Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi

WSOY, 2012

157 sivua

Suomentanut Kersti Juva
(The Sense of an Ending, 2011)
Luettu: 28.5.2013
Mistä: kirjastosta

Julian Barnesin kirja kiinnitti huomioni kauniilla nimellään, niin alkukielisellä kuin suomennetulla, sekä upealla kannellaan. Kun kirjasta alkoi ilmestyä ihastuneita arvioita kiinnostukseni kasvoi valtaviin mittoihin. Mietin jopa voisiko kirja olla yhtä ihana kuin samaa vuosikertaa oleva Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala, tuttavallisemmin Kani. Oli pakko antaa innostuksen ja odotuksen laantua ja odottaa pitkä tovi ennen kuin viimein tartuin kirjaan.

Kolmikosta tulee nelikko kun Tonyn, Colinin ja Alexin tiiviiseen ystäväpiiriin liittyy koulun uusi oppilas Adrian. Kertoja Tony kuvaa poikien hitsautumista yhteen -vai pitäisikö sanoa Adrianiin-, kasvua, rakkauksia, menetyksiä ja muistoja siirtyen lopulta menneisyydestä aina nykyisyyteen ja eläkepäiviinsä saakka. Tony saa yllättävän perinnön, jonka myötä hän joutuu tarkastelemaan menneisyyttään ja muistojaan uudelleen.

Muistoja, vailla sen kummempaa järjestystä: 

     - kiiltävä ranteen sisäpuoli; 

     - höyrypilvi tiskialtaan yllä, kun kuuma paistinpannu pudotetaan sinne naurun säestyksellä;

     - spermapisaroita pyörteilemässä lavuaarin pohjalla ennen valumista kautta koko monikerroksisen talon;

     - järjenvastaisesti vastavirtaan vyöryvä joki, jonka aallon harjaa ja vanaa valaisevat mainingin perään kiirehtivät taskulamput:

     - toinen, leveä ja harmaa joki, jonka virtauksen suunnan sen pinnassa karehtiva navakka tuuli kätkee;

     - aikaa jäähtynyt kylpyvesi lukitun oven takana.

     Tätä viimeistä minä en kyllä itse nähnyt, mutta se mitä päätyy muistamaan ei välttämättä ole sama kuin se mitä on todistanut.

Tuo kirjan alusta poimimani lainaus lupaili paljon. Taidokkaasti ja jotenkin viipyillen kirjoitettuja välähdyksiä, jotka saivat mielenkiintoni heräämään. Pystyin kuulemaan naurun keittiössä ja näkemään valonvälähdykset veden pinnassa, halusin tietää mistä ympäristöstä nämä muiston palaset on irrotettu.

Alun ihastuksesta huolimatta en oikein päässyt mukaan Tonyn tarinaan. Lukeminen tuntui paikoitellen raskaalta, huomasin ärsyyntyväni ja ajatusteni alkavan harhailla. Aloitin kirjan alusta, mutta samoin tuloksin. Jatkoin kuitenkin lukemista ja loppuvaiheessa koin jopa pientä innostusta asioiden alkaessa selvitä, mutta loppuhuipennus jäi saavuttamatta. Lopusta tuli mieleen vanha ja kulunut sanonta paljon melua tyhjästä, valitettavasti. Barnes kuitenkin kuvaa hienosti sitä miten ihmisten muistot elävät ja muuttuvat ajan kuluessa. Kirjan luettuani jäinkin miettimään asioita henkilökohtaisella tasolla, omia muistojani ja miten muut muistaisivat samat.

Vaikka en juurikaan muutamia hetkittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta innostunut tarinasta en voi olla ihastelematta Kersti Juvan taitavaa suomennosta. Jotkut lauseet olivat niin kauniita, että ne täytyi lukea useampaan kertaan. Hyvä käännös tekee lukemisesta nautittavamman, mutta se saattaa myös kääntyä itseään vastaan. Noin puolessa välissä kirjaa alkoi näkyä kirjoitusvirhe toisensa jälkeen ja jopa selvä asiavirhe, tai sitten en vain tiedä mitä Tony tarkoittaa puhuessaan oman elinaikansa historian tapahtumista kuten syyskuun yhdeksäs. Oletan, että tarkoitus oli viitata päivämäärään syyskuun yhdestoista ja terrori-iskuihin.

Tässä kirjassa oli parasta alun lisäksi kaunis kansi (päällys Susanne Dean, valokuva Paul Tomlins/ flowerphotos.com). Sitä kelpaakin ihastella.

Kuten sanoin Barnesin kirja on kerännyt paljon kehuja kirjablogeissa. Linkitän nyt kuitenkin toiseen vähemmän ihastuneeseen arvioon eli Kirsin kirjanurkkaan, sitä kautta löytää myös niitä positiivisempia arvioita.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Jotkut tunteet nopeuttavat aikaa, toiset hidastavat, toisinaan on kuin se kaikkoaisi - aina siihen väistämättömään hetkeen, jolloin se todella kaikkoaakin eikä koskaan palaa.

Enid Blyton: Viisikko ja aavejuna, Viisikko pulassa, Viisikko joutuu ansaan

Piti ottaa pienoinen spurtti Viisikoiden kanssa kun kirjaston laina-ajat alkoivat paukahdella umpeen yksi toisensa jälkeen. Spurttaan nyt sitten myös postaamisen kanssa ja kirjoitan lyhyesti kaikista kolmesta kerralla. Näiden myötä muuten kasautui blogiajan ensimmäinen postausta odottavien kirjojen jono. Ei passaa ottaa tavaksi, iskee vielä stressi!

Enid Blyton: Viisikko ja aavejuna (#7)

Tammi, 2004

159 sivua

Suomentanut Lea Karvonen

(Five Go off to Camp, 1948)

Luettu: 12.5.2013

Mistä: kirjastosta

Viisikko lähtee telttailemaan nummille esiliinanaan maisteri Luffy, poikien koulun hajamielinen hyönteisiä tutkiva opettaja. Hyvä että ehditään asettautua leiriksi kun Anne jo luulee istuneensa tulivuorelle, lapset tutustuvat läheisen majatalon poikaan Jockiin ja tapaavat junapihaa vartioivan Puujalka-Samin, jolla on kerrottavanaan kummia tarinoita. Aavejuna? Onko sellainen todellakin olemassa? Jotain outoa nummilla tuntuu olevan tekeillä.

     - Olemme nummella suunnilleen puoli kuuden aikaan. Katsokaa, nyt voitte nähdä nummet tuolla kaukana. Näettekö, miten ne loistavat. Se on kanervaa...

     Kaikki katselivat nummimaisemaa paitsi Anne, joka yhä nukkui. Kilometri kilometrin jälkeen vasemmalla puolella kohosi kanervaa kasvava nummimaasto. Se oli ihmeellinen näky. Maisema oli villi, autio ja kaunis, kanerva liekehti, ja punainen väri muuttui kaukaisuudessa violetiksi loimuksi.

Ah! Kanervaa ja nummimaisemaa silmän kantamattomiin, ja vielä kuoveja! Kyllä, minusta ne kuulostavat upeilta... Viisikko ja aavejuna oli yksi  suosikeistani lapsena eikä se jättänyt kylmäksi nytkään. Tosin "pahis" suurin piirtein osoitettiin sormella jo alussa eli mitään suurempia yllätyksiä kirjan juoni ei tarjonnut.

Sitaattikunniamaininnan (ja sympatiani, olen nimittäin aika huono suunnistaja):

Tiedän melkein aina missä olen.

- - -


Enid Blyton: Viisikko pulassa (#8)
Tammi, 1986
155 sivua
Suomentanut Heidi Järvenpää
(Five Get into Trouble, 1949)
Luettu: 19.5.2013
Mistä: kirjastosta

Kun Paulin vanhemmat matkustavat pois hänen isänsä työkokouksen vuoksi lähtevät lapset ja Tim-koira jälleen yhdessä telttaretkelle, tällä kertaa pyöräillen. He leiriytyvät erään järven rannalle ja tapaavat siellä Richardin, rikkaan perheen hemmotellun pojan, josta he eivät tunnu pääsevän lainkaan eroon. Pian lasten täytyy selvittää kidnappaus ja siinä sivussa pari muutakin rikosta.

     - Hän puhui jostakin takaa ajamisesta - että he ajoivat häntä takaa! sanoi Anne. - Hän on varmasti saanut jonkin omituisen päähänpinttymän.

     - Pähkähullu hän oli, sanoi Dick. - Kissanpoikasia päässä! Kaistapäinen! Jos hän nyt törmää päätä pahkaa Leoon ja Pauliin, he saavat hermojärkytyksen! Mutta luultavasti hän ei löydä heitä.

Minä koin pienimuotoisen hermojärkytyksen tekstissä vilisevien virheiden takia. Liekö kirjan viimeistelyssä oiottu kiireessä sillä tekstistä puuttui välimerkkejä, sanoja ja jopa pidempiä lauseen pätkiä. Ei tarina siitä lukukelvottomaksi muuttunut, mutta hieman eteneminen tökki.

Näin peräkkäin luettuna tulee taas väkisinkin mietittyä koko sarjan uskottavuutta. Aika rohkeasti serkusten vanhemmat päästävät lapset keskenään telttailemaan, vaikka edellinen telttaretkiseikkailu on varmasti hyvin tuoreena mielessä, lapsetkin siihen kirjassa viittaavat. Sitä paitsi Richard on ainakin alussa melko ärsyttävä räkänokka. Pöllöviidan kartanoon silti tutustuisin mielelläni, kunhan isäntäväki olisi vähän toisenlainen.

Sitaattikunniamaininnan saa:

- Tämä ei ole mikään kunnon paikka - täällä tullaan ja mennään salaperäisesti.

- - - 


 Enid Blyton: Viisikko joutuu ansaan (#9)
Tammi, 2004
170 sivua
Suomentanut Lea Karvonen
(Five Fall into Adventure, 1950)
Luettu: 22.5.2013
Mistä: kirjastosta

Leo, Dick ja Anne matkustavat Paulin ja Tim-koiran luokse vasta pari viikkoa ennen kesäloman loppua vietettyään ensin vanhempineen muutaman viikon Ranskassa. Yhteisestä loppulomasta on siis otettava kaikki irti. Paulin vanhemmat lähtevät jälleen matkalle, tällä kertaa lomailemaan Espanjaan, ja jättävät lapset keittäjätär-Joannan hoteisiin. Yhteinen loma alkaa ikävissä merkeissä kun ryysyisiin vaatteisiin pukeutuva poikatyttö Jo ilmestyy rannalle pilaamaan varsinkin Paulin päivän. Sitten Paulin kotiin murtaudutaan ja lopulta Pauli itsekin joutuu vaikeuksiin.

     Jo katsoi karttaa. Hän ei ymmärtänyt siitä mitään. Hän katsoi ymmällään vihreätä läikkää, jota Leo näytti.
     - No? sanoi poika kärsimättömänä. - Tätäkö Ravens Woodia sinä tarkoitat?
     - En tiedä, vastasi Jo avuttomana. - Se mitä minä tarkoitan on oikea metsä. Tuosta vihreästä läntistä kartalla minulla ei ole aavistustakaan.
     Joanna hihitti.

Jäin heti alussa ihmettelemään englantilaisten loma-aikoja, kirjan tapahtumat alkavat toinen syyskuuta ja kesälomaa on vielä kaksi viikkoa jäljellä... Tämä sarjan yhdeksäs osa oli mielenkiintoisempi ja hieman jännittävämpi kuin kahdeksas, nummien lisäksi hiekkarannoissa ja meri-ilmastossa on sitä jotain. Tarina oli edellisosaa parempi myös sivuhenkilö(ide)n osalta, Jo on paljon ruikuttaja-Richardia mielenkiintoisempi. 


Sitaattikunniamaininnan saa:

- On kamalaa olla mukana seikkailussa, hän sanoi, - mutta paljon, paljon pahempaa on olla poissa ja jäädä kotiin.

 

- - -

Vaikka nyt alkaakin säiden lämmettyä olla otollisin aika Viisikkojen lukuun taidan pitää pienen tauon ja palata muihin sarjoihin.

Hannu Väisänen: Vanikan palat

Hannu Väisänen: Vanikan palat

Otava, 2004

412 sivua

Luettu: 10.5.2013

Mistä: kirjastosta

En voi sanoa seuranneeni oululaislähtöisen Hannu Väisäsen uraa erityisen tarkkaan, mutta luen yleensä hänestä kirjoitetut jutut mikäli sellaisia tulee vastaan. Viimeisin haastattelu tuli vastaan anopin ET-lehdessä, kuten myös erään toisen kirjan kohdalla :) Väisänen vaikuttaa erittäin sympaattiselta persoonalta ja olen jostain syystä etukäteisihastunut hänen kirjoihinsa, siis ennen kuin olen lukenut häneltä mitään. Koin huhtikuun loppupuolella lähes pakottavaa tarvetta lukea rauhallinen, ei-juonivetoinen kirja ja arvelin Väisäsen Vanikan palojen olevan juuri sellainen. Ennakko-odotukset olivat kohtalaisen suuret, mutta kuinka niiden kävikään?

Vanikan palat aloittaa Väisäsen omaelämäkerrallisen Antero -trilogian. Pieni Antero-poika muuttaa yhdessä muun perheen kanssa vääpeli-isän työn perässä yhdestä Oulun kaupunginosasta toiseen, Intiöön varuskunta-alueen ja hautausmaan välimaastoon. Kun perheen äiti menehtyy on isän otettava vetovastuu viisilapsisesta perheestä, tosin apuna on välillä vaihtuvia kotisisaria sekä äitipuolia. Vanikan palat on Anteron kasvukuvaus 1950-luvulta, leikki-ikäisestä aina isommaksi koululaiseksi, siihen hetkeen kun Intiö-ajanjakso lähestyy loppuaan.

Voi että! Jo heti ensisivuilta tutut maisemat (olen asunut Intiön vesitornin juurella) ja lohdullinen, verkkainen kerronta saivat minut uppoamaan Anteron elämänvaiheisiin ja merkitsin muistettavaksi sitaatin toisensa jälkeen. Väisänen piirtää sanoillaan tarkkaa (oma)kuvaa herkästä, pohtivasta, havainnoivasta ja taiteellisesta pojasta ankaran isän, kolmen veljen ja lähes näkymättömäksi jäävän sisaren keskellä. Antero kokee vahvasti, lähes hurmoksellisesti Bachin musiikin, kuvataiteen, koulun opit, tuoksut, värit ja jopa varusmiesten jalkarättien taittelun. Kaiken ympärillä kuohuu kasarmin arki, joka vaikuttaa vahvasti Anteron elämään.

     Tuulen pieksämillä kasarmialueen tasangoilla tapaa kyllä ihmisiäkin. Etupäässä viestikomppanian tolppiin kipuavia asentajia. Heidän keltaiset kauluslaattansa vilahtavat silmissäni kadotakseen yhtä nopeasti kuin niissä esiintyvät kultaiset salamat. Minulla olisi kyllä viesti jota he voisivat viedä, mutta kukaan ei pysähdy. Vaikka viestittäminen on heidän virkansa, he eivät kysy minulta mitään. Eivät kysy kävelevät, eivätkä kysy juoksevat. Luulisi että jos vastaan tulee viestivän näköinen, hänet pysäytettäisiin. Pitääkö minun siis huutaa: minulla olisi vastaus! Pysähtykää! Kuuletteko! Eikö joku voisi kysyä?

Ennakko-odotukseni osuivat oikeaan! Väisänen ei koreile vauhdikkailla juonenkäänteillä vaan valloittaa lukijan arkisella eleettömyydellä ja täyteläisellä kuvauksella. Minut valtasi välittömästi kaipaamani rauhallinen ja jopa lohdullinen tunne, Vanikan palat sisälsi useita omaa elämääni sivuavia aiheita. Vaikka minua välillä häiritsi Väisäsen toistuvasti käyttämä tulevaan viittaava aikamuoto (olen löytävä/painava/astuva/oppiva...) nautin joka hetkestä. Väisänen onnistuu antamaan äänen luontevalle ja uskottavalle lapsikertojalle, samaan on kiinnittänyt huomiota myös Luru. Koin kirjan kanssa myös muumimielleyhtymän. Kun Antero luokkatovereineen osallistuu valohoitokokeiluun tulee heistä mieleen hattivatit, kalpeat olennot huojumassa tolpan ympärillä, kiertämässä ja palvomassa sitä... Kuin pisteenä iin päällä vanikan palat kulkevat läpi kirjan. Lukuja ei ole merkitty numeroin vaan pala palalta murenevana vanikkana.

Kirja kulki rinnallani kahden viikon raskaan matkan. Minun lohtukirjani.

Tuntuu mukavalta kun joku saattelee maailmalle. Saattelee mutta ei pitele.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Mutta nyt on juuri se aamupuolen sopukka, johon yö vetäytyy hetkiseksi hautomaan seuraavan päivän. 

Blogiajan top 10

Ihana Ilselän Minna haastoi minut esittelemään blogiaikana lukemieni kirjojen top 10:n. Tähän haasteeseen on kiva, mutta toisaalta vaikea tarttua sillä mielipiteet vaihtuvat ja muistijäljet muuttuvat. Halusin helpottaa tehtävää hieman ja karsin listalta uusintaluvut (hei hei King, hei hei Tove Jansson ja muumit!) sekä aivan blogin alkuaikoina lukemani, mutta bloggaamatta jääneet kirjat (hei hei Gabaldon!). Listasin aluksi luettujen listalta parhaimpia kirjoja, mutta niitä kertyi aivan liikaa ja karsiminen tuntui mahdottomalta. Vaihdoin taktiikkaa ja otin käyttöön Susan käyttämän menetelmän luottaa ainoastaan muistiini (joku raja tässäkin, piti kuitenkin tarkistaa, että kirja on luettu annetussa aikahaarukassa). Tänään tuntuu tältä eli top10 satunnaisessa järjestyksessä:

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

 

Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

Astrid Lindgren: Veljeni, Leijonamieli

Stephenie Meyer: Eclipse (saattaisi olla myös Twilight...)

Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita

H.E. Bates: Oi ihana toukokuu

 

Susan Fletcher: Noidan rippi

Sara Gruen: Vettä elefanteille

 

Maaria Päivinen: Pintanaarmuja

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Tekipä tiukkaa tiputtaa listalta pois mm. Elif Shafakin Rakkauden aikakirja ja Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet, mutta minkäs teet, säännöt ovat säännöt. Täytyy painaa äkkiä Julkaise -nappia ennen kuin muutan (taas) mieleni.

Stephen King: Maantievirus matkalla pohjoiseen

Stephen King: Maantievirus matkalla pohjoiseen
14 kolkkoa tarinaa

Loisto, 2004
427 sivua
Suomentanut Ilkka Rekiaro
(Everything's Eventual. 14 Dark Stories, 2002)
Luettu: 24.4.2013
Mistä: oma ostos

King -lukuprojektini on ollut taas tauolla. Myös tämän tekstin kirjoittaminen on odotuttanut itseään, mutta syyt siihen ovat muualla kuin kirjan aiheuttamissa ajatuksissa. Moni kirja ohitti lukupinossa tämän lukuvuorossa olleen novellikokoelman, novellit jäävät siis edelleen kakkoseksi kisassa romaaneja vastaan vaikka olisivatkin Kingin kirjoittamia. Kun sain tartuttua kirjaan tuli sitä luettua pitkän aikaa, yksi novelli kerrallaan, muiden kirjojen ohessa.

Novellikokoelma sisältää nimensä mukaisesti 14 kolkkoa tarinaa, joiden lisäksi King on kirjoittanut kirjaan johdannon sekä jokaisen novellin yhteyteen lyhyen selityksen tai taustoituksen tarinalle. Nämä Kingin "jutustelut" olivat kaltaiselleni King-fanille mieluista luettavaa ja tärkeä, sanoisinko jopa erottamaton osa kirjaa. Ne kertoivat paljon sekä Kingistä itsestään että hänen kirjoittamisprosessistaan. Oman suosikkiääneenlukunovellinsa (LT:n lemmikkieläinteoria) aluksi hän myös paljastaa odotuksensa lukijan suhteen:

Minä haluan saada sinut joko nauramaan tai itkemään, kun luet tarinoitani... tai nauramaan ja itkemään yhtä aikaa. Toisin sanoen minä haluan sinun sydämesi. Jos taas haluat oppia jotain uutta, mene kouluun.

Entä sitten novellit? Ne tarjoavat kurkkauksen ruumiinavaussaliin erikoisesta näkökulmasta (Ruumiinavaussali numero 4), vanhuksen pelottavaan lapsuusmuistoon (Mustapukuinen mies), kaupparatsun elämän käännekohtaan (Kaikesta rakkaasta joutuu luopumaan), Dillingerin ja kumppaneiden gangsterikoplaan (Jack Hamiltonin kuolema), kuulusteluhuoneeseen jossain Keski-Amerikassa (Kalmanhuoneessa), viimeisen revolverimiehen käyntiin Eluriassa (Elurian pikku sisaret), unelmatyöpaikkaan (Kaikki on rentoo), pariin sotkuiseen avioeroon (LT:n lemmikkieläinteoria, Lounaalla ravintola Gothamissa), epäonniseen taidehankintaan (Maantievirus matkalla pohjoiseen), kahden naisen déjà vu -tunteisiin (Se tunne jolle on nimi vain ranskaksi, Onnenmyntti), pahaan hotellihuoneeseen (1408) ja liftaamisen vaaroihin (Luodin kyydissä).

     Olin, vieraanvarainen isäntä, ojensi kätensä tarttuakseen Miken laukkuun. "Sallikaa minun."
     "Kiitos, kyllä se kulkee", Mike sanoi. "Siinä on vain vaihtovaatteet ja hammasharja."
     "Oletteko varma?"
     "Olen", Mike vastasi. "Minulla on jo päällä onnea tuova havaijinpaitani." Hän hymyili. "Se jossa on kummituskarkotetta."
     Olin ei vastannut hymyyn. Sen sijaan hän huokaisi, pieni pyöreä mies mustassa saketissa kaulassaan huolellisesti sidottu solmio. "Mainiota, herra Enslin. Seuratkaa minua, olkaa niin ystävällinen."

Varsin moninainen kattaus siis, niin aiheiltaan kuin tasoltaankin. Osa tarinoista kuten Ruumiinavaussali numero 4 ja niminovelli Maantievirus matkalla pohjoiseen karmivat selkäpiitä. Mukaan mahtui myös vähemmän jännittäviä tarinoita, mutta nekin olivat taattua Kingiä eli vetävästi kirjoitettuja. Vaikka en erityisemmin pitänyt esimerkiksi Jack Hamiltonin kuolema -novellin aiheesta, huomasin silti lukevani sitä mielenkiinnolla ja nauttivani kerronnasta. Erityisesti minua ilahdutti Elurian pikku sisaret -novelli, sainhan tavata pitkästä aikaa vanhan ystäväni, viimeisen revolverimiehen Roland Deschainin ja kulkea pienen matkan hänen kanssaan kohti Mustaa tornia.

Kyllä näiden tarinoiden parissa viihtyi, vaikka odotankin innolla King-lukuprojektissa seuraavana olevaa romaania (Buick 8). Maantieviruksen kyydissä on vastikään ollut myös Llintu (jolle voin lämpimästi suositella Mustan tornin lukemista, hitaasta alusta huolimatta!).


Sitaattikunniamaininnan saa tällä kertaa kaksi lausetta (elämän vastakohtia, pieniä ja suuria paloja):

Olen jäänyt kiikkiin karkkiansaan.

Kun aamulla nousee sängystä, ei voi aavistaakaan, miten moni asia elämässä saattaa muuttua siihen mennessä kun painaa illalla päänsä tyynyyn.

Ykstoistaset, viitoset, kymppi ja yksi muu

Tunnustus- ja haastetuulet ovat puhaltaneet viime aikoina tiuhaan tahtiin ja minunkin blogiini niitä on saapunut useita. Tasapuolinen ja lämpöinen kiitos kaikille minua muistaneille sekä anteeksipyyntö muutamille viipyneistä vastauksista! En jaa näitä tällä kertaa eteenpäin, sen verran laajasti ovat blogeissa liikkuneet. Jos joku on unohtunut mainita niin saa huikata ja huomauttaa hajamielistä bloggaajaa! Vetäkää henkeä, nyt seuraa mammuttipostaus.


Tiinalta Ei vain mustaa valkoisella -blogista, Annamilta Anna minun lukea enemmän -blogista, Jenniltä Kirjakirppu -blogista, Piiltä Maailman ääreen -blogista ja Tintiltä Tarinoiden taikaa -blogista sain seuraavanlaisen tunnustuksen:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä joilla on alle 200 lukijaa.

1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.

Harppaan ensimmäisen kohdan yli ja vastaan tällä kertaa vain kysymyksiin, eivätköhän ne kerro tarpeeksi :)


Tiinan kysymykset:

1. Milloin aloitit bloggaamisen ja minkä vuoksi?
Syyskuussa 2010. Seurasin muutamia (lähinnä käsitöihin keskittyviä) blogeja ja halusin luoda oman paikan, johon kirjoitella ylös tekemiäni käsitöitä ja lukemiani kirjoja sekä saada mahdollisuuden yhteisöllisyyteen vinkkeineen ja keskusteluineen. Pian löysin kirjablogit ja se oli menoa!

2. Kirja, jonka ottaisit mukaan autiolle saarelle?
Apua! Jos kirjan voisi käsittää laajemmin niin ottaisin Stephen Kingin Musta torni -sarjan, mutta jos voisin ottaa vain yhden ottaisin J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta -yhteisniteen.

3. Kuvaile blogiasi 3 sanalla.
Nyt vedetään tunteella, omasta näkökulmastani: henkireikä, aarrearkku, muistikirja.

4. Fiktiivinen hahmo, jonka haluaisit tavata myös tosielämässä?
Roland Deschain, viimeinen revolverimies (Stephen Kingin Musta torni -sarja). Sillä miehellä olisi taatusti tarinoita kerrottavanaan!

5. Paras kohde, jonne olet joskus matkustanut?
Olen menettänyt sydämeni Pariisille, mutta perheloma Teneriffalla oli myös ihana.

6. Jos voisit muuttaa johonkin fiktiiviseen paikkaan (kuten Pottereiden Tylypahka), mihin muuttaisit?
Muumilaakson leppoisuus ja suvaitsevaisuus ihastuttaa. Sitä paitsi siellä asuu Mörkö ♥

7. Vaikuttavatko vuodenajat siihen, millaista musiikkia kuuntelet?
Ei. Samat HIM, My Chemical Romance, Green Day ja muutamat muut soivat soittimessa ympäri vuoden.

8. Viimeisin saavutuksesi?
Lapsiperheessä tulee jatkuvasti erinäisiä kriisinhallintatilanteita, joiden selvittäminen on aina pieni saavutus ;)

9. Asia/asiat, joiden toivoisit tapahtuvan tulevan vuoden aikana?
Lukuharrastukseen liittyen toivoisin, että kirjabloggareille suunnattuja tapahtumia tulisi myös Ouluun! Helsinki on minun näkökulmastani liian kaukana.

10. Mieleenpainunein tyylimokasi lapsuudessasi/nuoruudessasi?
Ensimmäisenä tulee mieleen etutukkavouku, joka olisi pysynyt paikallaan vaikka olisi kivellä heitetty. (Onneksi kukaan ei sitä kuitenkaan tehnyt.)

11. Kuvaile unelmiesi kirjahyllyä sisältöineen.
Suuri, mielellään valkoinen lasiovellinen kirjahyllykokonaisuus, jonne kirjat mahtuisivat ilman kahteen riviin survomista. Kirjahyllystä löytyisivät kaikki minulle tärkeät kirjat sekä tietenkin paljon lukematonta kirjallisuutta.


Annamin kysymykset:

1. Mikä on suosikkisi elokuvista, jotka on tehty kirjan pohjalta?
Taidan vastata tähän ikisuosikkini, Joanne Harrisin samannimisen kirjan pohdalta tehty elokuva Pieni suklaapuoti.

2. Mikä eläin olisit, jos saisit valita? Miksi?
Norsu. Niissä on jotakin hellyttävää ♥ Sitä paitsi ne ovat vahvoja ja paksunahkaisia.

3. Missä historiallisessa tapahtumassa olisit halunnut olla todistajana? Miksi?
Apua! Eipä tule mieleen...

4. Mihin kirjaan petyit eniten?
Minua harmittaa edelleen vietävästi, että Jostein Gaarderin Sofian maailma jäi aikoinaan kesken. Se huutelee minulle kirjastossa edelleen... Täytynee joskus vastata huutoon ja lainata ja lukea se.

5. Mikä on lempikirjasarjasi?
Stephen Kingin Musta torni. Tunnustan olevani sarjahullu, niitä on kiva lukea ja nytkin on useampi sarja kesken.

6. Mitä luet tällä hetkellä?
Stephen King: Maantievirus matkalla pohjoiseen
Heli Slunga: Jumala ei soita enää tänne
Joules Taylor: Vampyyrit

7. Mistä asiasta pidät eniten talvessa?
Pimeistä illoista, tähtitaivaasta, lumesta, pikkupakkasesta. Siitä, että saa nauttia kynttilöiden valosta ja käpertyä villasukat jalassa sisälle sohvan nurkkaan vaikka lukemaan.

8. Mitä haluaisit osata tehdä hyvin?
Piirtää. Hillitä hermoni paremmin ;)

9. Mistä haaveilet?
Lukemiseen liittyen haaveilen 24h lukumaratonista. Aion toteuttaa sen kesällä.

10. Mikä on mielestäsi bloggaamisessa parasta?
Yhteisöllisyys ja muistijälkien jättäminen luetusta kirjasta.

11. Mihin maahan haluaisit matkustaa? 
Itävaltaan, ensimmäinen kerta jätti nälän nähdä ja kokea lisää.


Jennin kysymykset:

1. Jos voittaisit lotossa, mitä tekisit voittorahoilla?
Maksaisin asuntovelan, remontoisin, matkustaisin.

2. Lempiruokasi?
Pippuripihvi ja vuohenjuusto- tai valkosipulikermaperunat.

3. Mitä muita blogeja seuraat kirjablogien lisäksi?
Muutamia käsityö-, sisustus-, matkustus- ja muotiblogeja.

4. Mikä/mitkä ovat tärkeimmät esineesi?

Puhelinta ja tietokonetta tarvitsen päivittäin, tunnepuolella tärkeimpiä ovat muutamat korut ja tietenkin kirjat.

5. Mitä asioita pidät elämässä tärkeinä?
Perhettä, terveyttä, rakkautta ja ystäviä.

6. Missä asioissa olet hyvä?
Kuuntelemisessa.

7. Millainen olisi unelmatyösi?

Viihdyn nykyisessä työssäni, mutta kirjastontäti ja psykologi/psykiatri ovat olleet haaveammattejani :)

8. Paheesi?
Herkuttelu.

9. Kuka on lempikirjailijasi?
Stephen King.

10. Parasta, mitä elämässäsi on tähän mennessä tapahtunut?
Oma perhe.

11. Mottosi?
Tunne itsesi.


Piin kysymykset:

1. Mitä kirjaa suosittelisit minulle ja miksi?
Johanna Sinisalo: Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita. En löytänyt tätä blogistasi ja huomasin viime vuoden lukukoosteestasi, että kotimainen kirjallisuus ja novellit olivat vähemmistössä. Pidin itse kovasti Sinisalon todellisuutta kieputtavista tarinoista ja soisin niille lisänäkyvyyttä :)

2. Kirja, jonka tahtoisit ehdottomasti lukea, mutta et ole saanut aikaiseksi?
Raamattu, ihan yleissivistyksen vuoksi. Olen kyllä aloittanut, useamman kerran.

3. Seuraatko muitakin kuin kirjablogeja?
Katso Jennin kysymys 3.

4. Lapsuuden lempikirjasi?
Pidin kovasti mm. Pupu Tupunasta ja Rasmus Nallesta. Löysin kuitenkin hyvin pian Anni Polvan Tiinat, Enid Blytonin Viisikot, Angela Sommer-Bodenburgin Pikku Vampyyrit ja monet muut ihanat kirjasarjat.

5. Miksi aloitit pitämään kirjablogia?
Katso Tiinan kysymys 1.

6. Missä Suomen kaupungissa haluaisit ehdottomasti käydä?
Turussa.

7. Mikä kännykkä sinulla on?
Nokian C6-01, jonka tosin olen uhannut vaihtaa takaisin omaan Nokia 500 -puhelimeeni.

8. Haaveiletko urasta kirja-alalla vai onko lukeminen vain rakas harrastus?
Kirjastontäti on ikiaikainen haaveammattini :) Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että lukeminen on rakas harrastukseni.

9. Mitä hieman erikoisempaa liikuntalajia haluaisit kokeilla?
Ei tule mieleen mitään erikoisempaa, mutta lämpöjoogaa haluaisin kokeilla.

10. Haluaisitko muuttaa ulkomaille? Minne?
Saattaisihan sitä joskus kokeilla, esimerkiksi Ranskaan.

11. Mikä on mielestäsi kirja, joka kaikkien pitäisi lukea?
Anne Frank: Nuoren tytön päiväkirja tai sen toinen versio Anne Frank (toim. Otto M. Frank ja Mirjam Pressler): Päiväkirja


Tintin kysymykset:

1. Muistatko, minkä kirjan luit ensimmäisenä lukemaan opittuasi? Jos, niin minkä?

Muistan lukeneeni leikisti (seurasin rivejä silmilläni) Anni Swanin yhtä nuorten romaania kun yhtäkkiä tajusin, että osaan lukea oikeasti (en siis oppinut tavaamaan vaan lukemaan "suoraan"). En enää muista luinko samaisen kirjan kokonaan vai vaihdoinko johonkin toiseen.

2. Piditkö koulussa äidinkielestä?

Kyllä ja en.

3. Miksi pidit tai miksi et pitänyt?

Oli ihanaa kun ensimmäisellä luokalla sain lukea kun muut opettelivat lukemaan, muutenkin äidinkielen tunneilla oli mukavaa. Sijamuotojen opettelusta (varsinkaan niistä termeistä!) en kuitenkaan pitänyt.

4. Mikä oli lempikirjasi lapsena?

Katso Piin kysymys 4.

5. Mikä oli lempikirjasi nuorena?

Hmm... Mitenköhän määrittelisin nuoren? Aloin lukea nuorten kirjoja jo lapsena ja aikuisten kirjojakin melko varhain. Todennäköisesti joku Stephen Kingin kirja, pidin kovasti myös Virginia Andrewsin kirjoista.

6. Kuka on kaikkien aikojen paras kirjailija?

Stephen King.

7. Minkä kirjan aiot hankkia seuraavaksi?

Jonkun puuttuvista Stephen King -suomennoksista. Enää muutama puuttuu!

8. Mistä yleensä ostat kirjasi?

Verkkokirjakaupoista, lähinnä Adlibriksestä ja Cdon.comista (joka yhdistyi Bookplusin kanssa). Jatkossa tilanne saattaa muuttua, kannattaa kurkata Morren tapausta.

9. Kuinka usein käyt kirjastossa?

Kaksi-kolme kertaa kuukaudessa.

10. Miten nuoret saisi innostettua lukemaan?

Hyvä kysymys! Ehkä kouluissa pitäisi panostaa enemmän (en tiedä tämänhetkistä tilannetta!) kirjavinkkaukseen ja antaa enemmän lukuvaihtoehtoja. Hannan blogissa oli juuri aiheesta keskustelua, kannattaa käydä lukemassa!

11. Missä kirjassa on kaikkien aikojen hienoimmat kannet?

Vaikea sanoa yhtä, mutta viime aikoina olen ihastellut seuraavien kirjojen kansia: Sarah Winman: Kani nimeltä jumala, Aki Ollikainen: Nälkävuosi, Erin Morgenstern: Yösirkus, Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille, Elif Shafak: Rakkauden aikakirja.

- - -

Annika K Rakkaudesta kirjoihin -blogista pyysi listaamaan lempiasioitani:

1. Tehtävänä on listata kymmenen lempiasiaa
2. Lähetä haaste vähintään viidelle tykkäämällesi blogille ja ilmoita siitä heille!
3. Muista nauttia listaamistasi asioista mahdollisimman usein.

Tässä kymmenen ensimmäistä mieleeni tullutta lempiasiaani satunnaisessa järjestyksessä, ilman sen pidempiä miettimisiä:
Perhe, ystävät, suklaa, kirjat, villasukat, tietokone, puhelin, tv-sarjat/elokuvat, ruoka, sauna.

- - -

Pihi nainen, Rooibos, Anni, Linnea ja Paula muistivat minua viitoshaasteella:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi haasteen sinulle.
2. Kirjaa tähän viisi blogia, jotka haastat:
3. Toivo, että ihmiset joille jätit palkinnon antavat sen eteenpäin.


Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin:

Perhe, kirja, rasva (kosteus-, huuli-, kasvo-, you name it!), silmälasit, tietokone.

Viisi kirjaa, joita suosittelen muille: 


Anne Frank (toim. Otto M. Frank ja Mirjam Pressler): Päiväkirja

Deborah Spungen: Nancy

Stephen King: Uneton yö. Tai lähes mikä tahansa miehen tuotannosta!

Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

Markus Zusak: Kirjavaras
(Jätin tarkoituksella sarjat pois.)

Viisi materialistista joululahjatoivetta:

Kirja, suklaa, lämmin yöpuku, lahjakortti kasvohoitoon (onko tämä materialistinen kun kyseessä on palvelu?), tv-sarjaboksi dvd:nä (True Blood tai Gilmoren tytöt).

Viisi paikkaa, jossa haluaisin käydä:
Ranska, Itävalta/Sveitsi, Iso-Britannia, Irlanti, Kreikka.

Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua:
Luotettava, pohtiva, herkkä, iloinen, höpsö.

Viisi lempiruokaani:

(Pippuri)pihvi valkosipulikermaperunoilla tai vuohenjuustoperunoilla, lämpimät voileivät, miehen tekemä muusi ja pyykäristys, lihapullat/lihamureke, lasagne.

Viisi elämänohjetta, jotka haluaisin jakaa kaikkien kanssa:
Tunne itsesi.
Ajattele positiivisesti.
Älä murehdi asioita joille et voi mitään.

- - -

Suketus ja Tintti muistivat minua Jos olisin -haasteella, mutta koska postauksella on jo pituutta ja olen tehnyt tämän aiemminkin linkitän tällä kertaa vain aikaisempaan kirjannimin toteutettuun haastevastaukseeni.

- - -

Psst! On niitä kirja-arvioitakin luvassa kohtapuoliin :) Ja jotta ei mene ihan kuvattomaksi laitan muutaman talvi- ja lumikuvan. Kohta se on muisto vain!

Charlaine Harris: Definitely Dead

Charlaine Harris: Definitely Dead (#6)

Ace Books, 2006

324 sivua
(suom. Veren perintö)

Luettu: 2.4.2013

Mistä: kirjastosta

No niin! En sitten vielä hypännytkään Sookien kyydistä hengähdystauolle. Vaihdoin vain vauhdista englannin kieleen, kuten aiemmin vähän uhkasin. Kiitos kirjaston seutuvarauksen, lähikirjastossa näitä nimittäin löytyy ainoastaan suomennettuina. Pääsiäisenä pääsin lukemaan ensimmäistä kertaa ulkoilmaan, pitihän siitä ottaa kuva todisteeksi. Jouduin kylläkin hakemaan viltin kaveriksi vielä lampaantaljan ahterin alle, että tarkenin ;) Ah, kevät!

Hieman jouduin kakistelemaan tuota kantta. Jos suomennettujen Sookie-kirjojen kannet ovat hieman huvittavia kaikessa teatraalisuudessaan niin nämä englanninkieliset versiot ovat aivan kamalia. Tai siis kannet ovat kyllä sinällään ihan kivat, herttaista ja värikästä piirrosjälkeä kuorrutettuna kivalla kimalteella, mutta soveltuvat tyyliltään paremmin lasten satukirjalle kuin aikuisten vampyyrifantasialle. Mur, olen puhunut.

Sookie valmistautuu lähtemään New Orleansiin selvittelemään epämääräisissä olosuhteissa kuolleen serkkunsa Hadleyn jäämistöä. Ennen matkaa Sookiella on kiireitä auttaessaan Claude-keijua, veljeään Jasonia ja tämän tyttöystävää Crystalia sekä työtoveriaan Hollya ja ehtiipä hän vielä treffeille Quinnin, ihmistiikerin kanssa, tosin ilta saa odottamattoman käänteen. Lopulta Sookie pääsee lähtemään New Orleansiin, mutta vaara vaanii sielläkin. Vampyyrikuninkaallisten häät kiristävät tunnelmaa ja totta kai Sookie joutuu sekaantumaan tapahtumiin. Sookie saa myös kuulla jotain epämiellyttävää Billistä ja jotain yllättävää omista taustoistaan.

Oli ihan virkistävää vaihtelua lukea Sookien seikkailuista englanniksi. Tosin ensimmäinen kompastus tuli heti alussa kun Sookie viittasi tapahtumiin, joista minulla ei ollut hajuakaan. Onnekseni löysin Hreathemuksen viittauksen samaan aiheeseen ja sitä kautta pääsin minua vaivanneen mysteerin jäljille. Pahuksen "välitarinat"! Pitääköhän Saran esittelemä kirjakin sitten lukea... Lisäksi päänvaivaa aiheutti Sookien puhetapa, jonka vuoksi jouduin turvautumaan välillä sanakirjaan kun erikoisimmat sanat jäivät häiritsemään. Tiedänpä nyt senkin mitä hoity-toity tarkoittaa. Englanninkielisestä tarinasta puuttui kömpelyys, joka minua häiritsi paikoitellen suomennoksissa. Voihan se toki johtua siitä, että vaikka luen englantia suhteellisen sujuvasti se ei ole äidinkieleni eivätkä kaikki nyanssit erotu. Tilannekomiikka ainakin erottui loistavasti myös alkukielellä ja hihittelin itsekseni useampaan otteeseen.

Two priests walked into the bar.
     This sounds like the opening of a million jokes. But these priests didn't have a kangaroo with them, and there was not a rabbi sitting at the bar, or a blonde, either. I'd seen plenty of blondes, one kangaroo in a zoo, no rabbis. However, I'd seen these two priests plenty of times before. They had a standing appointment to have dinner together every other week.

Olen kuitenkin hieman hämmentynyt. En nimittäin oikein saa otetta Quinnista. Tai siis en tiedä mitä ajatella hänen ja Sookien deittailusta. Entä Eric??? Tai edes Bill tai Alcide? Onhan Quinn ihan mielenkiintoisen oloinen tyyppi, mutta jokin hänessä tökkii. Samoissa mietteissä oli myös Emilie. Uusia, kiinnostavia hahmoja oli useita ja vauhtia riitti, joten eipä tässä kai ole valittamista. Sitä paitsi Sookien kuulemat paljastukset lupailevat mielenkiintoisia juonenkäänteitä myös jatkoa ajatellen. Jatkan sarjan lukemista englanniksi ainakin yhden osan verran, sillä varasin kirjastosta taas kaksi kirjaa kerralla. Ilmeisesti nämä kirjat haluavat liikkua pareittain ;)


Sitaattikunniamaininnan saa (ihan siitä syystä, että lauseen luettuani päässäni soi HIMin Gone With the Sin. Etsikää ja kuunnelkaa! Nyt en jaksa linkittää.):

His deep voice rumbled along my spine.

Hahaa! Huomasin ajoissa, että tv:stä (Yle TV2) alkaa True Bloodin viides tuotantokausi ja sitä ennen neljäs tuotantokausi uusitaan kahdessa osassa. Pääsen siis viimein tutustumaan tv-sarjaankin!

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Petteri Hannila: Kaukamoinen

Omakustanne, 2013

190 sivua

Luettu: 23.3.2013

Mistä: Kirjailijan tarjoama arvostelukappale

Täytyy sanoa, että tuskin olisin Kaukamoiseen törmännyt tai ainakaan tullut tarttuneeksi siihen ilman kirjailijan yhteydenottoa. Kirja kuulosti sen verran mielenkiintoiselta, että pakkohan siihen oli tutustua. Vaihtoehtoina oli painettu kirja ja e-kirja, minä valitsin perinteisen painetun version.

Vierra ja Aure, 13-vuotiaat serkukset ja yhdessä kasvaneet ystävykset, lähtevät kahdestaan kesän kuumimpana aikana aikuistumisriitille. Korkealla kalliolla, nuotiotulien kajossa Ensimmäinen Äiti antaa suuntaviivat tyttöjen tulevaisuudelle. Yön jälkeen Vierran ja Auren lapsuus on mennyttä ja he joutuvat pohtimaan Äidin sanoja, tulevaisuuttaan naisina ja osana kainujen heimoa. Voiko omaan kohtaloonsa vaikuttaa vai tuleeko siihen alistua, ottaa se vastaan valmiiksi määrättynä?

     Kiivetessään kallioilta alas kohti rantaa heidän katseensa kohtasivat ja hymyt vakavoituivat. Kumpikin tiesi, ettei toinen kertoisi kenellekään, mitä illalla oli tapahtunut. Se oli kuitenkin muuttanut heitä peruuttamattomasti, eikä paluuta entiseen enää ollut.

Kaukamoinen aloittaa kotimaisen fantasian sarjan, joka pohjaa vahvasti mytologiaan. Kirja koostuu kahdeksasta lyhytkertomuksesta, joita on aiemmin julkaistu englanniksi. Kirja huokuu menneitä aikoja, pohjoisen luonnon havupuiden havinaa ja nuotiosavujen tuoksua. Tarinaa tukevat kalevalamittaisen runon muotoon kirjoitetut tarinat ja laulut. Ennen kirjan aloittamista mietin onko runomitta kuinka suuressa osassa ja miten se vaikuttaa lukukokemukseeni, en nimittäin ole Kalevalaa tai ylipäätään runoja juuri lukenut. Onneksi pelko osoittautui turhaksi sillä runot värittävät tarinaa erittäin onnistuneesti.

Kainujen heimoa johtavat vahvat naiset, asetelmasta tuli heti mieleen Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novellikokoelman tarinat Palvelukseen halutaan kokenut neitsyt ja Metsän tuttu. Lisäksi vahvatahtoinen ja oikeudenmukainen Vierra muistuttaa kovasti Jean M. Untinen-Auelin Maan lapset -sarjasta tuttua Aylaa. Valitettavasti etenkin jälkimmäisen kaiut olivat jopa liian vahvat ja eri kirjojen naiset olivat sekoittua päässäni. On vaikea sanoa pidinkö Kaukamoisesta siksi, että se muistutti minua aiemmin ihastuttaneita tarinoita vai pidinkö tarinasta itsenäisenä teoksena. Yhtä kaikki pidin siitä kovasti. Jos Mia Vänskän Saattaja sai minut janoamaan lisää mytologiaa niin Kaukamoisessa sitä riitti.

Kaukamoisen tarina on vahvasti ja vetävästi kirjoitettu, vaikka välillä tarina hajoaa ja hyppii ajassa eteenpäin. Jäin hieman miettimään kenelle kirja on suunnattu. Välillä kerronta muistuttaa nuorten kirjallisuutta, mutta välillä taas meno on hyvin aikuismaista ja jopa raakaa. Olisin toivonut, että jos/kun Vierran tarina jatkuu seuraavassa kirjassa olisi Kaukamoisen loppuun viritetty houkuttelevampi koukku, nyt minussa ei herännyt vastustamatonta paloa lukea seuraava osa vaan saatan jättää Vierran jatkamaan matkaansa. Mutta toisaalta... Olisihan se mukava tietää lunastaako Vierra Ensimmäisen Äidin asettaman ennustuksen. Pienistä puutteistaan huolimatta Kaukamoinen on upea kirja!

Vierran kanssa samoissa metsissä ovat vaeltaneet myös Morre, Dee, Kuutar, Tiina, Katri, Tintti ja moni muu. Monta lukijaa ja monta mielipidettä, omani jäi kirkkaasti plussan puolelle!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tytöt tunsivat pystyyn nousevissa niskavilloissaan kuoleman kuiskauksen.

Mia Vänskä: Saattaja

Mia Vänskä: Saattaja

Atena, 2011

308 sivua

Luettu 13.3.2013

Mistä: kirjastosta

Mia Vänskän kirja kiinnitti huomioni jo julkaisuvuonna, sillä kauhukirjallisuuden (pidättäydyin kirjoittamasta väliin Stephen Kingiä) ystävänä myös kotimainen kauhu kiinnostaa. Saattaja on odotellut lukuvuoroaan jo useamman uusimiskerran ajan, mutta vihdoin sain sopivan innostuksen tarttua kirjaan.

Nelikymppinen Lilja jättää Helsingin taakseen ja palaa Keski-Suomen lapsuudenmaisemiin. Lilja ostaa oman lapsuudenkotinsa edellisiltä omistajilta, joilla on kiire muuttaa muualle. Lapsuudenystävä Kristiina ja lähellä asuva äiti auttavat Liljaa kotiutumaan, mutta kellarissa mahdollisesti piilevän vesivahingon, varastohuoneen lattialle toistuvasti ilmestyvän vesilammikon alkuperän selvittäminen vaatii ammattilaisen apua. Talossa ja lähiympäristössä alkaa tapahtuu kummia ja samalla Liljaa vaivaavat oudot tuntemukset, näyt, ja lapsuusmuistot lisääntyvät. Kun Liljan äiti sairastuu on Liljan kohdattava tosiasiat, laajennettava maailmankuvaansa sekä pohdittava pystyykö hän ottamaan vastaan vaativan tehtävän.

     Minä en halua tätä, Lilja ajatteli. Minä haluan vain elää normaalia elämää ja selvitä omista maallisista ongelmistani.
     Mutta halusi hän tai ei, hänelle oli väkisin työnnetty tämä tieto, ja alkoi yhä enemmän vaikuttaa siltä, ettei hän pystyisi ohittamaan sitä hölynpölynä, vanhan kansan uskomuksina. Tiedon kanssa hän ehkä pystyisi vielä elämään, mutta vanha nainen odotti, että hän tekisi asialle jotain. Liljasta tuntui kuin hänen keuhkonsa rutistuisivat kasaan. Miksi minä? Kuka tahansa muu olisi parempi. Kristiina vaikka, se olisi suorastaan innoissaan tästä.
     Ehkä hän voisi unohtaa koko asian.

Alku oli hieman kliseinen, mutta tarina vaikutti kuitenkin lupaavalta. Jotkut kielikuvat kuulostivat hieman omituisilta ja kakistelin myös Liljan sinisilmäisyyttä talokauppojen suhteen, jos myyjillä on kiire saada nimet paperiin niin luulisi hälytyskellojen soivan hieman kovemmin. Tarina eteni yllättävän hitaasti ja kerronnan painopiste tuntui välillä karkaavan kauemmas aiheesta useisiin teemoihin, joista osa vielä toistui useamman henkilön kohdalla. En valitettavasti tavoittanut takakannessa lupailtua piinaavuutta kuin pariin otteeseen, ei vaikka musta viha pulppusi (kyllä sitä pulputusta sitten riittikin!) ja vaikka Vänskä on selvästi yrittänyt luoda jännittävää tunnelmaa. Jotain vain jäi puuttumaan. Osa kauheuksista ennemmin huvitti kuin pelotti, varsinkin kun paikoitellen tuo pimeys ja mustuus muistutti Harry Pottereiden ankeuttajia.

Oli uskomattoman hienojen, Jussi S. Karjalaisen käsialaa olevien kansien välissä kehuttavaakin. Vänskä on ammentanut tarinaansa aineksia kansantarinoista ja myyteistä mielenkiintoisella ja ilahduttavalla tavalla sekä onnistunut yhdistämään ne hienosti nykypäivään. Vaikka kaipasin tarinaan kauhua oli Saattajasta luettava sivu toisensa jälkeen, jotta sain tietää miten Liljan käy. Vänskässä on selvästi tarinankertojan aineksia kunhan hänen onnistuu saada lukijansa pelkäämään ja odottamaan kauhulla seuraavan rivin ja seuraavan sivun tapahtumia, kuten kauhugenreen kuuluisi. Toivottavasti kaipaamaani kauhua löytyy Vänskän toisesta romaanista Musta kuu, jonka luultavasti vielä joskus luen.

Saattajan ovat lukeneet myös mm. Ahmu  ja Morre, jotka pohtivat samoja asioita mitkä mietityttivät minuakin: teemoja oli ehkä liikaa ja Lilja vaikutti ikäistään nuoremmalta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kuollut on lakannut olemasta, ei mitään leijumisia tai harhailuja enää.

 

Charlaine Harris: Verta sakeampaa

Charlaine Harris: Verta sakeampaa (#5)

Gummerus, 2011
341 sivua

(Dead as a Doornail, 2005)

Luettu: 7.3.2013

Mistä: kirjastosta

Hiihtoloma- ja mökkilukemistoon sujahti seuraava Sookie Stackhouse -kirja kuin itsestään. Ulkoilupäivän jälkeen on lähes pakko saada lukea jotain viihdyttävää eikä mitään hirveän vakava(sti otettava)a.

Bon Tempsin kaksiluontoiset ovat vaarassa, sillä useampaa heistä on ammuttu eikä syyllisestä ole tietoakaan. Sookie pelkää veljensä Jasonin puolesta, sillä jouduttuaan ihmispuuman puremaksi veli muuttuu puumaksi täysikuulla ja on näin mahdollisesti vaarassa tulla ammutuksi. Sookie itse tuntuu myös olevan tapansa mukaan vaarassa. Hänellä on veljensä ja oman turvallisuutensa murehtimisen lisäksi muitakin kiireitä, sillä hän joutuu hankkimaan työpaikallensa Merlotte´siin väliaikaista työvoimaa ja osallistumaan Shreveportin ihmissusilauman erinäisiin tilaisuuksiin ystävänsä Alciden seuralaisena. Miesrintamalla sentään on hieman rauhallisempaa, vaikka ympärillä pyörii ex-poikaystävä vampyyri-Billin lisäksi merirosvovampyyri, ihmissusi, ihmiskoira ja vampyyri-Eric, joka kyselee muistinmenetyksensä aikaisista tapahtumista.

"Mitä me oikein teimme, Sookie? Ja kenelle?"

     "Tahrat olivat kananverta. Lahtasin kanan ja laitoin siitä ruokaa", valehtelin. Olin nähnyt pienenä mummin tappavan kanan monta kertaa, mutta en ollut koskaan tehnyt sitä itse.

     "Sookie, Sookie. Paskanjauhantamittarini huutaa punaisena", Eric sanoi ja pudisti päätään nuhtelevasti.

     Pelästyin niin , että aloin nauraa. Oli tullut sopiva hetki lähteä. Näin Charles Twiningin seisovan baarin etuoven pielessä kaikin puoliin nykyaikaista toppatakkia pidellen. "Hei sitten, Eric, ja kiitos baarimikosta", sanoin aivan kuin Eric olisi lainannut minulle sormiparistoja tai kupillisen riisiä. Hän kumarsi ja hipaisi poskeani viileillä huulillaan.

Näin peräkkäin luettuna aiempien tapahtumien kertaaminen ja samojen asioiden toisto häiritsi aika paljon. Olenkin samoilla linjoilla marjiksen kanssa, tästä jäi hieman välikirjan maku. Liiallisiin yksityiskohtiin jääminen ärsytti myös. Juonen kannalta ei ole välttämätöntä tietää, että Sookiella menee kirjastossa kaksi minuuttia suunniteltua vähemmän, vaikka toki muiden kirjastokäyttäytyminen minua kiinnostaakin... Minua mietitytti myös Sookien uskonnollisuus, se tuntui puskevan tässä osassa esille aiempia enemmän. Onneksi tarina vie tuttuun tapaan mukanaan ja juonta värittävä musta huumori, näpsäkkä sanailu ja Sookien häpeilemätön miesten (ulkonäön) ihailu viihdytti. Sitä paitsi Eric on jälleen oma itsensä ja samalla hänen ja Sookien välinen jännitekin palaa ihan erille tasolle. Kieltämättä odotan innolla seuraavan osan lukemista, jotta saan tietää mihin suuntaan Sookien mieskuviot lähtevät etenemään ;)

Sitaattikunniamaininnan saa Ericin punaisena huutavan paskanjauhantamittarin (katso lainaus ylempänä) lisäksi:

Minulla ei ole juuri ystäviä, joten arvostan niitä jotka olen onnistunut saamaan - vaikka epäilenkin, että he haluaisivat yllättää minut pimeällä kujalla ja tehdä minulle veriset temppunsa.