänelle paljon helpompaa kuin kasvotusten. Poteroiden ja juoksuhautojen kaivaminen sekä miinoitustyöt ovat arkipäivää ja jatkuvan sotavalmiudessa olon myötä rauha ei tunnu kovin vakaalta. Onneksi väliaikaiset lomakiellot raukeavat ja korpraaliksi ylennetty Kalle pääsee vuorollaan lomalle Kallioniemeen. Loma ei ole pelkästään iloinen tapahtuma, Kallelle selviää, että hänen kirjojaan on lainattu kylälle majoittuneille sotilaille ja niiden kunto on sen mukainen. Matkaan mahtuu myös nuorta lempeä, sairastuminen ja onneton lomaltapaluumatka. Keittiömestari Päätalo joutuu kirjan aikana pakkaamaan Tulivuoreksi nimetyn kenttäkeittiön useampaan kertaan kun komppania siirretään Savukoskelta Ouluun ja lopulta Iihin asti.

Jouduin ihmettelemään, kun kolonnamme alkoi lähestyä Iin Haminan seutuja, sillä asutusta oli enemmän kuin olin puheitten perusteella kuvitellut. Itse Iin Hamina, jonka rakennukset seisoivat Iijoen etelärannalla, oli kuin pieni kaupunki. Punaisiksi maalattuja rakennuksia oli lähes toinen toisessaan kiinni oudon mutkaisen ja kapean pääkulkuväylän varrella. Kaikki rakennukset eivät olleet asuintaloja. Oli myös ulkorakennuksia ja hökkeleitä jos jonkinlaisia. Lisäksi Iijoen törmässä seisoi huomattavan paljon aittarakennuksia.

     Iijoki, kotijokeni, valui leveänä ja tällä kertaa synkän mustana lumen valkaisemien törmien välissä. Vesi joka oli virrannut Jokijärven läpi, osa Kallioniemen rantaa huuhdellen, kulki siinä viimeisiä kilometrejään ennen kuin hajoaisi Pohjanlahteen... Enpä ollut osannut kuvitella, että suorittaisin osan asepalvelustani saman joen suulla jonka törmällä olen syntynyt ja kasvanut!

Kieltämättä pioneerikomppanian arkinen elämä Savukoskella ei ollut niin kiinnostavaa luettavaa kuin Kallen aiemmat vaiheet kotimaisemissaan Jokijärvellä. Toki mukaan mahtuu monenlaista sattumusta ja tapahtumaa, mutta Miinoitettu rauha on hitaampi ja tasapaksumpi kuin aiemmat osat. Pientä piristystä tuo Kallen ja hänen uuden isänsä Hiltu-Jakin tapaaminen ja Kallen loman tapahtumat, vaikkakin Kallen lomalta paluu on surullista luettavaa kun viina vie miestä yhtä vahvasti kuin korttipelit konsanaan. Samoin Kallen telttakavereiden tekemä kirjekepponen tuntui erityisen kurjalta ja julmalta, pystyin asettumaan Kallen saappaisiin ja tuntemaan noloutta ja vihaa kepposta toteuttaneita "kavereita" kohtaan. Kallen mielenlujuutta koetellaan muutenkin useaan otteeseen, milloin on kyseessä taiteilu tyttöjen välillä tai rautaisannoksiin liittyvän ongelman selvittäminen. Kyseiset rautaisannokset nousevatkin tarinassa isoon osaan, mutta yllättäen asian lopullinen käsittely ohitetaan.

Pidän edelleen Päätalon yksityiskohtaisesta tavasta kuvata asioita ja tapahtumia. Lukukokemusta ei kannata pilata kiireellä vaan kuvailusta pitää ehtiä nauttia. Ihmettelen ja ihailen sitä kuinka tarkasti Päätalo on jaksanut kuvata ja ennen kaikkea muistanut tapahtumat ja miten hän saa lukijan pysymään mukana tuossa runsaudessa sivusta ja kappaleesta toiseen. Välillä kuvailu on todella lämmintä ja tunteikasta, mutta myös tilannetajua on mukana, naisseikkailuissa ei mennä ihan yksityiskohtiin. Erityisen innoissani olin viimeisestä kymmenestä sivusta kun minulle selvisi, että Kallehan on ollut armeija-aikanaan minun kotikunnassani! Saa nähdä kuinka pitkän ajan komppania Iissä viettää, se selvinnee seuraavassa osassa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyssykatarit hiiteen ja hurroomeininki päälle...

Ps. Osaako joku arvata missä kirjakuva on otettu? Kyseisestä paikasta on tulossa erillinen postaus kunhan saan loputkin kuvat koneelle ja kirjoitettua siitä jotain muutakin kuin onnesta huokailevaa hehkutusta. Tosin hehkutusta voi olla hieman vaikea suodattaa, niin innoissani olen edelleen!

Miinoitettu rauha muualla: Kirjava kammari, Päätalon matkassa.

J. R. Ward: Pimeyden rakastaja

J. R. Ward: Pimeyden rakastaja
(Mustan tikarin veljeskunta #1)
Basam Books, 2009
442 sivua
Suomentanut: Marke Ahonen
(Dark Lover, 2005)
Luettu: 13.6.2015
Mistä: kirjastosta

Kiitos Katajalan novellikokoelman minulle iski vastustamaton halu vampyyritarinoiden pariin. Ystäväni suositteli jo ajat sitten minulle J. R. Wardin Black Dagger Brotherhood- eli Mustan tikarin veljeskunta -sarjaa ja se sopi lukunälkääni kuin, no, kulmahampaat vampyyrille. Tuumasta toimeen ja paikalliseen aarreaittaan eli kirjastoon hakemaan sarjan aloitusosa. Olisiko tässä sopiva lääke paikkaamaan Charlaine Harrisin Sookie Stackhouse -sarjan jättämää kirjallista vampyyrityhjiötä?

Mustan tikarin veljeskunta eli kuusi vampyyrisoturia ja heidän johtajansa Wrath taistelevat lajinsa olemassaolon puolesta lessereitä, sieluttomia vampyyrinmetsästäjäihmisiä vastaan. Darius, yksi sotureista, kertoo Wrathille ihmisen kanssa saamastaan jälkeläisestä ja pyytää häneltä palvelusta, viimeisenä puhdasverisenä vampyyrinä Wrathin pitäisi auttaa Dariuksen puoliveristä tytärtä selviämään mahdollisesta muutosvaiheesta vampyyriksi. Tehtävä ei ole Wrathille mieluinen, mutta kun lesserit tappavat Dariuksen päättää Wrath toteuttaa soturinsa pyynnön ja lähtee tapaamaan naista. Elizabeth "Beth" Randall järkyttyy kun hänen takapihan varjoista ilmestyy tummanpuhuva roteva mies mustassa nahka-asussaan ja aurinkolaseissaan. Beth ei tiedä mitään vampyyriperimästään, hän on astumassa aivan uuteen maailmaan.

     Beth rypisti otsaansa. Ilmassa tuntui kummallinen haju. Jotakin täyteläistä ja mausteista...
     Hän meni verkon luo ja nuuskaisi muutaman kerran. Sisään hengittäessään hän tunsi jännityksen hartioissaan laukeavan.
     Ja sitten hän näki, että Boo oli istuutunut ja kehräsi, kuin toivottaakseen tervetulleesi jonkun tuttavan.
     Mitä hel-
     Hänen unensa mies oli verkon toisella puolella.
     Beth hypähti taaksepäin ja pudotti pesurätin. Hän kuuli etäisesti mehevän läiskähdyksen, kun rätti osui lattiaan.
     Verkko liukui auki. Vaikka hän oli lukinnut sen.
     Ja tuo ihana tuoksu voimistui, kun mies astui sisään hänen kotiinsa.
     Beth joutui paniikin valtaan, mutta huomasi, ettei kyennyt liikkumaan.

Lukeminen oli tyssätä heti alkuunsa kun veljeskunnan seitsemän jäsentä (hei hei Aleksis Kivi ja Jukolan pojat, oletteko siirtyneet nykyaikaan valtavan muutoksen kokeneina?) esitellään nimeltä. Wrath ja Darius nyt vielä menettelevät, mutta kun joukon jatkona ovat Tohrment, Vishous, Rhage, Phury ja Zsadist tulee väkisin mieleen, että onkohan sanaleikeissä menty jo liiallisuuksiin. Niinpä, vampyyrit eivät olleet mitään Tomeja, Dickejä tai Harryja, kuten Bethin poliisituttava Butch tarinassa osuvasti toteaa. Kaikkeen tottuu, myös outoihin vampyyrinimiin. Totuttelua vaati myös kursiivin käyttö erikoistermeissä, ne kuitenkin oli selitetty sanastossa eli eivät olisi vaatineet enää lisäkorostusta. Sanasto kirjan alussa oli ehdottomasti plussaa, en ymmärrä miksi joissain kirjoissa sanasto lisätään kirjan loppuun, josta sitä ei välttämättä tule huomanneeksi kuin vasta kirjan luettuaan.

Tarina vetäisi minut mukaansa heti kun selvisin nimiin liittyvästä alkujärkytyksestä. Wardin vampyyrit eivät istu perinteiseen vampyyrimyyttiin vaan niissä on mukavan erilaisia piirteitä. He esimerkiksi syövät normaalia ruokaa, mutta tarvitsevat ravinnokseen vastakkaisen (vampyyri)sukupuolen verta. He eivät pysty luomaan uusia vampyyrejä puremalla, mutta onnistuvat joskus lisääntymään keskenään ja hopea ei ole heille ongelma, ainakaan Dariuksen hopeisista ruokailuvälineistä päätellen. Edes teatraalinen ja paikoin teennäinen kuvailu ei häirinnyt vaan se lähinnä huvitti, varsinkin testosteronia hönkivän Butchin oi beibi -hönkäilyt saivat minut pyörittelemään silmiäni. Tarina tihkuu erotiikkaa ja seksiä ja se sopii tarinan tyyliin, sekä petipuuhat että taistelut kuvataan tasapuolisen ronskisti. Lähes kaikkiin aloitusosassa esitettyihin hahmoihin pääsi kiinni ja heistä haluaisi tietää lisää, kyllä tässä siis on ehdottomasti havaittavissa koukuttumista. Juuri sopivaa viihdettä nautittavaksi muiden kirjojen välissä ja sopii takuulla hyvin riippumattolukemiseksi kesähelteille. Taidan suunnata huomenna kirjastoon hakemaan seuraavan osan, tuli niitä helteitä tai ei...

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tässä hän oli, alastomana kylpytakissa, yksin seuranaan reilusti yli viisisataa kiloa vampyyrejä.

Myös Niina T. ärsyyntyi nimistä. Aletheia ihastui tummanpuhuvaan aikuisten vampyyritarinaan.

Kirjankansibingo jatkuu, rasti ruutuun Nainen.

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella

Enid Blyton: Viisikko salaperäisellä nummella (#16)

Tammi, 2005

175 sivua

Suomentanut: Lea Karvonen

(Five Go to Mystery Moor, 1954, #13)

Luettu: 8.6.2015

Mistä: kirjastosta

Tuli taas nautittua Viisikko-välipala, juuri sopivaa kesälukemista. Vanhempi villasukkalapsi aloitti sarjan paljon minua myöhemmin ja otti jo minut lukutahdissa kiinni. Luen siis nyt kirjoja samaan tahtiin hänen kanssaan, en kai minä nyt voi jälkeenkään jäädä ;) Varsinkaan kun hänen kanssaan on niin mahtava keskustella kirjasta tuoreeltaan lukemisen jälkeen. Onnea on lukevat lapset.

Serkukset ovat loman alussa hajallaan kun Dick ja Leo ovat poikaleirillä ja Anne sekä Pauli Tim-koiransa kanssa ovat majoittuneet ratsastuskoululle. Loma ei suju sopuisissa merkeissä sillä koululla viettää lomaansa myös toinen poikatyttö Henry eli Henrietta. Pian Pauli saa muuta ajateltavaa kun rakkaat serkut saapuvat paikalle, mutta jatkaa silti vielä hetken tuittuiluaan Henryä kohtaan. Majoitustilat alkavat olla täynnä ja viisikko saa idean lähteä telttailemaan läheiselle Kummitusnummelle, jonne on matkannut myös mustalaisjoukko mukanaan heidän tuttavansa Niisku hauskan Vikke-koiransa kanssa. Seikkailusensorit ovat pystyssä välittömästi jo tutustumisretkellä tuolle oudonnimiselle nummelle.

– Jo nimi vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. – Kummajaisnummi, Dick sanoi heidän ratsastaessaan. – Katsokaa nyt, miten tätä riittää kilometrikaupalla, ja piikkihernettä keltaisenaan.

 – Mutta ei tämä minusta erityisen kummalta tunnu, Henry sanoi.

– Jollakin tavalla täällä on kovin hiljaista. Tuntuu ihan kuin kauan, kauan sitten olisi tapahtunut jotakin, ja kuin ilmassa olisi aavistus että se tapahtuu vielä kerran, arveli Anne.

Muistelin tämän olevan yksi suosikkiviisikkojani, mutta mitään sen tarkempaa muistikuvaa minulla ei tarinan juonesta ollut. En lue Viisikoiden takakansia sillä haluan muistaa tarinoista mahdollisimman vähän, joten sen puolesta juoni säilyi yllätyksenä. Kansikuva kuitenkin paljastaa melkoisen paljon eli tarinaan liittyy oleellisesti nummelle ilmestyvä salaperäinen lentokone (1970-luvun valokuvakannessa, jotka ovat mielestäni ne ainoat oikeat viisikkokannet, viisikko kävelee nummella junanraiteita pitkin säkkiä kantaen). Ei tämä "ennakkopaljastus" niin hirveästi lukukokemusta häirinnyt, mutta ehkä vähän kuitenkin. Enemmän minua häiritsi tarinassa olevat kirjoitus- ja huolimattomuusvirheet. Viisikko kuuntelee vanhan sepän tarinointia Bartleista ja mustalaisista. Myöhemmin Bartleista puhuttaessa  nimi on pyörähtänyt Bardeiksi ja sitten puhutaan taas Bartleista. 

Kun sarjaa lukee tiiviihköllä tahdilla tulee joihinkin toistuviin asioihin kiinnitettyä huomiota. Runsaat eväät ovat minulle se mieluisin Viisikoiden tavaramerkki, vähemmän miellyttävä piirre on taas esimerkiksi tyttöjen vähättely. Lisäksi useassa osassa on mustalaiset eli romanit kuvattu korostuneen töykeiksi ja epärehellisiksi. Tässäkin kirjassa löytyy kaikki kolme tekijää, onneksi tytöt kuitenkin osoittavat reippautensa ja mustalaisten joukosta löytyy luotettava ystävä. Kirja on aikansa kuva ja ehkä nykyään kun suvaitsevaisuudesta puhutaan niin paljon pistää tuollainen lokerointi silmään.

Vaikka suurin hohto tarinasta oli jäänyt jonnekin vuosien varrelle viihdyin kuitenkin hyvin kauniissa nummimaisemissa ja hiekkakuopilla, hyvistä eväistä nauttien ja kulkurimerkkejä seuraten. Jännitystäkin oli sopivasti. En yhtään ihmettele, että tämä on ollut yksi suosikkiviisikkojani.

Sitaattikunniamaininnan saa:

– Sehän on kiva, William sanoi iloisesti ja kopisteli portaita alas kuin uskollinen pikku poni.

Myös sheferijmin mielestä tämä on yksi parhaita Viisikkoja.


EDIT 10.6.2015
Viisikko salaperäisellä nummella tuo rastin kirjankansibingon ruutuun Monta henkilöä.

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät ja muita yöpuolen tarinoita

Jussi Katajala: Korpin silmät kaiken näkevät
ja muita yöpuolen tarinoita
Osuuskumma 2015
278 sivua
Luettu: 29.5.2015
Mistä: pyydetty arvostelukappale

Perehtymiseni kotimaiseen kauhuun näkyi pysähtyneen Anneli Kannon toimittamaan Kuollut kulkee - Tarinoita kalman majoilta -teokseen. Katajalan novellikokoelma tuli vastaan kuin tilauksesta ja olenkin viime aikoina lukenut yöpuolen tarinoita pieninä annoksina sopivissa väleissä. Mielellään iltahämärässä, täytyy maksimoida jännitys!

Novellikokoelma sisältää seuraavat tarinat:
Kymmenen kuvaa kuolemaan
Jos lähtee sutta karkuun
Verenperintö
Äijön pojat
Korpin silmät kaiken näkevät
Rautakihlat
Ääni kellarissa
Vuoronvaihto
Eivätkä he kokoontuneet vuorelle
Egyptin yö
Morgan Giffordin maalaukset
Ikuisten unien loppu
Korkea kiertorata

Osa Jussi Katajalan novelleista on julkaistu aiemmin ja kolme tarinoista on ennen julkaisemattomia. Aiheissa on mukavasti vaihtelua, on ihmissusia, vampyyrejä, skandinaavista mytologiaa, veden väkeä, maahisia, enkeleitä, demoneja, kyseenalaisia keinoja käyttävä kauhukirjailija sekä muuan metrolinja, jolla kulkevaan junaan et halua joutua. Maan alta sekä maahisten luolista että arkeologisten kaivausten parista ponnahdetaan Antarktiksen jäätiköiden kautta aina avaruuteen asti kun kansainvälisellä avaruusasemalla tapahtuu outoja. Yöpuolella voi törmätä myös kammottavaan taiteeseen eikä kamerakaan välttämättä toimi odotetulla tavalla.

     Tuntematon nainen oli kaikissa kuvissa. Kahdessa ensimmäisessä kuvassa hän juoksi metsästä kohti kameraa. Naisen kädet olivat ojennettuina eteenpäin. Niiden pitkät kynnet toivat mieleen petolinnun raatelukynnet. Hänen kasvoillaan oli mielipuolisen raivon ilme. Kolmannessa kuvassa oviaukossa seisovaa Lauraa ei näkynyt juuri lainkaan, sillä nainen oli jo niin lähellä, että täytti suurimman osan kuvasta. Naisen kädet olivat melkein kiinni kameran linssissä, ja hänen suunsa oli auennut äänettömään huutoon.

Edellinen lainaus on novellikokoelman aloitustarinasta Kymmenen kuvaa kuolemaan, joka on myös yksi suosikeistani kokoelmassa. Vaikka tarinan kerronta on alussa hieman yksinkertaisen oloista lyhyine lauseineen - sama piirre muuten häiritsi muutamassa muussakin novellissa - tihenee tunnelma nopeasti hiuksianostattavaksi. Kameran kuvaamasta naisesta piirtyy elävä (heh!) kuva ja vaikka novellin idea ei ole varsinaisesti mitenkään uusi se toimii. Kokoelman tarinat eivät sijoitu ainoastaan Suomeen vaan mukaan on tuotu mukavasti ja sujuvasti kansainvälisyyttä sijoittamalla tapahtumat esimerkiksi Tukholmaan (Vuoronvaihto) tai Luxoriin (Egyptin yö). Ilahduin myös yllättävistä juonenkäänteistä sekä siitä, että esimerkiksi avaruusaseman tekninen sanasto kuulosti uskottavalta.

Valitettavasti novellikokoelman ongelmana on hienoinen epätasaisuus ja jännityksen puute. Mukana on pari tarinaa, jotka eivät juuri sykähdyttäneet saati säikäyttäneet. Suurin osa tarinoista oli kuitenkin ihan onnistuneita ja jännittäviä, muutama erittäin hyvä tarinakin kokoelmasta löytyi. Kokoelman heikoimpia novelleja oli mielestäni Jos lähtee sutta karkuun ja Verenperintö, parhaimmistoa oli aiemmin mainitsemani Kymmenen kuvaa kuolemaan, kokoelman niminovelli Korpin silmät kaiken näkevät sekä Vuoronvaihto, kaikki kolme ovat kovin vakuuttavia, loppuun asti hiottuja ja jännittäviä. Tästä kolmikosta olisi mielellään lukenut pidempäänkin. Romaanit ovat edelleen minun juttuni, vaikka on ihan kiva välillä lukea myös novelleja. Toivottavasti Katajala innostuu joskus kirjoittamaan romaanin, uskoisin hänen takataskustaan löytyvän taitoa ja ideoita.

On pakko vielä mainita tuosta kannen ulkoasuratkaisusta, joka on vähän niin kuin pokkari, mutta kannet ovat löperön sijaan jämäkät taittokannet (french flap?). Kirja on kevyt kantaa ja se pysyy laukussakin siistinä. Tällaisia kovakantisista kevennettyjä kestäviä versioita keräisi mielellään kirjahyllyyn.


Sitaattikunniamaininnan saa:

- Pahat voimat väijyy risteyksissä. Jos et ole varovainen, ne nappaa sut.

Korpin silmät on luettu muuallakin: Kannesta kanteen, sivuista sivuille -blogissa  Verenperintö mainittiin yhdeksi parhaista novelleista, Kirjahillassa kirja ei saanut kehuja, Kirjavinkeissä Mikko kehui kirjailijan tyylilajien hallintaa ja tyylitajua, Mustemaailmani -blogissa kehuttiin vaihtelevuutta, Satun luetuissa löydettiin jokaisesta novellista jotain kiinnostavaa.

Ps. Tabletilla bloggaamisen kausi jäi onneksi lyhyeksi, uusi läppäri on nyt ostettu ja otettu käyttöön. On huomattavasti helpompi naputella oikeita näppäimiä kosketusnäppäimistön sijasta. (Heti kun kehuin alkoi fonttikoot hyppiä mielivaltaisesti. Just.)


EDIT 10.6.2015
Korpin silmät sopii kirjankansibingon ruutuun Eläin.

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

Blake Crouch: Wayward Pines - Ei pakotietä

(Wayward Pines #1)

Tammi, 2015

330 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Pines, 2012)

Luettu 20.5.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Blake Crouchin Wayward Pines -sarjaa on rummutettu kovasti, kirjasarjan ensimmäisen osan julkaisun kanssa samoihin aikoihin alkoi Foxilla kirjoihin perustuva tv-sarja. Ennakkopöhinä ja viittaukset Twin Peaksiin saivat minutkin kiinnostumaan ja päätin tutustua kirjaan ennen 14.5. koittavaa tv-sarjan ensi-iltaa. 

Wayward Pines, idyllisen kaunis mäntymetsien ja vuorten ympäröimä pikkukaupunki Idahossa. Vastamaalatut talot, hyvinhoidetut pihat ja keskusta ilman ketjuliikkeitä. Ethan Burke herää jokirannasta yksin, loukkaantuneena ja muistinsa menettäneenä ilman henkilökohtaista omaisuuttaan. Ei kännykkää, ei lompakkoa, ei henkilöllisyystodistusta. Harhaillessaan kaupungissa Ethanin muisti alkaa palautua. Hän on salaisen palvelun agentti ja joutunut auto-onnettomuuteen. Hän on saapunut kaupunkiin yhdessä toisen agentin kanssa etsimään kahta kadonnutta kollegaa. Ruhjeet ja puuttuvat tavarat eivät ole kuitenkaan hänen suurin ongelmansa, sillä kaupungissa ja sen asukkaissa on kaikissa jotain outoa. Sairaanhoitaja Pam on kiireinen tyhjältä tuntuvassa sairaalassa, seriffi Pope on kalsea Burkea kohtaan ja kaupunkilaiset katsovat häntä oudosti. Tämä on kuitenkin vasta alkua, pintaraapaisu...

     Aurinko oli jo laskenut vuorten taakse, ja illan viileys oli vallannut kaupungin.
     Hänellä oli tekemistä - piti etsiä Beverly, etsiä ensihoitajat ja hakea tavarat takaisin - mutta hänen teki mieli ainoastaan käpertyä sänkyyn pimeään huoneeseen. Nukkua kunnes kipu menisi ohi. Ja sekavuus. Ja kaiken pohjalla vaaniva tunne, jota oli koko ajan vaikeampi kiistää.
     Pelko.
    Voimistuva aavistus, että jotain oli todella, todella pahasti vinossa.

Lähtöasetelma vaikutti oikein kiinnostavalta, erikoinen pikkukaupunki ja agentti, josta ei muistinmenetyksen vuoksi tiedä aluksi juuri mitään. Tarinan alku ja viittaukset Twin Peaksiin ovat kääntyä kirjaa vastaan, tarina nimittäin haiskahtaa alussa jo liikaa tuolta vanhalta, upealta kulttisarjalta etenkin päähenkilön osalta. Agentti Ethan Burken ulkomuoto (pituus noin 185 cm, lihaksikas, komea,mustat lyhyet hiukset) menisi vielä sattumasta, mutta kahvifriikkiys ja parit muut manööverit ovat liian Dale Cooperia. Onneksi juoni on ihan omanlaisensa ja Wayward Pinesin tunnelmaan solahtaa sujuvasti.

Se tunnelma. Alusta asti on selvää, että Wayward Pinesissa on jotain vialla. Lukija ei kuitenkaan tiedä sen enempää kuin päähenkilökään. Ainoastaan hyppäykset Burken perheen, vaimo Theresan ja poika Benin luo antavat käsityksen Ethanin tilanteesta. Tunnelma ei ole varsinaisesti kauhea, mutta mukavan painostava, ahdistava ja pahaenteinen.

     Täydellisyys on pintailmiö. Orvaskesi. Kun tutkitaan vähän syvemmältä, löytyy tummia sävyjä.

     Ja kun tutkitaan luita myöten, löytyy pikimustaa.

Kiinnostavista alkuasetelmista huolimatta tarina tuntuu ensin kovin tavalliselta, moneen kertaan kirjoitetulta löysähköltä jännäriltä. Yhdessä vaiheessa olen tuskastua kirjailijan marssittaessa esiin Ethanin takaa-ajajat kanjonissa, mietin, että ei kai näin yksinkertainen ratkaisu, mutta Crouch vain harhauttaa ja lisää kierroksia. Takaa-ajajat ovatkin jotain ihan muuta kuin oletin ja tarina muuttuu yhä erikoisemmaksi. Jo on (ihanan) kieroa!

Yllättävistä käänteistä huolimatta Ei pakotietä ei ollut niin täydellisen vetävä kuin ennakkoon toivoin. Tarina kyllä etenee hyvin, mutta jokin hiertää lukukokemuksessa. Ehkä tarinan lomaan sijoitetut Ethanin traumaattiset muistot veivät tarinaa liian kauas nykyhetken tiiviistä tapahtumista (tosin niiden merkitys avautunee enemmän seuraavissa osissa) tai sitten en vain päässyt heti kirjan vauhtiin. Oli mikä oli, mutta jotain, se viimeinen silaus, jäi puuttumaan tunnetasolla eikä kirja osoittautunut napakympiksi. Uskon ja toivon, että jatko-osissa tarina täräyttää kunnolla!

PALAA WAYWARD PINESIIN

TÄSTÄ ETEENPÄIN KUOLET

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mitä enemmän tiedät, sitä erikoisemmaksi se muuttuu. 

Kirjan ovat lukeneet myös Annika K, Anu, Heidi P, Jassu, Jenni, Juha Mäntylä, Krista, Rita, Simo Sahlman ja Susa.

Sanottakoon vielä sen verran tv-sarjasta, että se vaikuttaa alun perusteella melko uskolliselta kirjalle. Matt Dillon sopii ulkonäöllisesti Ethan Burken osaan, pidän myös Juliette Lewisistä baarimikko Beverlynä, hän on persoonallinen näyttelijä! Odotan kovasti kirjasarjan seuraavia osia ja aion myös jatkaa tv-sarjan seuraamista.

- - -

EDIT 10.6.2015

Kirjakaapin kummitus -blogin Jonna julkaisi kesähaasteeksi kirjankansibingon. Tunnustaudun bingohirmuksi ja vaikka olen pitänyt tänä vuonna lukuhaasteisiin osallistumiseni vähissä on tähän ihan pakko lähteä mukaan! Ideana on siis metsästää viiden rastin pysty- vaaka- tai vinobingoja, yhdellä luetulla kirjalla voi kuitata yhden ruudun bingoruudukosta. Aikaa bingoamiseen on 15.5.-15.8.2015, syyskuun alussa Jonna arpoo bingoajien kesken kirjallisen palkinnon.

Wayward Pinesilla rastitan ruudun Valokuva.

Kirjaostoksilla 5&6/2015

Kirjan ja ruusun päivää vietettiin 23.4 ja 23.-25.4. välisenä aikana sai monesta kirjakaupasta 15 eurolla kirjoja ostettaessa kaupanpäälliseksi Kirjan ja ruusun päivän nimikkoteoksen, joka oli tänä vuonna Kari Hotakaisen Kantaja. Sain vihdoin viimeisenkin ostokseni kotiin ja pääsen esittelemään hankintani. Voi kun kotipaikkakunnallani olisi vielä oikea kivijalkakirjakauppa, mutta se lopetettiin jo vuosia sitten (onneksi on edes tavaratalon kirjaosasto). Nyt siis tein kuitenkin ostokseni verkkokirjakaupasta:

Brian Selznick: Hugo Cabret
Jassu kirjoitti tästä niin houkuttelevasti, että tämä oli pakko ostaa. Sitä paitsi kirja sijoittuu Pariisiin ❤

Ransom Riggs: Hollow City
Riggsin Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille oli jännittävä, ihastuttava lukukokemus. Olen odottanut kieli pitkällä tarinan jatko-osan suomennosta, mutta kun sitä ei alkanut näkyä päätin ostaa alkukielisen kirjan. Toivottavasti jatko-osat kuitenkin suomennettaisiin!

Katja Kaukonen: Vihkivedet
Tämä novellikokoelma vei sydämeni täysin! Teki melkein pahaa palauttaa kirja kirjastoon, nyt se löytyy omasta kirjahyllystä ❤

Kari Hotakainen: Kantaja
Tunnustan, että Hotakainen ei ole yhden luetun kirjan perusteella suosikkini, mutta annan mielelläni hänelle uuden mahdollisuuden valloittaa minut tarinallaan.

Vasemmalla oleva paksukaispino on viimeisin ostokseni, nämä ostin käytettynä:

Jean M. Untinen-Auel: Luolakarhun klaani, Hevosten laakso, Mammutin metsästäjät, Tasangon vaeltajat
Untinen-Auelin Maan lapset -sarja on yksi suosikkisarjojani. Sarjan viides osa Luolien suojatit on joskus päätynyt kirjahyllyyni, mutta en sen suuremmin ajatellut kerätä sarjaa itselleni. Kun tämä nelikko tuli yllättäen vastaan ja sekä hinta että kunto olivat kohdallaan ostin ne itselleni. Vaikka sarjan päätösosa Maalattujen luolien maa oli ihan liian pitkä ja toisteinen pitänee sekin hankkia.


Kirjahyllyt pullistelevat meillä liitoksistaan ja kirjoja on kasaantunut kirjahyllyjen päälle ja moneen muuhunkin paikkaan (positiivinen ongelma, ihanaa, että lukemista riittää!). Kirjasto/työhuoneessa pitäisi tehdä muutoksia kirjahyllyjen osalta. Hankkiako valmis kirjahylly, esimerkiksi Ikean Billy, vai tehdäkö itse, mies sellaista vähän lupaili. Sekin pitäisi ratkaista vaihtuuko kirjasto/työhuone toiseen huoneeseen. Yksi vaihtoehto olisi laittaa kirjat olohuoneeseen, silloin pitäisi ehdottomasti valita lasiovellinen kirjahylly... Siinäpä miettimistä!

Aki Ollikainen: Musta satu

Aki Ollikainen: Musta satu

Siltala, 2015

155 sivua

Luettu: 8.5.2015

Mistä: pyydetty arvostelukappale

Aki Ollikaisen esikoisromaani Nälkävuosi oli kirjavuoden 2012 kotimainen helmi ja jätti janoamaan lisää luettavaa Ollikaiselta. Musta satu kuulosti ja näytti sen verran houkuttelevalta, että se sai kunnian kiilata lukupinoni huipulle.
(Läppäri sanoi sopimuksen irti, joten minun on turvauduttava hätätilassa tablettiin. Oi tätä tietoteknistä tuskaa, minkä kymmensormijärjestelmästä kaksi- tai parhaimmillaankin muutamasormijärjestelmään siirtyminen aiheuttaa! Näppäilyvirheitä ei voine välttyä, pahoitteluni jo etukäteen.)

     Minä kipusin kiven päälle ja sieltä käsin yritin katsella yli isän ja papan hartioiden sukuhistoriani hämärään.

Nimetön minäkertoja on eksynyt elämässään. Mies toistaa aiempien sukupolvien tekemiä virheitä ja ikään kuin kulkee valmiiksi viitoitettua tietä löytämättä oikeaa suuntaa. Hänen ajatuksensa pyörivät menneessä, perheessä, jonka hän menetti sekä kirjaprojektissa, jonka loppu on hukassa. Välillä kerronta siirtyy nykyhetkestä menneisyyteen 1930-luvulle, kieltolain ja viinan salakuljetuksen aikaan. Trokari Heino yrittää ansaita ylimääräistä tekemällä lisäkeikan pomonsa selän takana. Ei rikastuakseen vaan saadakseen edes vähän liikkumatilaa, löysätäkseen liekaa ja silmukkaa, jolla hän on sidottuna Pankkiiriin, pomoonsa.

     Pieni kaistale vapautta, josta voisi aloittaa kiipeämisen kohti huippua, Heino ajattelee. Eikä hänen huipulle asti tarvitsisi päästä. Jokin sopiva kieleke, jolta katsella avaraa maisemaa, se riittäisi. Eikä mahdollinen pudotuskaan olisi niin korkea.

Noituus, salakuljetus, salaperäinen ja synkkä Tattarisuo, sukupolvien yli isiltä pojille siirtyvät ongelmat, rikki menevät välit, petos, ahneus ja kaipuu johonkin parempaan. Siinä on suuria ja kiinnostavia teemoja melko pienen sivumäärän kannettavaksi. Ollikainen myös muistuttaa tarinassaan toistuvasti siitä, kuinka lyhyt onnen hetki on ja kuinka suunta voi muuttua hetkessä. Kaikki tämä on vielä kerrottu Nälkävuodesta tutulla vahvalla kielellä.

Miten vahvasti Ollikainen aloittaa! Näkymä öiselle Tattarisuolle on hyytävä, vaikka on kesä ja aurinko valaisee vielä säteillään. Seuraava hetki onkin sitten kuin toisesta maailmasta, kaunis, herkkä ja lapsuuden onnea sekä rakkautta tulvillaan, mutta jossain taustalla kulkee apea pohjavire... Apeus ja synkkyys värittävätkin tarinaa alusta loppuun. Päähenkilöt eivät ole miellyttäviä, mutta Ollikainen saa kuitenkin lukijan toivomaan heille hyvää.

Kaksi tarinalinjaa ei toiminut kohdallani täysin sujuvasti. Tuntui, että tarinan ja yhteyksien hahmottamisessa meni hieman liian kauan. Koin lievää turhautumista ja ärsytystä kun kokonaiskuva uhkasi karata käsistä sen takia, että henkilöt ja heidän väliset yhteydet eivät avautuneet minulle ajoissa. Minäkertojan lapsuudenystävän, Joonan, osuus jäi mietityttämään vielä kirjan luettuanikin. Lukurytmillä saattoi olla vaikutusta, tarina olisi ehdottomasti parhaimmillaan yhteen menoon luettuna, pieni kertaus palautti minutkin takaisin kartalle.

Mustan sadun kieli ei ole ehkä aivan yhtä pakottamatonta ja soljuvaa kuin Nälkävuodessa, mutta se on silti kovin vakuuttavaa ja kaunista. Jako kahteen kertojaan tai näkökulmaan toimi haasteistaan huolimatta tarinallisesti hyvin, sekä nimettömän kertojan että Heinon vaiheet kiinnostivat kovasti. Odotin alun perusteella hieman hyytävämpää tarinaa, mutta pidin kirjasta kovasti ilman pelottavampaa tunnelmaa. Musta satu on taitavasti kerrottu ja hyvin kasassa pysyvä tarina. Hyvää kannatti odottaa!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Valo tanssittaa pölyhiukkasia, minun nauruni kiertää niiden seassa.

Synkällä Tattarisuolla ovat käyneet myös Krista ja Tuijata.

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen

Stephen King: Auringonlaskun jälkeen

Tammi, 2010

392 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Just After Sunset, 2008)

Luettu: 25.4.2015

Mistä: lahja

King-lukuprojektini on edennyt jo tälle vuosikymmenelle. Kirin paikka, King kuitenkin julkaisee jatkuvasti lisää luettavaa - onneksi! Tällä kertaa lukuvuorossa oli novellikokoelma Auringonlaskun jälkeen. Kirjan takakannessa väitetään kirjan sisältävän neljätoista hyytävää kertomusta. Novelleja on kuitenkin johdannon ja saatteen lisäksi kolmetoista. Johdanto on Kingin tuttua ja mukavaa kahvipöytäjutustelua lukijan kanssa, lopun saatteeksi-osiossa King kertoo kokoelman jokaisen tarinan taustat. Mahtavaa! Teinkin nyt poikkeuksen lukeminen kannesta kanteen -periaatteeni suhteen ja luin jokaisen novellin jälkeen siihen liittyvän taustatarinan. Toimiva ratkaisu.

Willa kertoo junamatkustajista, joiden matka on pysähtynyt syrjäiselle asemalle. Piparkakkutyttö esittelee Emilyn, lapsensa menettäneen naisen, joka löytää pelastuksensa juoksemisesta. Harveyn unessa pariskunnan aamuhetki kääntyy päälaelleen. Levähdyspaikka on tarina miehestä, jonka on pakko päästää sisäinen sankarinsa irti. Kuntopyörässä taiteilija maalaa taulua ja karistaa kolesteroliongelmaa pyöräilemällä. Heidän jättämänsä tavarat on kunnianosoitus WTC-tornien tuhon uhreille Kingin tyyliin. Myös Lakkiaispäivä sijoittuu New Yorkiin ja käsittelee katastrofia, tosin eriä kuin edellinen. N on tarina pakko-oireisesta häiriöstä ja tarinasta sen takana. Piru kissaksi kertoo kissan kostosta (onneksi olen koiraihmisiä!). New York Times erikoishintaan -tarinassa nainen saa oudon, mutta tärkeän puhelun. Mykkä muistuttaa, että uskoutumisessa on vaaransa. Ayanassa sairastupaan astelee erikoisvieras. Hyvin tiukka paikka kertoo naapuririidasta, jolla on paskainen loppu.

Monessa tarinassa liikutaan Kingin tutulla maaperällä, maailmojen rajoilla, niillä ohuilla paikoilla, joista näkee toiseen maailmaan. Sinne, missä pahuus on mustaakin mustempaa ja jossa ihmismielen rajat hämärtyvät hulluuden porteille. Seuraavassa hetkessä ollaankin taas tiukasti tässä hetkessä ja kaikki pahuus on "vain" siinä mitä ihminen tekee toiselle ihmiselle. Koskaan ei tiedä mitä King lukijalleen tarjoilee!

     Hän irvistää kirkkaudelle, joka on aluksi kuin paksu salama. Sitten koko etelätaivas syttyy äänettömäksi räikeänpunaiseksi. Muodoton verenvärinen häikäisevä kirkkaus hävittää rakennukset. Sitten ne palautuvat, mutta aavemaisina, kuin ne näkyisivät linssin läpi. Sekunti tai kymmenesosasekunti tämän jälkeen ne katoavat lopullisesti, ja punainen alkaa muotoutua tuhansiksi uutisfilmeiksi, ja se kiipeää ja kiehuu.
     On hiljaista, hiljaista. 

Kokoelman tarinat eivät ole Kingin tuotannon jännittävimmästä eikä parhaimmasta päästä, mutta muutamat niistä kuten Kuntopyörä tarjoaa mukavaa pelon tunnetta tai yllättäviä käänteitä kuten Willa. Yhtäkään tarinoista ei tehnyt mieli jättää lukematta, vaikka esimerkiksi Piparkakkutyttö oli hieman tasapaksu eikä juuri tarjonnut yllätyksiä. Siinä oli myös jotain etäisiä kaikuja Kingin romaaneista Tapahtumapaikkana Duma Key sekä Kalpea aavistus (Meksikonlahden ranta, näkinkierät, mökkikylä). Lakkiaispäivä ja N ovat uskottavuudessaan ja realistisuudessaan todella pelottavia. Jos on edes kerran joutunut palaamaan kotiin tarkistamaan jäikö levy päälle tai ovi auki tietää, että tarkistamisen tarve on todella vahva. Kuinka pitkä matka siitä on sairauteen, pakkomielteiseen tehtävien suorittamiseen? Näistä kahdesta etenkin N taittuu yliluonnollisen puolelle, mutta se vain lisää kierroksia ja kiinnostavuutta tarinaan, siinä oli myös jotain mustatornimaista. Päätöstarina Hyvin tiukka paikka olisi voinut olla ällöttävä, mutta se tarjosi yllättäen jopa muutamat naurahdukset. Jos kokoelmasta pitäisi valita kolme suosikkia ne olisivat N ja Lakkiaispäivä. Vähiten pidin Piru kissaksi -novellista.

Novelliallergiani on alkanut jo helpottaa, mutta kieltämättä lukisin mieluummin Kingin romaaneja kuin lyhyempiä kertomuksia. Silti Kingin novellit sijoittuvat kiinnostavuusasteella korkeammalle kuin monen muun kirjailijan romaanit, King nyt vain on heikko kohtani kirjailijakentässä. Aina antoisampaa sinun kanssasi, Kingiä itseään lainaten. Niinpä, viihdyin oikein mainiosti näillä lyhyillä tarinamatkoilla.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Meidän päässämmekin on portti - niin uskon. Portti, joka estää meissä kaikissa asuvaa hulluutta hukuttamasta järkeämme. Ja kriittisinä hetkinä se avautuu ja läpi pääsee kaikenlaista omituista paskaa.

sekä:

Mutta sitten on paikkoja, joissa kangas repeilee ja todellisuus on ohutta.

Kokoelman novellit ovat jakaneet hauskasti mielipiteitä. Lakkiaispäivä ja Hyvin tiukka paikka jättivät Morren kylmäksi kun taas edellinen oli suosikkejani ja jälkimmäinenkin viihdytti. Anu ja Narseska puolestaan pitivät kovasti tarinasta Piru kissaksi kun minä taas en siitä juurikaan tykännyt. Novellista N pidimme kaikki.

Kirjaostoksilla 4/2015

Tavaratalon alekirjakori osui taas ostosreitilleni ja mukaan tarttui kaksi kirjaa. Sarah Lotzin Kolme on (itsevalitsemani) lahjakirja, mutta otin sen mukaan, sopiihan se nimeltään joukon kolmanneksi. Nämä eivät ole vielä Kirjan ja ruusun päivän ostokseni, ne tein tänään eilen perjantaina verkkokirjakaupassa.

Hannu Lehtilä: Tarja Halonen - Paremman maailman puolesta
Mielenkiintoinen henkilö, Suomen ensimmäinen naispresidentti, koko kansan Muumimamma Tarja Halonen. Minua jäi vaivaamaan kun en ostanut tätä viime kesänä, en tehnyt samaa virhettä toista kertaa.

Antti Tuuri: Bospor Express
Tästä kirjaostoksesta on kiittäminen Lukukausi-blogin Jaanaa, sen verran usein on hän kehunut Tuuria ja hänen tuotantoaan. Kiinnostavalta vaikuttava matkakertomus.