Sirke Happonen: Muumiopas

Sirke Happonen: Muumiopas

SKS, 2012

241 sivua (+lähteet, yht. 248 sivua)

Luettu: 11.2.2013

Mistä: pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Törmäsin Sirke Happosen Muumioppaaseen Jenni S.:n Koko lailla kirjallisesti -blogissa ja tiesin, että tätä kirjaa ei Tove Jansson- ja muumifani voi ohittaa. Happonen johdattaa kirjan pariin näin:

Tässä maassa ei voi viettää montakaan hetkeä ennen kuin törmää muumeihin. Ne keikkuvat vastaan lasten repuissa ja aikuisten avaimenperissä, pipoissa, paidoissa ja elokuvissa. Kaikki meistä tietävät muumihahmot, mutta kuinka moni ne todella tuntee - alkuperäisissä tarinoissa, itsessään ja tuttavissaan?
     Muumimaailma on suuri ja syvä. Se on absurdi, hauska ja viisas, välillä viiltävä ja lopulta lohdullinen.

Sirke Happonen on koonnut herkullisen väristen kansien väliin koko Muumilaakson väen vakituisista asukkaista satunnaisiin kävijöihin, tutunnimisistä hahmoista niihin, joilla ei edes ole nimeä. Tove ja Lars Janssonin luomat alkuperäiset hahmot on esitelty aakkosjärjestyksessä, joten pieninkään ötökkä ei ole muita huonommassa asemassa vaan saa ansaitsemansa paikan aakkosten mukaan, toki joistain hahmoista on enemmän sanottavaa kuin toisista. Happonen ei tyydy pelkästään esittelemään hahmoja vaan kertoo myös miten tunnistaa itsestään tai omasta lähipiiristään esimerkiksi Mörkö tai Nuuskamuikkunen. Ja jos tunnistaminen tuntuu liian helpolta niin ei hätää, kirja tarjoaa vinkkejä myös tietyksi hahmoksi muuntautumiseen. Jos elämä tuntuu liian vilijonkkamaiselta voi itsessään harjoittaa vaikka pikkumyymäisiä tapoja ja elkeitä.

Kirjaa elävöittää monipuolinen kuvitus. On hahmoluonnostelmia, kuvia "varhaismuumeista" eli Snorkeista ja nykymuumeista, sarjakuvia ja maalauksia.  Mustavalko- ja värikuvien lisäksi väriä löytyy kirjan sivujen pohjavärityksestä ja otsikoista. (Yhteistyö kameran kanssa oli väliaikaisesti tauolla, joten puhelimen kamera joutui töihin, valitettavasti sen huomaa kuvien laadusta.) Kiitokset ansaitsevat myös kovat kannet ja paksuhkot sivut, tämä kirja ei ole mikään lepare!

Kuvittelin tuntevani muumit hyvin ja pääseväni lähinnä tunnelmoimaan ja verestämään muumimuistoja. Toisin kävi. Vakoojia Muumilaaksossa? Jaa niin kuka tohtori Schrünkel? Aivan uusia tuttavuuksia minulle! Tosin muumitietämykseni painottuu Tove Janssonin muumikirjoihin ja tv:n suomenkieliseen japanilaisanimaatioon, Janssonien sarjakuviin en ole juurikaan tutustunut muutamia yksittäisiä strippejä lukuunottamatta. Minulle kirjan informatiivisin anti olikin sarjakuvat ja niissä kuvatut hahmot. Lars Janssonin sarjakuvat tuntuvat olevan nimenomaan aikuisille suunnattuja kielenkäyttö- ja juonivalinnoiltaan, sainkin selville aivan uusia ulottuvuuksia esimerkiksi Muumipeikosta baarinpitäjänä ja Muumimammasta rosvoliigan jäsenenä.

Loppuun, Kirjallisuus ja lähteet -osioon Happonen on nostanut esille yhden minuakin mietityttäneen seikan. Nimittäin muumihahmojen kirjoitusasun. Käytäntö on vaihdellut jo itsensä Tove Janssonin kohdalla, eli hänkin on kirjoittanut hahmot välillä isolla ja välillä pienellä alkukirjaimella.

Vaikka kirja antaa paljon aikuiselle (muumifanille) oli kirja ehkä parhaimmillaan yhdessä 7 vuotta täyttävän tyttären kanssa selattuna. Keskusteluja heräsi niin Nipsun alkuperäisestä väristä kuin Pikku Myyn ja Nuuskamuikkusen sekä Nipsun, Hosulin ja Sosulin perhesuhteista. On hienoa jos kirja saa lapsessa kytevän muumikipinän roihahtamaan isompaan liekkiin, niin kuin meillä tuntui käyvän. (Ensimmäisessä kuvassa näkyvät hahmotkin pääsivät pitkästä aikaa leikkeihin mukaan.)

Entä ketä Muumilaakson hahmoa muistutan eniten? SKS:n muumitestin (joka löytyi SKS:n facebook -sivuilta, mutta on jo ilmeisesti poistettu) ja myös oman ennakkoarvaukseni mukaan olen Pikku Myy. Kirjaa lukiessani löysin kuitenkin itsestäni myös ainakin hemulimaisia (kokoelmien kartoittaminen) ja homssumaisia (mielikuvitus pelon ruokkijana) piirteitä. Ehkä meissä kaikissa on ripaus useampaakin Muumilaakson hahmoa.

Lyhyesti määriteltynä Muumiopas on muumifanin aarreaitta. Se antaa hahmoille lisää syvyyttä ja sävyjä, jopa uusia yhteyksiä hahmojen välille. Minut kirja sai kiinnostumaan muumisarjakuvista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Meidän maailmamme lapset syntyvät homssuina, ja ympäristöstä riippuu paljon, miten homssuiksi he jäävät.

 

Enid Blyton: Viisikko pelastaa salaisuuden

Enid Blyton: Viisikko pelastaa salaisuuden (#6)

Tammi, 1979

157 sivua

(Five on Kirrin Island Again, 1947)

Luettu: 10.2.2013

Mistä: kirjastosta

Edellinen herkullinen kirja kuljetti minut aasinsillan kautta taas Viisikoiden pariin, sarjan kuudenteen osaan. Huomasin itse asiassa vasta nyt, että suomennettujen Viisikoiden järjestys, joka on listattu lukemani kirjan ensisivuilla poikkeaa alkukielisten The Famous Five -kirjojen järjestyksestä. Edetään nyt sitten sen mukaan mikä järjestys suomennetuissa kirjoissa on ilmoitettu.

Viisikolla alkaa pääsiäisloma, mutta Pauli ei odota sitä kovin innokkaasti, sillä hänen isänsä Peter on ottanut käyttöönsä Paulin omistaman Kirrin-saaren tehdäkseen siellä tutkimuksiaan. Lasten on siis keksittävä muuta tekemistä lomansa ajaksi, kuten käydä läheisellä louhoksella, josta löytyykin tutkimisen arvoinen tunneli. Lapset ja Tim-koira tutustuvat myös lomansa alussa herra Curtoniin ja tämän poikaan Martiniin, jotka ovat muuttaneet rantavartijan naapuriin. He tuntuvat olevan kovin kiinnostuneita Peter-sedän työstä, mikä saa varsinkin Dickin varuilleen.

     - Menisin mielelläni katsomaan sitä televisiota, sanoi Pauli.

     - Mainiota! Mutta minun mielestäni olisi viisainta sopia nyt tässä, ettemme puhu mitään isäsi työstä, sanoi Leo. - Emmehän me siitä paljon tiedäkään. Mutta sen tiedämme, että kerran aikaisemmin jotkut pääsivät hänen teorioittensa jäljille. Tiedemiesten salaisuudet ovat nykyään hyvin tärkeitä, senhän sinä, Pauli, ymmärrät. Tiedemiehet ovat K.T.P.!

     - Mitä on K.T.P.? ihmetteli Anne.

     - Kovin Tärkeitä Persoonia, lapsukainen! nauroi Leo. - Mitä luulit sen olevan? Kretuliini, Taivaansininen, Punainen? Oletan, että ne olisivat Peter-sedän värit, jos hän saisi kuulla jonkun vakoilevan hänen salaisuuksiaan!

Peter-setä on lähettänyt sovitusti kuusi valomerkkiä aamuin illoin, jotta kotiväki tietää kaiken olevan kunnossa. Eräänä aamuna hän lähettääkin kahdeksantoista valomerkkiä. Saarella on tekeillä jotain outoa ja Viisikko on taas keskellä seikkailua.

Tässä Viisikossa olikin kunnon seikkailun tuntua, sellaiseen tuttuun ja herttaiseen viisikkotyyliin, tosin uhka on tässä osassa isompi kuin aiemmissa, joten jännitystäkin riitti. Karttoja, tunneleita, salaperäisiä kokeita, epäilyttäviä henkilöitä ja jopa dynamiittia. Kirjassa on myös tietynlaista historian siipien havinaa, sillä lapset pääsevät katsomaan ensimmäistä kertaa televisio-ohjelmia. En muista lukeneeni tätä lapsena, joten senkin takia viihdyin kirjan parissa oikein hyvin. Ehdottomasti A-luokan välipalakirja! Sheferijm mainitsi tämän yhtenä jännittävimmistä Viisikko-kirjoista.


Sitaattikunniamaininnan saa hivenen vaikeasti tulkittava tokaisu:

- Olet virheetön idiootti, huomautti Leo.

- - -

Tähän sopisi vielä laskiaissunnuntain ratoksi "Etsi eroavaisuudet kuvista" -tehtävä ;)

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Joanne Harris: Persikoiden aikaan

Otava, 2013

407 sivua

(Peaches for Monsieur le Curé, 2012)

Luettu: 3.2.2013

Mistä: pyydetty arvostelukappale kustantajalta

Kaksi aiempaa Viannesta kertovaa tarinaa olivat tavalla tai toisella tuttuja. Tarttuessani Harrisin uutuuteen koinkin pientä pelkoa - voiko kaksi loistavaa kirjaa saada jatkokseen vielä kolmannen, yhtä herkullisen, mukaansatempaavan ja ihanan tarinan? Kompastuisinko aiempien osien nostattamiin ennakko-odotuksiini?

     En todellakaan pyytänyt paljon; ihan vain pienen tuulenpuuskan ja lumouksen, niin kuin hymyn ilmassa, joka tuo mukanaan siitepölyn ja mausteiden ja piparkakkujen etäisen tuoksun. En minä oikeastaan muuta halunnut kuin pyyhkäistä pilvet kesätaivaalta, tuoda muiden paikkojen tuoksut omaan kolkkaani maailmassa.

Eräänä helteisenä elokuun päivänä suklaatryffeleitä valmistaessaan Vianne nostattaa pienen, aivan viattoman tuulen viilentääkseen itseään. Vähänpä hän on oppinut, tuuli ei vain anna vaan se vaatii myös vastineen. Kun Vianne saa kirjeen ystävältään Lansquenetista on hänen jätettävä taakseen verkkainen elämänsä asuntoveneessä Pariisissa ja lähdettävä vanhaan kotikyläänsä, jossa häntä kirjeen mukaan taas tarvitaan.

Reilussa kahdeksassa vuodessa ehtii kuitenkin tapahtua paljon. Jokimustalaiset ovat jättäneet kylän ja Les Maraudsissa asuu uusia muukalaisia, islaminuskoisia maahanmuuttajia. Ensivaikutelma voi kuitenkin pettää, kylässä kytee muutakin kuin ulkopuolisuuteen ja uskontoon liittyviä kiistoja. Selvittäessään tilannetta Vianne joutuu miettimään myös omaa elämäänsä, menneisyyttään ja tulevaisuuttaan, kotia ja sen merkitystä sekä suhdettaan Rouxhun. Vianne saa avunpyynnön yllättävältä taholta, mutta avuntarvitsijoita tuntuu olevan useampia.

     Pystyn tuskin kuvittelemaan, kuinka vaikeaa avun pyytämisen täytyi olla hänelle. Kun hän kaiken sen jälkeen, mitä Lansquenetissa aikaisemmin tapahtui, joutuu myöntämään itselleen, että hän tarvitsee jotakuta - etenkin jotakuta minun kaltaistani.

Kirja alkoi hitaasti ja siitä tuntui puuttuvan jotain. Mietin onko aika tehnyt tehtävänsä -onhan Karamellikenkien julkaisusta jo useita vuosia- vai eikö kirjan tunnelma ja henki vain välity suomennokseen asti? Djellabat ja niqabit hämäsivät ja veivät huomioni tarinasta, huomasin epäloogisuutta tarinan kulussa (Reynaud nostaa kaatuneita kukkalaatikoita aukiolla, mutta onkin yhtäkkiä poistamassa Viannen entisen suklaapuodin seinästä graffitia) ja kaipasin huumaavaa, tuttua ja turvallista suklaantuoksua.

Sitten jokin muuttui. Liekö tuuli saavuttanut minut vai selvisinkö pelostani hivenen erilaista Lansquenetia, muuttuneita henkilöitä ja uutta tarinaa kohtaan, mutta löysin kaipaamani tunnelman. Se kaikki oli jäljellä, muuttuneena, hioutuneena, mutta paikallaan. Suklaan jäädessä vähemmälle huomiolle esiin pääsivät nousemaan uudet ja erilaiset aromit. Ruokakuvaukset olivat yhtä runsaita kuin Enid Blytonin Viisikoissa, sillä erotuksella, että tässä tarjoiltiin ennemmin gourmet- kuin arkiruokaa. Ja kyllä suklaatakin oli, mutta se ei tuntunut enää niin tärkeältä. Hienot henkilöt, lukijaa kieputtava tarina ja Harrisin luoma tihenevä tunnelma saivat huokailemaan. Ihana, ihana kirja, ja juuri sopiva loppu. Joanne Harris on pikku hiljaa ansainnut paikkansa suosikkikirjailijoideni joukossa. Suomentaja Satu Leveelahti on myös kiitoksensa ansainnut, lukeminen oli nautinto.

Olin Lansquenetissa lähes yhtä aikaa Susan (nautti, mutta ei yhtä paljon kuin sarjan aiemmista osista) kanssa, Leena Lumi  (sai enemmän kuin odotti) teki oman matkansa hieman aiemmin.

Tuulen kutsuun on vastattava.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Joten kutsuin tuulen - ihan heikon vain.

Blogistanian Globalia 2012 -ehdokaslistani

Blogistanian Kuopuksen ja Blogistanian Finlandian voittajat on jo valittu, nyt kolmikko täydentyy viimeisenä valittavalla Blogistanian Globalialla eli kirjabloggareiden valitsemalla vuoden 2012 parhaalla käännöskirjalla. Ehdokkaat julkaistaan blogeissa ajastetusti 1.2. klo 10 ja palkinnon saaja selviää Karoliinan Kirjava kammari -blogissa 4.2. klo 10.

Lukemiseni painottuu hieman vanhempaan kirjallisuuteen, joten lukusaldoni jäi laihaksi myös uusien käännöskirjojen osalta. Siksi mietin kauan annanko ääneni vain yhdelle ylivoimaiselle kirjalle. Päätin kuitenkin antaa pisteet myös kahdelle muulle kirjalle, niin hienoja lukuelämyksiä ne tarjosivat. Tässä ehdokaskolmikkoni pisteineen:

3. pistettä saa:
Sarah Winman: Kani nimeltä jumala

2. pistettä saa:
Ransom Riggs: Neiti Peregrinen koti eriskummallisille lapsille

1. pisteen saa:
Erin Morgenstern: Yösirkus


EDIT:
Voittajaksi äänestettiin norjalaisen Gaute Heivollin Etten palaisi tuhkaksi, jonka on suomentanut Päivi Kivelä. Paljon onnea Heivollille sekä suomentajalle! Kiitokset myös Karoliinalle kisan emännöimisestä!

Joanne Harris: Karamellikengät

Joanne Harris: Karamellikengät

Otava, 2008

511 sivua

(The Lollipop Shoes, 2007)

Luettu: 29.1.2013

Mistä: oma ostos

Ryntäsin Pienestä suklaapuodista kiireellä Viannen ja Anoukin matkaan. Karamellikengät on siis suoraa jatkoa heidän tarinalleen. Edellisestä lukukerrasta ei ole kuin pari vuotta, mutta enhän nyt missään nimessä voi hypätä yhden osan yli ;)

Vianne ja Anouk jättivät suklaapuotinsa ja Lansquenetin ja jatkoivat matkaansa kohti Pariisia. Vanhat nimet ovat jääneet matkan varrelle, he ovat nyt Yanne ja Annie Charbonneau. Perhe on kasvanut toisella tyttärellä, pienellä ja erilaisella pian 4-vuotta täyttävällä Rosettella, jonka Yanne synnytti Rennesin lähellä. Yannella on uusi suklaapuoti, joka on tosin vain varjo entisestään sillä hän on luopunut niin suklaan valmistamisesta kuin taikuudestakin. Eräänä päivänä puotiin astelee toinen henkilöllisyyden vaihtaja, Zozie de L'alba, eräänlainen huijari ja elämien varastaja, joka kiinnostuu salaperäisestä perheestä. Pian Zozie kiemurtelee itsensä 11-vuotiaan Annien ystäväksi, osaksi Charbonneaun perheen elämää ja suklaapuotia, mutta ei suinkaan auttaakseen Yannea vaan viedäkseen häneltä jotain hyvin tärkeää.

     Mutta pelkkä tulolähde ei minulle nyt riitä, vaan haluan paljon enemmän. Ikävystyminen on kammottava ajatus. Minä tarvitsen muuta. Haluan mahdollisuuden käyttää kykyjäni, kaipaan seikkailua, haasteita, vaihtelua.
     Haluan elämän.
     Ja sen kohtalo antoi minulle kuin sattumalta Montmartressa tänä tuulisena aamuna, kun lokakuu on lopuillaan.

 
Vaikka Pieni suklaapuoti oli ihana ei Karamellikengät jää lainkaan huonommaksi, varsinkin kun tämä sijoittuu iki-ihanaan Pariisiin, Montmartren kukkulalle. Juoni on vielä vetävämpi ja lopun tapahtumissa on jopa hieman kauhumaisia piirteitä, ikään kuin varovaisesti ripoteltuna. Myös magian osuus korostuu entisestään - jos Yannessa on ripaus taikaa on sitä Zoziessa roppakaupalla. Minuun taikuus upposi oikein hyvin. Suklaan aromitkin pääsevät oikeuksiinsa (vähemmän suklaisen alun jälkeen) kun Yanne alkaa Zozien kannustamana jälleen valmistamaan herkkujaan. Harmi vain kun kirjaa lukiessa tekisi koko ajan mieli suklaata, tai Yannen kaakaota...

Mutta kaakaota ehtii aina juoda. Äiti valmistaa sen suklaasta, jonka kaakaoprosentti on seitsemänkymmentä - hän on sitä mieltä, ettei muunlaista suklaata kannata edes ostaa - ja lisää mukaan maitoa, raastettua muskottipähkinää, vaniljaa, chiliä, ruskeaa sokeria, kardemummaa. Valmiina se maistuu täyteläiseltä ja kielen takaosan päällä lievästi kitkerältä, samanlaiselta kuin karamelli siinä vaiheessa, kun se muuttuu happaman makuiseksi. Chili antaa kaakaolle kirpeyttä - sitä ei saa panna liikaa, vaan ainoastaan sen verran että se maistuu (...).

Tämä elämästä, luopumisesta, uusista aluista, taisteluista ja rakkaudesta -erityisesti äidinrakkaudesta- kertova kirja oli oikein nautinnollista ja koukuttavaa luettavaa! Samalla heräsi Pariisiin kohdistuvan kroonisen matkakuumeen lisäksi kiinnostus sekä asteekkien että mayojen kulttuuria, tapoja ja historiaa kohtaan.


Sitaattikunniamaininnan saa haikean kaunis ja osuva kuvaus äidin tunteista lapsen kasvua seuratessa:

Minua jaksaa ihmetyttää, miten ihan pienet asiat voivat raastaa sydäntä - unohtunut suukko, hylätty lelu, satu, jota ei haluta kuunnella, ärtyisä ilme vastaukseksi johonkin, mikä aikaisemmin olisi nostattanut hymyn huulille...

A.S. Byatt: Pieni musta kirja

A.S. Byatt: Pieni musta kirja

Teos, 2012

204 sivua

(Little Black Book of Stories, 2003)

Luettu: 26.1.2013

Mistä: kirjastosta

Byattin Pieni musta kirja päätyi luettavakseni jälleen kerran blogisavujen, erityisesti Lumiomenan Katjan sytyttämien, perusteella. Se kiilasi luettavien listalla ylöspäin myös lähestyvän Blogistanian Globalia -äänestyksen vuoksi.

Kirja sisältää viisi novellia, Olio metsässä, Kehotaidetta, Kivinainen, Materiaalia ja Pinkki nauha. Tarinat ovat keskenään hyvinkin erilaisia, mutta ne kaikki vievät lukijan pimeälle puolelle, mikä enemmän mikä vähemmän. Kaksi tyttöä kohtaa metsässä hirvittävän olion, joka pysyy mielessä aikuisuuteen asti. Lääkärin ja taiteilijan tapaaminen johtaa tilanteeseen, jossa toinen ajautuu eräänlaiseksi pakkomielteen välikappaleeksi. Nainen muuttuu surun myötä kiveksi. Kirjoitusryhmä saa viimein kirjoitettavaa. Mies huolehtii sairaasta vaimostaan ja saa oudon vieraan.

Ajattelin saavani lukea todellisuutta venyttäviä, kauhuun taipuvia, hyvin kerrottuja tarinoita. Ensimmäisessä tarinassa, Olio metsässä, odottamiani elementtejä pilkahtelikin ja kerronta erityisesti olion äänten ja olemuksen kuvailun osalta oli varsin onnistunutta rujoudessaan. Kehotaidetta oli sen jälkeen pettymys, taiteen kuvailua oli minun makuuni aivan liikaa ja tarina kokonaisuudessaan tuntui varsin tavalliselta. Samoin Materiaalia ja Pinkki nauha olivat varsin keskinkertaisia tarinoita, jotka eivät herättäneet hurraa-huutoja. Kivinainen oli aloitusnovellin ohella suosikkini. Byatt onnistuu herättämään kiven eloon uskomattoman hienosti, kiven jähmeä ja tiivis olemus välittyy lukijalle asti.

Hän ajatteli ihmisajatuksia ja kiviajatuksia. Jälkimmäiset olivat hitaita, vähävärisiä, karkeapintaisia ja äärimmäisiä, niin kuumia kuin kylmiä. Ne eivät kääntyneet englannin kielelle eivätkä millekään hänen tuntemalleen kielelle, ne kokoutuivat jähmeästi, kolisivat toisiaan vasten, kasautuivat ja luiskahtelivat.

Huomasin kirjaa lukiessani miettiväni useampaan otteeseen Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita -novellikokoelmaa. Näissä kirjoissa oli jotain samaa, outoja sattumuksia, pimeyttä ja pelkoa. Silti arvostan enemmän Sinisalon kirjaa, sillä Byattin tarinoiden taso vaihteli niin paljon. Kävipä mielessäni välillä jopa kirjan jättäminen kesken (!!!). Jos kaikki tarinat olisivat olleet yhtä hyviä kuin Olio metsässä ja Kivinainen, olisin hihkunut riemusta kirjan kannet sulkiessani. Nyt jäin hieman pettyneeksi. Pieni musta kirja onnistui kuitenkin herättämään mielenkiinnon Byattin muita teoksia kohtaan.

Mutta miksi kannet ovat mustan sijaan mustikansiniseen vivahtavat? Samaa kysyi kirjan nimen lukenut esikoinen.


Sitaattikunniamaininnan saa:

 Näkyvästä puuttuivat värit, oli pelkkiä musteen ja norsunnahan sävyjä.

 

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti

Joanne Harris: Pieni suklaapuoti
(Chocolat, 1999)
Otava, 2009
413 sivua
Luettu: 18.1.2013
Mistä: oma ostos

Joanne Harrisin samannimiseen kirjaan perustuva Pieni suklaapuoti -elokuva on ikisuosikkini. Johnny Depp, Judi Dench ja suklaaherkut vievät kerrasta toiseen mukanaan. Otavan juuri julkaisema kirja, Persikoiden aikaan, on jatkoa tarinalle. Luettuani Morren arvion kirjasta tajusin, että en olekaan muistikuvastani huolimatta lukenut Pientä suklaapuotia vaan ainoastaan sitä seuraavan Karamellikengät -kirjan, joten päätin lukea tarinan aiemmat osat ennen Harrisin uutukaista. Katsoin vielä elokuvankin (ehkä 20. kerran), mutta siitä vasta lopuksi.

     >>Jäädäänkö me? Äiti, jäädäänkö?>> Hän kiskoi minua itsepintaisesti käsivarresta. >>Minä pidän tästä, pidän tästä paikasta. Jäädäänkö me?>>
     Nostin hänet syliini ja suutelin häntä päälaelle. Hän haisi savulta ja paistuvilta räiskäleiltä ja talviaamun lämpöisiltä vuodevaatteilta. Miksipä ei? Tämä oli yhtä hyvä paikka kuin joku toinenkin.
     >>Tietenkin>>, sanoin huulet hänen hiuksissaan. >>Tietenkin jäädään.>>  Se ei ollut suoranainen valhe. Tällä kertaa se olisi voinut jopa olla totta.

Vianne Rocher ja hänen 6-vuotias tyttärensä Anouk saapuvat pieneen ranskalaiskylään, Lansquenetiin, karnevaalituulen mukana. Värikäs ja eloisa kaksikko kiinnittää heti (uskonnollisiin) tapoihinsa kangistuneiden kyläläisten ja erityisesti heidän kirkkoherransa Francis Reynaudin huomion. Kun Vianne perustaa entisen konditorian tiloihin suklaakaupan kokee Reynaud naisen henkilökohtaiseksi ja ammatilliseksi uhaksi. Onhan nyt ennenkuulumatonta vietellä kyläläisiä tarjoamalla herkkuja pääsiäisen paaston aikaan! Narcissen tavoin moni kuitenkin sortuu aistinautintoihin suklaan muodossa:

     Kaadoin kaakaota, tummaa ja katkeransuloista.
     >>Maistuisiko pala kakkua?>> ehdotin.
     Hän harkitsi vähän aikaa. >>Ehkä ei niin kauan kun minulla on suruaika>>, hän selitti epämääräisesti. >>Mitä kakkua se on?>>
     >>Baijerilaista, ja siinä on kinuskikuorrutus.>>
     >>Ehkä pieni pala.>>

Vianne ja Anouk eivät ole kauaa ainoat muukalaiset, sillä jokea pitkin saapuu jokimustalaisia punahiuksisen Roux´n johdolla. Onneksi jotkut kyläläiset Armande Voizinin ja Joséphine Muscatin johdolla asettuvat ei-toivottujen muukalaisten puolelle. Riittäkö se kuitenkaan pitämään Viannen aloillaan vai onnistuuko pappi ajamaan hänet kylästä, jälleen tuulen vietäväksi?

Jihuu! kuten Armande sanoisi. Harmittavan useista kirjoitus- ja päiväysvirheistä (luvut on nimetty päivin ja päivämäärin) huolimatta tämä suklaata, ihmissuhteita, salaisuuksia ja ripauksen taikuutta sisältävä ranskalaisuutta  huokuva kirja oli juuri niin ihana kuin elokuvan perusteella tiesin odottaa! Ahmin kirjan muutamassa päivässä, mitä ei ole viime aikoina tullut juurikaan tehtyä. Käperryin sohvannurkkaan viltin alle kirjan, suklaan ja punaviinilasillisen kera ja nautin. (Tosin lopussa hieman tyrmistyin Roux´hun liittyvästä käänteestä...) Suosikikseni nousi -samoin kuin elokuvassa- ulkoisesti kovin kärttyiseltä vaikuttava Armande, jonka sydän kuitenkin on kultaa ja joka ei kumartele muiden suuntaan vaan valitsee itse seuransa ja tekee itse omat ratkaisunsa, vaikka ne eivät aina niin järkeviltä muiden mielestä vaikutakaan.

Tuoreeltaan kirjan lukeneena kaivoin Pieni suklaapuoti -dvd:n laatikosta ja aloin katsoa sitä ensimmäistä kertaa uusin silmin, alkuperäiseen tarinaan verraten. Tunnelma ja päälinjat oli siirretty kirjasta elokuvaan, mutta useat pienemmät yksityiskohdat oli muutettu, jotain oli poistettu ja jotain lisätty. Harvoinhan elokuva noudattaa alkuperäistä tarinaa, mutta kieltämättä nämä erot, kuten Anoukin mielikuvituseläimen sekä Reynaudin ammatin muuttaminen, pistivät silmään. Onneksi näyttelijä- ja musiikkivalinnat sekä suklaaherkkujen valmistamisen kuvaus ovat onnistuneet. Myös ranskalaisen pikkukylän tunnelma välittyi katsojalle asti.

Nyt kiireesti seuraavan osan eli Karamellikenkien pariin ennen kuin karnevaalituuli kääntyy!


Sitaattikunniamaininnan saa:

>>Ei taida olla helppoa kun äiti on häirikkö>> hän sanoi.

Erin Morgenstern: Yösirkus

Erin Morgenstern: Yösirkus

(The Night Circus, 2011)

Basam Books, 2012

400 sivua

Luettu: 11.1.2013

Mistä: kirjastosta varaamalla

Nyt on uusi lukuvuosi korkattu! Muistaakseni törmäsin ensimmäisen kerran Erin Morgensternin Yösirkukseen jo viime keväänä Norkun Nenä kirjassa -blogissa. Kirja kuulosti niin mielenkiintoiselta, että se heilahti luettavien listalleni samantien. Kirjaa ei löytynyt omasta lähikirjastosta, mutta kiitos "kirjastokimpan" sain kirjan viimein lainattua.

Celia, avioton lapsi, päätyy taikuri-isänsä luokse äitinsä kuoleman jälkeen. Kun Hector Bowen, taiteilijanimeltään Prospero Lumooja, tajuaa tyttärellään olevan maagisia kykyjä alkaa hän valmistella tytärtään taikuuden maailmaan. Hän esittää Celiaa koskevan haasteen vanhalle tuttavalleen Alexanderille, harmaapukuiselle miehelle, jonka tulee etsiä Celialle sopiva vastustaja. Vastustajaksi valikoituu orpokodista löytyvä Marco. Sen paremmin Celialla kuin Marcollakaan ei ole tarkempaa tietoa pelistä, sen säännöistä, alkamisajasta, paikasta tai edes vastustajastaan. Vuosien valmistautumisen jälkeen peliareenaksi valjastetaan salaperäinen mustavalkoinen sirkus, Le Cirque des rêves eli unelmien sirkus. Sen tulosta ei ilmoiteta ennakkoon vaan se ilmestyy milloin minnekin, se on auki vain öisin ja sen porttien sisäpuolella avautuu taikuuden maustama maailma. Peli voi alkaa.

Tulipa luettua sellainen kirja, jonka ideaa on hankala kuvailla paljastamatta siitä liikaa ja jota on myöskin hankala arvioida. Kauniiden kansien sisään, tyylikkäästi koristelluille sivuille, on kietoutunut monikerroksinen, useita henkilöitä, paikkoja ja aikoja sisältävä tarina, joka vaatisi melkein toisen lukukerran heti perään selkiytyäkseen paremmin. Sillä juuri kun luulin ymmärtäväni tarinaa ja kuvittelin tietäväni sen suunnan kerronta hyppäsikin aivan toiseen aikaan ja paikkaan, toisiin henkilöihin ja tapahtumiin. Tuntui, että kirja elää ja lipuu käsistä, aivan kuin kirjassa kuvattu sirkus muuttuu ja vaihtaa vaivihkaa paikkaa. Tämä (sekä välissä vilahteleva iki-inhokkini lukijan puhuttelu) häiritsi alussa, mutta vaikutti sitten sopivalta ratkaisulta.

     Portin takana näkyvä lipunmyyntikioski on kiinni. Vain pieni tuulenvire värisyttää hiljaisia telttoja silloin tällöin. Sirkuksessa ei liiku mikään muu kuin kellon viisarit, jotka tikittävät eteenpäin iltapäivän tunteja - jos tuota ihmeellistä veistoksenkaltaista esinettä voi edes kutsua kelloksi.
     Paikka näyttää tyhjältä ja hylätyltä. Olet silti haistavinasi kinuskin makean tuoksun leijailevan tuulenvireen mukana raikkaassa syysillassa.
     Aurinko katoaa horisontin taakse, ja auringonlasku vaihtuu iltayön hämäryyteen. Ihmiset ympärilläsi käyvät jo levottomiksi. He alkavat siirrellä jalkojaan ja mutista hylkäävänsä aikeensa ja siirtyvänsä johonkin lämpimämpään paikkaan viettämään iltaa. Harkitset juuri itsekin häipymistä, kun alkaa tapahtua.
     Aluksi kuuluu pamahdus, joka erottuu juuri ja juuri tuulen ja puheensorinan läpi. Pehmeä ääni muistuttaa juuri kiehumaisillaan olevaa teepannua.
     Sitten tulee valo.
     Pienet valot alkavat tuikkia joka puolella ikään kuin koko sirkus olisi kirkkaan tulikärpäsparven peittämä. Odottava joukkio hiljenee katselemaan valonäytöstä. Joku lähelläsi haukkoo henkeään. Pieni lapsi taputtaa käsiään silkasta ilosta.

1800-luvun loppupuolelle ja 1900-luvun alkupuolelle sijoittuva Yösirkus oli kokonaisuudessaan jälleen yksi silittelykirja (edelliset täällä ja täällä). Unenomainen, säkenöivä, lumoava, häilyvä ja maaginen, taidokkaasti rakennettu ja kerrottu tarina. On oikeastaan ihanaa jäädä hieman hämmentyneeseen tunnetilaan lukemisen jälkeen. Samoihin tunnelmiin jäi myös Lukunurkan Q+Black.

Jos suunnittelet kirjan lukemista älä missään nimessä lue ensin takakantta! Siinä on nimittäin paljastettu suurinpiirtein koko loppuratkaisu. Onneksi jossain blogiarviossa tai -kommentissa tästä mainittiin, joten tiesin varoa vaaraa.


Sitaattikunniamaininnan saa (paitsi sirkusta myös tämän hetken tunnelmiani osuvasti kuvaava):

Hän kaipasi takaisin jo sillä hetkellä, kun lähti kävelemään poispäin.

Kurkistus kirjavuoteen 2012 ja lukusuunnitelmia uudelle vuodelle

Uusi vuosi on jo hyvässä vauhdissa, joten on aika tehdä listausta viime vuoden kirjoista ja vetää varovaisia suuntaviivoja uudelle kirjavuodelle.


Mitä tulikaan luettua vuonna 2012

Vuonna 2012 luin yhteensä 46 kirjaa, jäin hieman 50 kirjan tavoitteestani. Luku ei sisällä sarjakuvakirjoja, joita oli yhteensä 6 (4 pidempää ja 2 lyhyempää). En laskenut (tai edes merkinnyt luettujen listalleni) mukaan myöskään tytöille luettuja kirjoja, vaan ainoastaan "itse itselleni" lukemani. Aika samoissa luvuissa mennään kuitenkin kuin viime vuonna, silloin luin 48 kirjaa, mutta en yhtään sarjakuvaa.

50 luetun kirjan lisäksi tavoittelin poikkeamisia lukumukavuusalueiltani, tätä silmälläpitäen luinkin sarjakuvaromaaneja, novelleja/lyhyitä tarinoita, e-kirjoja, dekkarin (tai useammankin, riippuu miten esim. Harrisin Sookie Stackhouse -kirjat luokittelee) ja aloitin myös runoteosta, joka tosin on vielä kesken.

Lukuhaasteissakin olin mukana. Suoritin kokonaan Satun minihaasteet ja Morren Kuusi kovaa kotimaista. Karoliinan So American -haasteeseenkin osallistuin, mutta en saanut kaikkia valitsemiani kategorioita täyteen. Nämä haasteet siirsin Suoritetut haasteet -välilehdelle. 10 klassikkoa, Kirjallinen maailmanvalloitus ja TBR100 ovat vielä kesken, mutta luen niitä ilman aikarajoitusta (näitä päivitän Keskeneräiset haasteet ja TBR100 -välilehdille).


Tässä hieman tarkempia tietoja luetuista kirjoista:

Kotimaisia 14, ulkomaisia 32 (sarjakuvissa 5-1 kotimaisten hyväksi)

Faktaa 4, fiktiota 42 (sarjakuvissakin 1-5 fiktiovoittoisesti)

Miesten kirjoittamia 16, naisten kirjoittamia 32 (sarjakuvissa tasapeli 4-4). Näissä yhteismäärä nousee luettujen määrää isommaksi, sillä osassa kirjoista on useampi kirjoittaja.

Yhteensä 46 kirjailijaa, joista 30 aivan uusia tuttavuuksia (sarjakuvissa tekijöiden yhteismäärä 5, kaikki minulle ennestään lukemattomia)

 

 

Entä sitten vuoden parhaat kirjat? (Kuvista pääsee suoraan arvioihini)

 

Kotimaisista voiton vie novelleja/lyhyitä tarinoita (!!!) sisältävä Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita.

 

 

 

Ulkomaisista ylivoimainen ykkönen oli Sarah Winmanin Kani nimeltä jumala.

 

 

 

Paras sarjakuva puolestaan oli Kati Närhen Saniaislehdon salaisuudet.

 

 

 

Vuoden yllättäjä oli ehdottomasti Annukka Salaman Käärmeenlumooja, jonka olin jättää takakannen sitaatin perusteella lukematta, mutta joka nousi yhdeksi lukuvuoteni parhaista kirjoista.

 

 

 

Lukuvuoteen mahtui monia helmiä ja huteja vain minimaalinen määrä. Tässä vielä muutama helmi:

 

   

 Suunnitelmia vuodelle 2013

Tavoittelen edelleenkin 50 luetun kirjan rajapyykkiä, mutta en mitenkään ryppyotsaisesti. Tarkoituksenani on jatkaa noita kesken olevia haasteita sekä omaa Stephen King -projektiani, yritän pidättäytyä osallistumasta uusiin haasteisiin. Tosin parin haasteen kohdalla olen jo lähellä repsahtamista ;) Yritän lukea mahdollisimman paljon oman kirjahyllyn kirjoja ja kesken olevia sarjoja. Lisäksi kustantamojen kuvastoissa on näkynyt kiinnostavia uutuuksia, joten niitäkin varmasti luen muutamia...

Kirjan (ja tähän liittyen myös kirjasarjojen) keskeyttäminen on ollut minulle aina hirvittävän hankalaa, enkä ole blogiaikanani tehnyt niin kertaakaan. Nyt yritän olla itselleni armollisempi eli jos kirja (tai kirjasarja) ei anna minulle yhtään mitään opettelen jättämään sen kesken. Koska bloggaan kaikista lukemistani kirjoista aion blogata myös mahdollisista keskeytyksistä ja siihen liittyvistä syistä lyhyesti.

Nyt kun päättyneen kirjavuoden tilit on tasattu voin keskittyä uuteen kirjavuoteen. Lukuiloa :)

Blogistanian Finlandia 2012 -ehdokaslistani

Blogistanian Finlandia 2012 -palkinnon saaja selviää aivan pian eli 2.1. klo 20.00 Sallan lukupäiväkirja -blogissa. Minäkin aion olla mukana äänestyksessä, vaikka tänä vuonna julkaistujen kotimaisten kirjojen lukusaldoni jäikin laihaksi. Parhaiden pisteiden saaja oli helppo valinta, seuraavat olivatkin sitten hankalampia. Tässä kuitenkin pisteeni:

3. pistettä saa:
Aki Ollikainen: Nälkävuosi

2. pistettä saa:
Kati Närhi: Mustasuon mysteeri
(Googletukseni mukaan kirja on kotimainen sarjakuvaromaani, mutta sen tarkempaa luokitusta aikuisten tai lasten sarjakuvaan en löytänyt. Kirja oli kuitenkin sijoitettu kirjastoomme aikuisten osastolle, joten otin sen mukaan listaukseeni. Mikäli kilpailua emännöivä Salla on sitä mieltä, että tämä on nuorten kirja voi seuraavan mainitsemani kirjan nostaa tälle pistesijalle.)

1. pisteen saa:
Karoliina Timonen: Aika mennyt palaa


EDIT:
Ja niinhän siinä kävi, että Aki Ollikainen korjasi potin Nälkävuodellaan. Paljon onnea voittajalle! Tarkemmin tuloksista Sallan tulospostauksessa. Kiitos myös Sallalle kisan emännöimisestä!