Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi, 2000

268 sivua

Ihastuin kovasti Johanna Sinisalon novelleihin kirjassa Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita ja halusin lukea seuraavaksi hänen kehutun, Finlandia -palkinnonkin saaneen esikoisteoksensa. Meinasi tulla kiire lukemisen kanssa, kirjaston laina-aika on lopussa ja joku on odottamassa varausjonossa. Kiva huomata, että uutuuksien ohessa varataan myös näitä vähän vanhempia kirjoja!

Ennen päivänlaskua ei voi on sekoitus fantasiaa ja scifiä. Kolmikymppinen valokuvaaja Mikael, tai Enkeli, joksi häntä tietyissä piireissä kutsutaan, löytää epäonnistuneen baari-illan päätteeksi kotipihastaan nuorisojoukon kiusaaman nuoren pojan, joka paljastuukin peikoksi. Sen sijaan, että jättäisi peikon roskalaatikoiden luo hän viekin sen kotiinsa. Mikaelin elämä kietoutuu peikon ympärille koko ajan enemmän, seurauksista välittämättä.

Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Tiedän heti että haluan sen.

Sinisalo ei tyydy esikoiskirjassaan yhteen kertojaan, vaan Mikaelin lisäksi oman äänensä saa hänen kollegansa ja ihastuksensa Martes, eläinlääkäri Tohtori Spiderman, naapurin postimyyntivaimo Palomita ja Mikaeliin ihastunut Ecke. Lisäksi Sinisalo on värittänyt ja tukenut tarinaansa kuvitteellisilla lehtiartikkeleilla, nettilinkeillä, kansantaruilla sekä myös otteilla muista kirjoista, näkyvimpänä Yrjö Kokon Pessi ja Illusia. Myös Reino Helismaan kynästä lähteneellä laululla Päivänsäde ja menninkäinen on vahva rooli kirjassa.

Kirja ei kuitenkaan ole perinteinen peikkotarina, lopputulos on kaikkea muuta kuin "Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti!" -sarjaa. Peikon kasvatuksen lisäksi kirjan aiheina on seksuaalisuus, vallankäyttö, halut sekä tavallaan myös hyväksikäyttö.

Sinisalon novellikokoelman perusteella osasin odottaa aivoja nytkäyttävää tarinaa, ja sain mitä odotin. Tosin en ehkä aivan samassa mittakaavassa kuin Kädettömissä kuninkaissa. Peikot on tunnustettu ja nimetty nisäkäslaji, johon voi törmätä joskus myös kaupungissa. Peikkoja käsittelevät "tieteelliset osiot" on kirjoitettu hyvin uskottavasti. Pessiä ja Illusiaa en ole lukenut, mutta Päivänsäde ja menninkäinen -laulu on minulle erittäin tärkeä. Sinisalo on saanut samaa kauneutta myös tarinaan.

Hänen peikkonsa on kuin pala yötä jonka joku on riistänyt maisemasta ja tuonut huoneeseen. Se on sirpale tuulista pimeyttä, musta enkeli, luonnonhenki.
     Voiko pimeyden kesyttää?
     Ehkä sen voi, jos se on aloittaessaan hyvin, hyvin nuori, riittävän avuton, riittävän huonokuntoinen...
     Pieni yön pentu.

Vaikka tieto-osuudet loivat tarinalle kehyksen, koin ne hieman vieraannuttaviksi. Tästä syystä lukeminen etenikin pyrähdyksissä. Kertojaosuudet luin nautiskellen ja jopa ahmien, kun taas tieto-osuuksien kohdalla lukeminen paikoitellen jopa takkusi. Silti kirjaa olisi vaikea kuvitella ilman fiktiivistä faktaa, niin vahvasti se liittyy tarinaan. Tarina oli pääsävyltään surullinen. Kun yksi on toiselle tärkeä, on toiselle taas se kolmas ja niin edelleen. Halut ja toiveet menevät pahasti ristiin ja onnen tiellä on aina jotain, kukaan ei ole täysin tyytyväinen osaansa. Viimeistään kirjan loppu yllättää ja nyrjäyttää ajatuksenkulun täysin uusille urille.

Myös Satu, Morre, Hannu, Sanna, Opuscolo, Maisie ja ANNI ovat lukeneet kirjan ja pääosin pitäneet siitä. Ei-ihastuneita arvioita ei ainakaan pikaisella haulla osunut silmiini. Täytyy sanoa, että Sinisalosta on tulossa yksi suosikkikirjailijoistani!


Sitaattikunniamaininnan saa:

Olen lukinnut sen tänne, olen koettanut vangita palasen metsää, ja nyt metsä on vanginnut minut.

Kuvan peikko on täysin fiktiivinen satuhahmo, trolli, ei lainkaan tarinan peikon kaltainen peto. Sitä ei satutettu kuvauksissa, tosin se siirrettiin hetkeksi omasta lelukorielinympäristöstään kylmälle kuistille, mutta palautettiin pian takaisin paikalleen.

Lumipäiväkirja

Joel Haahtela: Lumipäiväkirja

Otava, 2008

190 sivua

Olen pitkään suunnitellut tutustuvani Haahtelan, tuon kirjablogeissa suurta suosiota niittäneen kirjailijan tuotantoon. Mikä ihme miehen kirjoissa saa lukijan toisensa jälkeen haukkomaan henkeään ihastuksesta? Arvoin kirjastossa minkä teoksista valitsisin ja Lumipäiväkirja kuulosti sopivalta tähän talven ja kevään välimaastoon, kun luntakin on (ainakin näillä korkeuksilla) vielä enemmän kuin tarpeeksi. Mutta miksi, oi miksi kirjailijan nimen alkukirjaimet on pitänyt kirjoittaa pienellä? Vie huomion muuten niin kauniilta kannelta. Tätä olen miettinyt jonkin muunkin kirjan yhteydessä...

Lumipäiväkirja on lyhyt romaani miehestä, joka haikailee nuoruuden rakkautensa perään, kipuilee jumiutuneessa avioliitossa, murehtii isä-tytärsuhdetta, haaveilee, muistelee ja pohdiskelee syntyjä syviä. Eli kaikessa yksinkertaisuudessaan vatuloi. Lisäsyvyyttä kirjaan tulee niin (mielen)terveydestä kuin terrorismistakin.

Kirja kulki aluksi mukana laukussani, mutta tuntui, että kirja ei saa harvakseltaan luettuna ansaitsemaansa mahdollisuutta ja aloitin lukemisen alusta. Lukeminen takkusi muutenkin, sillä vatsatauti selätti minut ja jouduin palaamaan alkuun toistamiseen. Pääsin kuitenkin keskittymään kirjaan kunnolla, kun otin sen pääsiäisenä mukaani mökille.

En voi sanoa ihastuneeni kirjan alkuun. Päähenkilö leijailee ajatuksissaan pitkin lumista taivasta ja avaruutta -tulisi jo alas sieltä, mokoma! Useista Haahtela -suosituksista (mainittakoon Sara ja Susa)  sisuuntuneena jatkoin lukemista, vaikka lumisade ja ajatusten poukkoilu välillä hämärsivätkin näkyvyyttä.

Nousin ylös ja kävelin ikkunan viereen. Ihmiset kulkivat kadulla, opiskelijoita virtasi sisään rakennukseen, joku myöhästynyt juoksi. Tyttö ja poika olivat jääneet seisoskelemaan kadun reunaan; he viivyttelivät vielä, tytöllä oli punainen kaulaliina, jokin heidän välillään oli kesken. Ajattelin taivasta, joka oli pilvien takana, tyyni ja kirkas. Ajattelin tähtikuvioita ja tähtien takaista sumua. Näin komeetat, jättimäiset säihkyvät tulipallot, jotka kiisivät tyhjyyden halki. Jonakin päivänä ne leikkaisivat maan radan, ja vanha lapsuudenaikainen ahdistus valtasi mieleni; yhtäkkiä kaikki tuhoutuisi, pyyhkiytyisi olemattomiin.

Kirjan puolivälin tienoilla huomasin pysähtyväni aina vain useammin lukemaan kirjan lauseita uudelleen ja ihastelemaan niiden hienoutta. Aloin ehkä pääsemään sopivaan lukuvireeseen ja ymmärtämään Haahtelan suosion syyt. Vaikka kirja etenee hyvin hitaasti, välillä tuskin ollenkaan, se kuitenkin puhutteli kaikessa vähäeleisyydessään ja merkityksellisyydessään.

"Tuntuuko teistä koskaan siltä kuin haluaisitte palata takaisin johonkin hetkeen ja tehdä kaiken toisin?" Nainen katsoi minua hiljaa ja naurahti. "Totta kai, useinkin." "Että olisi jokin sellainen hetki, joka määrittäisi kaiken." "Yksi hetki?" "Niin. Minä uskon, että sellainen hetki on olemassa", sanoin ja ajattelin viimeistä iltapäivää Sigridin luona.

Kirjan lopun rantakohtaus hämmästytti minua, sillä se tuntui tutulta. En kuitenkaan ole kirjaa aiemmin lukenut, joten tuttuus jäi mysteeriksi. Niin kuin kirjan loppu muutenkin. En osaa kuvitella kirjalle toisenlaista loppua, vaikka aikaisemmassa vaiheessa odotin ja ehkä toivoinkin muuta. En julistaudu vielä Haahtela -faniksi, mutta sanotaanko, että tästä on hyvä aloittaa. Ainakin Katja/Lumiomena on maininnut Lumipäiväkirjan vähemmän mieluisaksi Haahtelaksi, joten seuraavaksi valitsemaltani kirjalta voinen siis odottaa vielä enemmän?

Lumipäiväkirjan on lukenut tälle talvelle myös Karoliina (jota kirja auttoi näkemään taas lumen kauneuden) ja Sanna (joka julistautui Haahtela -faniksi samantien), joiden postauksista löytyy lisää linkkejä arvioihin.

Sitaattikunniamaininnan saa (ja vie minut ajatuksissani helmikuiselle Teneriffan matkalle):

Koko mantere tuntui peittyneen lumeen, ja mietin miten pitkälle minun pitäisi matkustaa, että lumisade loppuisi, pilvet väistyisivät ja maisema paljastuisi, puut huojuisivat taas tuulessa ja taivaan sini tekisi kipeää. 

Kuusi kovaa kotimaista -haaste (3/6)

Kirahvin kyyneleet - Mma Ramotswe tutkii

 

Alexander McCall Smith: Kirahvin kyyneleet - Mma Ramotswe tutkii

(Tears of the Giraffe, 2000)

Otava, 2004

300 sivua

Satun minihaasteen toisessa osassa oli aiheena toinen tapaaminen, eli tarkoituksena oli lukea kirja kirjailijalta, jolta on aiemmin lukenut yhden kirjan, mutta tarkoituksena on ollut lukea lisää. Minulla oli tähän useampiakin vaihtoehtoja, mutta valitsin lopulta luettavakseni Alexander McCall Smithin Mma Ramotswe tutkii -sarjan toisen osan. Luin ensimmäisen osan (Naisten etsivätoimisto nro 1) jo pari vuotta sitten, joten jo oli aikakin palata Precious Ramotswen seikkailuihin.

Olin sarjan aloitusosan jälkeen vähän ristiriitaisissa tunteissa, en ollut varma pidinkö kirjasta, mutta halusin antaa sarjalle vielä toisen mahdollisuuden. Koen samanlaista velvollisuudentunnetta kuin Maija; kun on lukenut sarjan aloitusosan on ikäänkuin velvollinen lukemaan koko sarjan. Tämä on hyvin läheistä sukua pakkomielteelleni lukea kirja loppuun saakka.

Mma Ramotwse on perustanut Botswanaan oman etsivätoimiston, jossa hän ratkoo rikoksia apunaan erinomaisin arvosanoin sihteeriopistosta valmistunut Mma Makutsi ja Clovis Andersenin kirjoittama opas Yksityisetsivän toiminnon perusteet, unohtamatta tietenkään useita kupillisia rooibos -teetä. Mma Ramotswe saa tutkittavakseen kadonneen amerikkalaispojan arvoituksen, lisäksi selvitetään uskottomuustapausta ja koetaan uhkaa kostonhimoisen kotiapulaisen taholta. Mma Ramotswen tuleva aviopuoliso, autokorjaamonpitäjä J.L.B. Matekoni, aiheuttaa tuplayllätyksen, joka myös vaatii osansa rouva etsivän huomiosta.

Kirjaa voisi kuvailla sanoilla herttainen, lämmin ja hassu. Mitään hirvittävää jännitystä tämä ei tarjonnut, mutta se ei haittaa, kirjaa lukiessa tulee jotenkin seesteinen olotila eikä jännitystä juuri kaipaakaan. Asioita ei tarvitse ottaa niin hirveän vakavasti, antaa Afrikan auringon paahtaa ja Mma Ramotswen ja kumppaneiden miettiä elämän pieniäsuuria asioita, rönsyillen aiheesta toiseen.

Autonkorjaajan oli parasta aloittaa jo nuorena. Auton korjaamisessa tarvittiin taitoja, jotka oli parasta oppia oman isän rinnalla. Eikö meidän Herrammekin oppinut puusepäksi isänsä verstaassa, J.L.B. Matekoni mietti. Jos Herra tulisi maan päälle nyt, J.L.B. Matekoni ajatteli, hän olisi luultavasti autonasentaja. Se olisi suuri kunnia autonasentajille ympäri maailmaa. Ja hän tulisi epäilemättä Afrikkaan; Israelissa oli nykyään aivan liian vaarallista. Itse asiassa mitä enemmän asiaa ajatteli, sitä selvempää oli, että Hän valitsisi Botswanan ja siellä etenkin Gaboronen kaupungin. Se olisi tietysti suurenmoinen kunnia kaikille botswanalaisille, mutta niin ei tapahtuisi, joten sitä ei kannattanut miettiä sen enempää. Herra ei tulisi takaisin; me saimme oli jo tilaisuutemme, mutta ikävä kyllä emme osaneet käyttää sitä kovin hyvin.

En tiedä tulenko lukemaan koko Mma Ramotswe tutkii -sarjan (joita on kirjailijan kotisivujen mukaan julkaistu jo 13 osan verran), mutta jonkinlainen viehätys näissä kirjoissa on. Koin välissä ärtymystä ja tuskastumista, mutta toisaalta taas haluaisin tietää mitä henkilöille tapahtuu. Sanna kuvasi sarjaa parhaaksi hyvän olon kirjallisuudeksi, olen osittain samaa mieltä.

Sitaattikunniamaininnan saa ( ja vinkkinä hurjastelijoille):

"... On parempi olla edes mennyt kuin edesmennyt, vai mitä?"

Satun minihaaste 2/12: Toinen tapaaminen

Kirjallinen maailmanvalloitus: Botswana

Himaset - Juustoon ei saa piirtää! ja Keijut ei juo kahvia!

Aino Havukainen ja Sami Toivonen:

Himaset - Juustoon ei saa piirtää!

Otava, 2008

60 sivua

ja

Himaset - Keijut ei juo kahvia!

Otava, 2009

60 sivua

Jos kerran kirjoitin Ville Tietäväisen sarjakuvaromaanista, on tasapuolisuuden nimissä postattava myös näistä Aino Havukaisen ja Sami Toivosen sarjakuva-albumeista. Pariskunta on minulle tutumpi Tatu ja Patu -lastenkirjoistaan, mutta nyt siis oli tutustumisuvorossa aikuisille suunnattuja sarjakuvia. Kiinnostuin näistä albumeista kun Linnea esitteli ne Kujerruksia -blogissaan. Sain vielä molemmat albumit samalla kerralla kirjastosta, joten luin nämä yhteen pötköön.

Himasten perheeseen kuuluu äiti Hanna, isä Ola ja kaksi tytärtä, Emmi ja Elina, joiden iät ei muuten hirveän kauas heitä omista 4- ja 6-vuotiaista tytöistämme. Pientä yhdennäköisyyttäkin on havaittavissa meidän perheeseen. Monet albumeissa kuvatut tapahtumatkin tuntuvat tutuilta, niin kuin varmasti monessa muussakin lapsiperheessä. Saa hihkaista hep! jos näyttää tutulta (ensimmäinen kuva albumista Juustoon ei saa piirtää! ja toinen albumista Keijut ei juo kahvia!):

 

Minä tosin samaistun suklaansyöjään ja toisessa stripissä niin isän kuin äidinkin osaan...

Tilannekomiikka toimii loistavasti ja yhdessä sivussa ehditään kertoa kaikki tarpeellinen. Tällaistahan tämä lapsiperheen arki usein on. Älämölöä, salassa herkuttelua, prinsessaleikkejä ja paljon muuta. Juustoon ei kuitenkaan ole meillä piirretty, mutta tytöt ovatkin juustohiiriä ja mieluummin nappaavat juuston parempiin suihin ;)

Pidin yksinkertaisesta piirrosjäljestä ja myös tarinoista. Minulle tällaiset sivunmittaiset stripit sopivat paljon paremmin kuin sarjakuvaromaanit, eli tällä kertaa ei tarvinnut poistua lukumukavuusalueelta mihinkään. Suosittelen :)

Kukka ja sydän

Sain Kirjojen keskellä -blogin Maijalta vähän mietittävää kahden tunnustuksen/haasteen muodossa.

Hyvän mielen haasteessa on kerrottava kymmenen asiaa, joista tulee hyvä mieli sekä antaa haaste eteenpäin viidelle bloggaajalle. Nämä ovat viime aikoina ilahduttaneet:

1. Oma perhe -voiko ihanampaa olla <3 
2.  Aurinko -pitkästä aikaa! Pian se jo lämmittää :)
3. Kirjalöydöt -niin läheltä kuin kaukaa. Terveisiä vain eräälle avuliaalle kirjabloggarille ;)
4. Mörkömuki -kahvi maistuu ihan oikeasti paremmalta siitä juotuna!
5. Suklaa -nythän on pääsiäinen (niin kuin en sitä muulloin söisi).
6. Elokuvat -toissapäivänä Once Upon a Time in Mexico ja eilen From Hell, molemmissa Johnny Depp.
7. Kompostorin hankinta -onhan sitä jo pari vuotta suunniteltu.
8. Jooga -taipuu mutta ei katkea, tosin taipuminenkin on suhteellista ;)
9. Cheddarjalapenot/mozzarellatikut ja sweet chili -dippikastike -mielellään punaviinin kera kiitos!
10. Lukeminen -sohvannurkassa tai nojatuolissa (tai no ihan sama missä, vaikka sitten hampaidenpesun yhteydessä. Kunhan saa päivittäisen lukuannoksen).

Kolmivaiheisen One lovely blog -tunnustuksen (kerro keneltä tunnustuksen sait, paljasta seitsemän asiaa itsestäsi ja laita tunnustus eteenpäin) olen saanut jo aiemmin, joten paljastukset jäävät tällä kertaa tekemättä. Kiitos kuitenkin molemmista tunnustuksista/haasteista :)

En tällä kertaa laita tunnustuksia /haasteita eteenpäin koska ne ovat kiertäneet jo niin monessa blogissa. Jos et ole vielä näitä saanut niin nappaa mukaan ja kerro siitä minullekin niin pääsen kurkistamaan vastauksesi!

Mielessäni on pyörinyt viime aikoinan eräs listaus, ei kai se auta kuin kirjata se ylös niin saa rauhan...

Johnny Depp - Kapinallinen

 

 Brian J. Robb: Johnny Depp - Kapinallinen

(Johnny Depp - A Modern Rebel, ensimmäinen julkaisu 1995, päivitetty myöhemmin)

Minerva, 2007

320 sivua

Kävin palauttamassa kirjastoon kirjoja ja ajattelin ihan vain kurkistaa vasta löytämäni sarjakuvahyllyn tarjontaa. Harhauduin sarjakuvahyllyltä hieman vasemmalle ja huomasin heti tämän kirjan. Lainaamattomuuslupaukseni unohtui saman tien, en vain voinut vastustaa suosikkinäyttelijästäni kertovaa kirjaa!

Johnny Depp on sen verran tunnettu näyttelijä, että tuskin kaipaa kummempia esittelyjä. Levoton lapsuus vanhempien avioeroineen, bändikuviot, lyhyt ura puhelinmyyjänä (mustekyniä!), päihdeongelmat, naissuhteet, loistava ura näyttelijänä ja omat lapset - siinäpä Depp lyhyesti pähkinänkuoressa. No joo, mainittakoon vielä tummat silmät ja cherokee-isovanhemmalta peritty ulkonäkö korkeine poskipäineen.

Elämäkerrasta on hieman vaikea kirjoittaa, varsinkin jos lukeminen on yhtä suossa tarpomista. Robbin kirja etenee periaatteella kaksi askelta eteen ja yksi taakse, lisäksi tulee useita sivuaskelia. Jos valokeilassa olisi ollut Deppin sijasta joku muu, olisi lukemisen keskeyttäminen ollut hyvin lähellä. Epäloogisuuden (aikahyppyjä menneisyyteen ja taas takaisin nykyisyyteen) lisäksi tekstin suomennos ja viimeistely oli paikoin surkeaa. Johtuisiko kiireestä, ainakin Robb kiitoksissaan mainitsee tehneensä kirjan lyhyessä ajassa... Oli hänellä kuitenkin aikaa omille olettamuksilleen Deppistä. Mutta mitäpä noista, kun faktatietoakin riitti.

Johnny Depp on näytellyt monipuolisia ja outojakin rooleja. Ulottuupa hänen uransa Suomeenkin, sillä hänellä oli pieni osa Mika Kaurismäen LA Without a Map -elokuvassa. Depp ei vain näyttele rooleja, vaan hän myös osallistuu aktiivisesti roolihahmojensa ideointiin ja kehittämiseen. Toki kaikkia ehdotuksia ei hyväksytä. Depp esimerkiksi ehdotti, että Jack Sparrow, hänen Pirates of the Caribbeanin roolihahmonsa, olisi menettänyt nenänsä miekkataistelussa ja pelkäisi aivastaakin, koska tekonenä saattaisi tipahtaa. Idea jalostui tekosilmäksi, ei Deppin roolihahmolle vaan toiselle merirosvolle, jonka silmä oli usein karkuteillä. Näyttelijän ura vaatii myös uhrauksia, yksityisyyden puutteen lisäksi voi käydä myös näin (Pieni suklaapuoti, Roux´n rooli):

"Jouduin syömään suklaata enemmän kuin olisin halunnut", näyttelijä myöntää. "Välillä tuntui siltä, että jos otos kestää enää sekuntiakaan kauemmin, yrjöän siihen paikkaan." Hallström (ohjaaja) jatkaa: "Suurin osa suklaasta oli pölyn peitossa, koska kuvaukset kestivät viikkokausia emmekä vaivautuneet puhdistamaan niitä missään välissä kunnolla. Mukana oli myös valesuklaata: noin puolet herkuista oli muovia. Kukaan ei tahtonut kuitenkaan erottaa oikeaa suklaata lavasteista, joten ihmiset yrittivät jatkuvasti haukata niitä. Muovisuklaa olikin täynnä hampaanjälkiä."

 
Robbin tietolähteinä oli mm. useiden alan henkilöiden lisäksi useita viihdelehtiä. Lukemisen jälkeen jäinkin miettimään miten Depp itse kirjaan suhtautuisi. Kirjassa kuitenkin mainittiin useaan kertaan Deppin negatiivinen suhtautuminen tungettelevaan "roskalehdistöön", varsinkin jos tungettellu kohdistui hänen lapsiinsa. Kirja kuitenkin on tehty hyvällä maulla, mitään yksityiselämän mässäilyä siinä ei ole. Kaikkein paras olisi tietysti lukea Deppin itsensä kirjoittamat muistelmat, mutta niitä tuskin tullaan näkemään kun Depp tuntuu muutenkin välttelevän ylimääräistä julkisuutta.

Kirja ei antanut juuri mitään uutta, oli kuitenkin ihan hauska (ehkä väärä sanavalinta kun kirja oli kirjoitettu t-y-l-s-ä-s-t-i) lukea näyttelijästä yksiin kansiin koottu tietopaketti. Tallentavalla digiboksilla odottaakin pari Deppin tähdittämää elokuvaa, eli taattua laatua on luvassa :)


Sitaattikunniamaininnan saa (ei kaivanne perusteluja?):

" --- Hänessä todella on seksuaalista vetovoimaa, joka tehoaa naisiin."

Mitä mieltä olette Johnny Deppistä näyttelijänä ja onko joku hänen elokuva suosikkinne?  Minun on hankala sanoa yhtä suosikkielokuvaa, mutta esimerkiksi Pieni suklaapuoti, Jali ja suklaatehdas ja Gilbert Grape ovat olleet loistavia. Niin ja Pirates of the Caribbeanit. Ja Saksikäsi Edward. Ja... Ymmärsitte varmaan ;)

Vuoden mutsi

Pois alta risut ja männynkävyt -täältä tulee Vuoden mutsi!

Satu Rämö & Katja Lahti: Vuoden mutsi

Avain, 2012

303 sivua

Äitiyskirjojen ja vauvalehtien lukemisen kulta-aikani on 4- ja 6 vuotta täyttävien (TJEU; kuvassa näkyvissä synttäritilpehööriä) lasten äitinä jo ohi, mutta kun kuulin Vuoden mutsista lisäsin sen samantien luettavien listalleni. Olen seurannut Salamatkustaja -blogia ja siitä tiesin mitä odottaa. Kun Avaimelta pyytämäni arvostelukappale -kiitos siitä!- löytyi postilaatikosta sai muu lukeminen väistyä ja siirryin muistoissani vauva-arkeen.

Vuoden mutsi on erilainen äitiyskirja. Salamatkustaja-, Project Mama- ja myös Vuoden mutsi -blogeista tutut Satu Rämö ja Katja Lahti raottavat vauvantuoksuista äitiyden verhoa ja räväyttävät silmille niin raskaana olemisen, synnyttämisen, imetyksen, vauvatarvike(kilpa)varustelun kuin parisuhteenkin ihanuutta ja kamaluutta. Neuvoja, vinkkejä ja tunnelmia on kirjattu tikulle pissaamisen jälkeisestä kahdesta viivasta aina yksivuotispäivään asti, unohtamatta pohdintaa pikkukakkosesta. Erilaisen kirjasta tekee se, että perinteiset näkökulmat on heitetty romukoppaan ja asioita lähestytään ronskilla huumorilla. Tästä varoitellaan myös takakannessa, jotta totisemmat tietävät varautua.

En päässyt alkusanoja pidemmälle kun Rämö ja Lahti olivat jo voittaneet minut puolelleen. Kun nämä äiti-ihmiset puhuvat aiheista astianpesukoneen kokoinen pötsi, trampoliinilla hyppiminen ilman tenaa tai vaikka lapsen puurosuuhalaukset, on suojamuurit kaadettu ja häveliäisyyden joutavat rajat rikottu. Niinhän se on, että äitiys muuttaa ihmistä ennalta-arvaamattomilla tavoilla ja tuo elämään uusia ulottuvuuksia ja yllätyksiä.

Huumorista huolimatta kirjasta löytyy mm. lapsiperheelle tarpeellisia yhteystietoja. Kirja on jaoteltu eri aihe-alueisiin ja navigointia helpottaa vielä erilaiset symbolit. Löytyypä kirjasta myös kaavioita, testejä ja tilaa omille muistiinpanoille. Paikoitellen epäselvä kaunokirjoitusfontti ja musta teksti voimakkaan värisellä taustalla hieman häiritsi, mutta iloiset kirjailijoita kuvaavat maatuskahahmot värityksineen ja vahvat kannet sekä sivut paikkasivat tilanteen.

Kirjassa on keskitytty enemmän äitiyden ja pikkulapsiajan varjopuoliin. Kaipasin välillä niitä asteikon plussapuolelle jääviä asioita, mutta toisaalta kirjan ideana onkin kertoa niistä asioista, joista yleensä vaietaan ja jotka usein ensimmäisenä unohdetaan. Nauroin välillä vedet silmissä jutuille, jotka eivät takuulla naurattaneet silloin kun ne osuivat omalle kohdalleni, esimerkkeinä järkyttävät pulauttelut ja niskakakat. En tiedä olisinko halunnut lukea kirjaa odottaessani esikoistamme, tiedä miten olisin raskaushormonien vaikutuksen alaisena kirjan jutut ottanut ;) Raskaana olevillekin voin suositella kirjaa mikäli kantti kestää huumoria ja eritteitä eikä seuraava lainaus aiheuta paniikkia tai paheksuntaa:

Voi helvetti. Dead lineistä on tapana informoida etukäteen! Mistä minä voin tietää, milloin epiduraalia viimeistään pitää älytä pyytää. Taisin huutaa kätilölle -akupunktioneula otsassani väpättäen- jotain hyvin sopimatonta. Pyysin häntä tuomaan jotain aisteja turruttavaa, vaikka kossuvissyn. Pyyntööni ei suostuttu. Pyysin kätilöä pitämään kättään kohdunsuullani, se vähentää kipuja ja ehkä saa kohdunsuunkin aukeamaan nopeammin. Käsi römpsään -pyyntöni oli kuulemma järjetön. Kohdunsuu yleensä aukeaa itsestään.

Minä ainakin säilön Vuoden mutsin kirjahyllyymme. Siihen on hyvä palata sitten kun vauva-arki on unohtunut.

Korjattakoon tässä myös kirjailijoiden kokema vääryys siitä, että kustantamo luokitteli Vuoden mutsin tietokirjaksi. Tunnisteissani ei ole mutu-kirjoja, mutta sekalaisia vastaava Kirjavaa -tunniste löytyy. Lisään vielä muutaman muunkin. Arvon mutsit, jos koette luokitteluni vääräksi niin toivon pikaista korjauspyyntöä ;)

Kirja on luettu jo useassa blogissa, mm. Ina suosittelee kirjaa äitienpäivälahjaksi, Amma piti hauskana mutta toisaalta kritisoi hieman kyynisyyttä ja Maria nauroi kirjan jutuille välillä hysteerisesti. 

Ai niin, mainittakoon vielä, että 10% kirjan tuotosta lahjoitetaan MLL:n vanhempainpuhelimen toimintaan.

Pikku miehiä

Louisa M. Alcott: Pikku miehiä

(Little Men, ei mainintaa julkaisuvuodesta, Wikipedian mukaan 1871)

WSOY, 1990

280 sivua

Sen siitä saa kun lukee kirjasarjan aloitusosan. Täytyy lukea jatko-osiakin (vaikka en alunperin edes tiennyt, että Pikku naisia on osa sarjaa). Mielellään kaikki, jos haluaa säilyttää mielenrauhan. Näin ainakin minulla, enkä usko olevani "pakkomielteeni" kanssa yksin.

Pikku miehiä on sarjan kolmas osa (1. Pikku naisia, 2. Viimevuotiset ystävämme). Marchin villikkotyttö Jo on asettunut aloilleen ja  perustanut miehensä Fritzin kanssa koulun Plumfieldin taloonsa. Kahden oman pojan lisäksi talon täyttää sukulaislapset sekä vähävaraiset tai muuten vain kovia kokeneet pojat. Koulu ei pysy poikakouluna, vaan Megin Daisy -tyttären lisäksi kouluun tulee myös Nan (joka on kuin Jo lapsena) sekä Amyn ja Laurien pieni prinsessa Bess, joka sulostuttaa Plumfieldin elämää satunnaisilla käynneillään.

Vaikka ihastuin kovasti Alcottin Pikku naisia -kirjaan, on ihastus jo aavistuksen laantunut. Siitä huolimatta sarjaa lukiessa tuntuu kuin saapuisi kotiin. Henkilöt ovat kuin vanhoja tuttuja ja tarinassa pääsee suoraan asiaan, vaikka mitään suuria juonenkäänteitä ei olekaan. Tosin kirjan lopussa on dramatiikkaa, mutta hyvin sievästi ja varovasti kuten Alcottin tyyliin tuntuu kuuluvan.

Viihdyinkin Plumfieldissa hyvin. En antanut edes pienen saarnaamisen ja opetusten häiritä itseäni, sillä koin niiden jo kuuluvan asiaan. Sitä paitsi ne oli kiedottu herttaiseen huumoriin.

-Kyllä sinäkin  ansaitset pienen rangaistuksen, sillä tiesit vallan hyvin, ettei ollut oikein erota toisista. -Nan vei minut, aloitti Rob kerkeästi. -Sinun ei olisi tarvinnut mennä. Onhan sinulla omatunto, ja sinun täytyy oppia kuuntelemaan sen ääntä. -Niin kai, mutta minun omatuntoni oli ihan hiljaa, kun Nan sanoi: "Mennään aidan yli" vastasi Rob. -Pysähdyitkö sinä edes kuuntelemaan sen ääntä? -En. -No sitten et voi puhua mitään. -Se on kai niin pikkuinen omatunto, ettei se huuda tarpeeksi lujaa, lisäsi Rob ajateltuaan hetken asiaa. -Meidän täytyy vahvistaa sitä, on kauheaa, jos omatunto on heikko. ---

Sarjaan kuuluu vielä päätösosa Plumfieldin pojat. Täytyyhän sekin hakea kirjastosta, jotta tiedän miten kaikki päättyy. Erityisesti pahan pojan viittaa kantaneen Danin sekä viulunsoittaja-Natin tulevaisuuteen olisi kiva kurkistaa...


Sitaattikunniamaintoja jaettiinkin tällä kertaa kaksi. Olkoon nämä sitaatit toisiaan täydentäviä, saman asian kaksi puolta ;)

Äidithän tarjoavat vain teetä ja ovat säädyllisiä.

-Minä olen prinfeffa.

Tarkempaa juonikuvausta ja analysointia löytyy Jokelta, joka jätti Viimevuotiset ystävämme välistä ja hyppäsi suoraan Pikku miehiä -kirjaan.

So American -haaste.

Pimeyden talo

Stephen King & Peter Straub: Pimeyden talo

(Black House, 2001)

Tammi, 2002

655 sivua

Oma Stephen King -projektini sai pitkästä aikaa jatkoa, kun otin Pimeyden talon (uudelleen) luettavaksi. Kirja löytyi omasta kirjahyllystä, harmi vain kun kirjaparin ensimmäinen osa eli Talismaani sieltä puuttuu. Täytyy pitää silmät auki jos sen vaikka jostain löytäisi edullisesti ja saisin täydentää kokoelmaa. Sitä odotellessa saatan vaikka syödä pussin jos toisenkin noita kuvassa näkyviä ihanuuksia ;)

Pimeyden talo on siis jatkoa Kingin ja Straubin Talismaani -kirjalle, jossa 12-vuotiaan Jack Sawyerin on kuljettava Amerikan ja Territorioiden -toisen maailman- halki saadakseen käsiinsä Talismaanin ja pelastaakseen sen avulla äitinsä hengen. Kirjojen julkaisujen väliin mahtuu 17 vuotta, tapahtumien väliin puolestaan hieman enemmän.

Jack Sawyer on jäänyt eläkkeelle etsivän työstä jo kolmekymppisenä. Erään murhatutkimuksen yhteydessä Jack tutustuu rauhalliseen French Landingin kaupunkiin, jonne hän päätyy myöhemmin asumaan. Kaupunki ei kuitenkaan ole niin rauhallinen kuin miltä näyttää. Kaksi lasta on siepattu ja murhattu, yksi on kateissa eikä lehdistön Kalastajaksi nimittämän murhaajan paljastaminen ja kiinnisaaminen tunnu edistyvän. Poliisipäällikkö Dale Gilbertson päättää saada Jackin mukaan tutkimuksiin. Jack on unohtanut Talismaanin ja lapsuuden seikkailunsa, mutta pian omituiset tapahtumat pakottavat hänet muistamaan menneisyyden tapahtumat ja tarttumaan jälleen uuteen tehtävään.

Maailmat pyörivät hänen ympärillään, maailmat maailmojen sisällä ja toiset maailmat niiden rinnalla, maailmat joita erottaa toisistaan ohut kelmu, jossa on tuhat tuhatta ovea, kunhan ne vain jotenkin löytää.

En osaa sanoa missä Kingin kädenjälki päättyy ja Straubin alkaa, sillä en ole lukenut Straubin muuta tuotantoa ja vertailukohtaa ei siis ole. En myöskään tiedä taustoja siitä miksi miehet päättivät kirjoittaa yhdessä nämä kaksi kirjaa. Teksti on saumatonta ja hyvin kingmäistä. Kirja alkaa pitkällä ja tarkalla ympäristön kuvauksella sekä uusien ja taas uusien (mielenkiintoisten) henkilöiden esittelyllä. Yksityiskohtia on lähes hengästyttävän paljon. Ehkä yksi syy siihen miksi King ei kaikkia miellytä on juuri hitaat, yksityiskohtaiset ja laajan henkilökartan piirtävät alut? Kun tapahtumat viimein pääsevät alkamaan se on menoa!

Kun henkilöitä on paljon menevät nimet varsinkin alussa sekaisin. Asiaa ei helpota jos nimet on kirjoitettu väärin: Ebbie Wexleristä tuli välillä Eddie, eikä kyseessä ollut eri henkilö vaan jossain vaiheessa b:t ja d:t olivat menneet sekaisin. Myös käännös ontui välillä. Minua ärsytti suunnattomasti lukea toistuvasti miten juomia sippaillaan, kun taas minun suuhuni sopisi paremmin siemailu. Onneksi henkilöillä ei ollut sippailulle enää aikaa kun kirja pääsi vauhtiin ja sain keskittyä tarinaan.

Murhaajan henkilöllisyys paljastetaan jo varhaisessa vaiheessa, joten kirjan jänintys tuleekin ihan muualta kuin sen selvittämisestä. Asiat vain mutkistuvat ja laajenevat, jopa meidän maailman rajojen ulkopuolelle. Pimeyden talo ei ole jännittävimpiä tai pelottavimpia Kingin kirjoja, mutta silti paikoitellen tiivis tunnelma pitää otteessaan. Tarina liittyy Kingin Musta torni -sarjaan, joka on yksi omista suosikeistani, joten senkin takia pidin kirjasta kovasti. Oman suosikkikirjailijan kirjaan on aina mukava tarttua!


Sitaattikunniamaininnan saa:

"Nyt on pääsy sallittu", Jack sanoo. "Pääsy on sallittu ihan helvetisti."

Päätin myöskin tarttua härkää sarvista ja osallistua Kirjavan kammarin Karoliinan laatimaan ihanan laajaan So American -haasteeseen. Eniten minua kiinnostaa kolmiosaisen haasteen kaksi ensimmäistä kohtaa eli vuonna 2012 luettujen yhdysvaltalaisten kirjojen yhteenlaskettu määrä sekä alahaaste "kategoriat". Listaan osallistumiseni keskeneräisten haasteiden välilehdelle sitä mukaa kun luen kirjoja. Nappaanpa vielä mukaan yhden tammikuussa lukemani kirjankin.

Nuku!

Annelies Verbeke: Nuku!

(Slaap!, 2003)

Avain, 2006

156 sivua

Voitin Verbeken esikoisteoksen jo kesällä Kirjainten virrassa -blogin arvonnasta. Kiitos vielä kerran Hannalle, jolla on loistava blogi ja jonka Petja -kissa on saavuttanut suurta suosiota meidän perheessä ;)

Verbeken esikoisteos kertoo unettomuudesta. Kun lämpimät hunajamaidot, juoksulenkit ennen nukkumaan menoa ja unilääkkeet osoittautuvat turhiksi, tyytyy Maya unettomaan kohtaloonsa ja elää öisin ihan omaa elämäänsä. Eräällä yöllisistä retkistään hän tutustuu Benoitiin, jolla on jopa pidempi unettomuuden historia kuin Mayalla. Kahden unettoman on helppo tulla toimeen keskenään, varsinkin kun nukkuvat katoavat pikkuhiljaa tuttavapiiristä. Kuka nyt jaksaisi loputtomasti yöllisiä puheluita kun voisi nukkuakin?

Kirja on lyhyt ja sen lukee sujuvan tekstin ansiosta nopeasti. Pientä epämukavuutta aiheuttaa näkökulman vaihtuminen. Maya ja Benoit vuorottelevat tarinan kertojina ja lukujen alussa menee oma aikansa ennen kuin huomaa kumpi henkilö onkaan kyseessä. Hämmennystä aiheuttaa myös se, että molemmat kertojat käyvät läpi samoja tapahtumia omasta näkökulmastaan -aikahyppelyltä ei siis voi välttyä.

Mielenkiintoisesta aiheesta huolimatta lukuelämys jäi minulle jotenkin laimeahkoksi. Mayan ja Benoitin tarina tuntui päämäärättömältä haahuilulta ja aavistuksen tasapaksulta. Toisaalta sehän voi unettomalla olla hyvinkin vallitseva olotila, eli kirjailija ansainneekin tästä kiitosta. Ei Nuku! silti missään nimessä huono kirja ollut. Unettomien päähänpistoja ja touhuja oli hauska seurata, Verbeke onnistui hyvin kuvaamaan sitä, miten sairaat (sillä sairaushan unettomuuskin on) käsittelevät olotilaansa usein mustan huumorin avulla. Muutamia hymähdyksiä, naurunpyrskäyksiä sekä säälitteleviä päänpuisteluja kirja aiheutti.

"Jaaha, ollaankos sitä nirsoja" minä nauroin. Se kuulosti kummalliselta ja ontolta hotellin tyhjässä aulassa. Minun oli paras varoa, etten rupeaisi puhumaan yöperhoselle. Sen jälkeen kun kaskelotti oli onnistunut järjestämään minut psykiatriseen sairaalaan, tuntui viisaalta asettaa erinäisiä rajoituksia eläinrakkaudelleni.

Minä tunnustaudun yökyöpeliksi. Valvon mielelläni pitkään ja olin ennen todella väsynyt aamuisin. Nykyisin herään aamulla helpommin vaikka olisin valvonut pidempään. Kieltämättä tuntui aika erikoiselta lukea Nuku! -kirjaa myöhään illalla muun perheen nukkuessa. Mitä jos unen tarpeeni vähenisi jatkuvasti? Ajatus häilyi väkisinkin jossain alitajunnan perukoilla... Tavoistani poiketen bloggaankin nyt päivällä enkä myöhään illalla tai yöllä, tosin se ei johdu Nuku!:n aiheuttamasta unettomuuden pelosta -en ainakaan tunnusta ;)- vaan siitä, että Piipero sairastaa ja pidämme kotona sairastupaa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

"Nuori mies, teissä on ötökkä" ...

Matkustin kirjallisessa maailmanvalloituksessa Belgiaan.