Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

 Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän

Aula & Co, 2021

Suomentanut: Leena Taavitsainen-Petäjä

(Divorare il cielo, 2018)

586 sivua

Luettu: 6.4.2022

Mistä: kirjastosta

Italiassa Torinossa asuva Teresa viettää kesät isän kotiseudulla Apuliassa, Spezialen kylässä. Eräänä kesäyönä 14-vuotias Teresa näkee mumminsa huvilan ikkunasta kolme poikaa uima-altaalla ja tuo hetki tulee muuttamaan koko hänen elämänsä. Teresa tutustuu kolmikkoon, naapurissa Cesaren ja Florianan maatilalla asuviin Berniin, Nicolaan ja Tommasoon, joista Bern vetää heti ensi hetkistä lähtien Teresaa magneetin lailla puoleensa. Kesäpäivien ja kesien kuluessa Teresasta ja Bernistä tulee pari ja Teresa sulautuu kolmikon joukkoon. Hiljalleen tiiviin, yhdessä kasvaneen poikakolmikon välit muuttuvat. Mitä kaikkea ystävyys ja rakkaus voi kestää?

     Emme koskaan opi täysin tuntemaan toista ihmistä. Joskus olisi parempi olla tutustumatta alun alkaenkaan.

Jopa taivas on meidän seuraa Teresan ja Bernin polveilevaa rakkaustarinaa teini-iästä pitkälle aikuisuuteen yli kolmikymppiseksi, 1990-luvun puolivälistä johonkin 2010-luvulle saakka. Tarina on runsas, se kuvaa ystävyyden, rakkauden ja kasvun lisäksi myös uskontoa ja uskomista, oliivipuita ja niitä uhkaavaa tuhoa, luonnonsuojelua, omavaraistaloutta, luonnonmukaista viljelyä, seksuaalisuutta, lapsettomuutta, erilaisia yhteiskunnan epäkohtia ja ongelmia. Suuret teemat kuvataan kuitenkin ennemmin mikro- kuin makrotasolla, suurimmaksi osaksi Teresan ja hänen lähipiirinsä näkökulmasta, niin että lukijan on helppo käsitellä asioita eikä teemat tai niiden paljous tunnu liian raskailta.

Giordano on luonut mieleenpainuvia ja onnistuneita henkilöhahmoja. Bernin, Nicolan ja Tommason ryhmädynamiikka elää koko tarinan ajan ja sitä on kiinnostava seurata, on kuin he eläisivät jonkinlaisessa symbioosissa, vastaten toistensa ajatuksiin ja liikkeisiin, jakaen kaiken, niin kuin he itse asiassa ovat tiettyyn pisteeseen asti tehneetkin. Tuntuu kuin kuin seuraisi tanssiesitystä, jossa kolme tanssijaa on kytköksissä toisiinsa ja muut tanssijat liikkuvat heidän ympärillään hieman eri rytmissä. Kolmikosta ja heidän väleistään paljastuu palasia pitkin matkaa ja näistä palasista lopulta muodostuva kokonaisuus on kaunis, surullinen ja järkyttävä. Myös Teresa on kiinnostava henkilö. Hän on tiiviimmin kiinni Bernissä, mutta linkittyy lopulta koko kolmikkoon. Teresa omistautuu kaikin mahdollisin tavoin Bernille ja heidän rakkaudelleen, mutta hän ei ole silti rakkaudessaan sokea tai vietävissä vaan hänessä on vahvuutta ja rohkeutta tehdä vaikeitakin päätöksiä. Eräänlaisena taustavaikuttajana toimii Cesare, joka on paitsi Nicolan isä, Bernin eno sekä Bernin ja Tommason kasvatti-isä myös eräänlainen oman pienen, maatilan kokoisen yhteisönsä uskonnollinen johtaja ja hallitsija. Cesaressa, samoin kuin omalla tavallaan myös Bernissä on valtava lataus karismaa, joka levittäytyy heidän ympärilleen ja vetää ihmisiä puoleensa.

Vaikka tarina sijoittuu suurimmaksi osaksi Etelä-Italiaan kuljettavat tapahtumat myös Ukrainaan, Saksaan ja Pohjois-Islantiin saakka. Lopun Islannin kaukaiselle reunalle erääseen jääluolaan sijoittuvat tapahtumat sekä viimeinen Kiovan matka tuntuivat olevan jo vähän epäuskottavia, mutta muuten tarina piti otteessaan alusta loppuun. Giordanon kuvaamaan ympäristöön ja tapahtumiin on helppo upota, nautin etenkin Italian maaseudun kuvauksesta. Haluan säilyttää mielessäni esimerkiksi hetket Cesaren ja Florianan maatilan puutarhassa aurinkoisen ja helteisen päivän päätteeksi, sen kutsuvan, lämpimän ja lähes taianomaisen tunnelman.

     Sitten Floriana ilmestyi paikalle kitara mukanaan. Illan ohjelmaan kuului laulutuokio. Yöperhoset parveilivat viiniköynnöskatoksen lampun ympärillä, katselin niiden karkelointia ja kuuntelin laulua. Tuon lampun lisäksi muita ulkovaloja ei ollut. Tuollaisina öinä minusta tuntui oikeasti siltä, että maailma päättyi asfaltoituun tiehen muutaman kymmenen metrin päässä, ettei ollut kaupunkeja, televisiota tai koulua, ettei ollut olemassa mitään, mikä rytmitti elämääni muina vuodenaikoina. Ei ollut muuta kuin hennosti punertavat pippuripuun marjat, ei ollut kuin syksyksi hedelmiä lupailevat oliivipuut, ei ollut kuin me ja tuo kullattu aikamme.

Jopa taivas on meidän on samanaikaisesti vähäeleinen ja tasainen, mutta silti runsas ja tapahtumarikas. Tarina henkilöineen ja tunnelmineen jää mieleen pyörimään, tämä taitaa olla niitä kirjoja, joiden jälkimaku vain paranee ajan kuluessa.

Sitaattikunniamaininnan saa:

(...) jokainen ihmisten välinen liitto on valon ja varjon liitto.

Helmet-lukuhaaste 2022: 42. Kirjassa asutaan kommuunissa tai kimppakämpässä

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

 

Eeva Klingberg: Syvän maan juuret

Gummerus, 2020

472 sivua

Luettu: 2.3.2022

Mistä: kirjastosta

New Yorkissa asuvan kirjailijan Ernest Grayn isä on kuollut ja Ernest palaa kotiseudulleen Newpineen Alabamaan osallistuakseen hautajaisiin. Pitkä poissaolo synnyinseudulta, lapsuudenkodista ja perheen parista on viilentänyt välejä eikä paluu suju kovin lämpimissä ja välittömissä tunnelmissa. Kotikaupungissa on muuttunut kaikki ja ei kuitenkaan mikään. Vaikka vuosikymmenet ovat kuluneet ja ihmiset sekä asenteet osittain muuttuneet ovat vanhat kaunat ja salaisuudet yhä pinnan alla, valmiina nousemaan esiin jos niitä vähänkään sohaisee. Ja Ernesthän sohaisee. 

Tarina alkaa vuoden 1974 New Yorkista, jossa Ernest elää esikoiskirjansa maineen hiipuvilla raunioilla, kirjailijan ura tuntuu olevan laskusuunnassa, mutta hän odottaa yhä uutta suurta tarinaa. Kun Ernest lähtee suruviestin kuultuaan etelään vaihtuu kerronta paitsi Newpineen myös menneisyyteen, Ernestin nuoruusvuosien kynnykselle vuoteen 1935. Tarina etenee kahdessa ajassa vuorotellen ja peilaa menneisyyden tapahtumia nykyisyyteen, paljastaa vähitellen niitä asioita, jotka repivät rikki paitsi ystävyyssuhteita ja perheitä myös yleisemmin koko Newpinen yhteisöä, asioita, joista paljastuu uutta vielä vuosikymmenten jälkeen.

Syvän maan juuret on melkoinen runsaudensarvi. Vaikka tarina ja ajankuva, etenkin vuoden 1935 tapahtumat ovat kiinnostavia tuntuu, että kirjassa on liikaa sisältöä, isoja teemoja. Eri vähemmistöihin kohdistuvaa rasismia ja väkivaltaa, orjuutta, surmia, perheen sisäisiä ristiriitoja, urahaaveita, pohdintaa perheyrityksen kohtalosta, ystävyyden ristiriitoja, kasvukipuja, valtapeliä, pettämistä jne... On vaikea upota kirjan ympäristöön, sekä New York että Newpine jäävät hieman etäälle. Henkilöitä on paljon ja monet heistä jäävät kovin ohuiksi ja irrallisiksi, jouduin useamman henkilön kohdalla palaamaan taaksepäin ja tarkistamaan oliko kyseessä nyt veli, käly, naapuri, kaupunkilainen vai kenties rakastaja enkä myöskään saa päähenkilöstä piirtymään minkäänlaista kuvaa mieleen. Lisäksi aika tuntui temppuilevan. Ernest täyttää vuoden 1935 aikana 13 vuotta ja hänen paras ystävänsä Samuel on ilmeisesti hieman Ernestiä vanhempi, mutta hämmentävästi täysin yhdessä hetkessä he molemmat tuntuvat muuttuvan lapsista miehiksi sekä käytökseltään että puheiltaan. Kaiken runsauden lisäksi tarinassa on toistuvia viittauksia ja vihjauksia menneeseen ja nämä maininnat tuntuvat kovin irrallisilta ja turhilta.

Runsaudesta huolimatta tarina koukutti. Se myös jätti erikoisen jälkitunnelman. Tuntuu kuin olisin kahlannut läpi moniosaisen sarjan lukuisine tapahtumineen, henkilöineen ja juonenkäänteineen, mutta silti päällimmäiseksi mieleen jää kahden erilaisen pojan, valkoihoisen ylempään yhteiskuntaluokkaan kuuluvan Ernestin sekä Greyn perheen palvelijan pojan, tummaihoisen Samuelin ystävyys. Klinberg kuvaa rasismia hetkittäin kipeän tarkasti. Sitä ristiriitaa miten erilaiset lapset voivat olla vuosia toistensa parhaat ystävät, mutta eivät isommaksi kasvaessaan enää yhtäkkiä olekaan yhteisön paineesta soveliasta seuraa toisilleen tai sitä kuinka tummaihoinen palvelija kelpaa huolehtimaan ja kasvattamaan valkoihoisen työnantajansa lapsia, mutta ei jostain kummasta syystä olisi kelvollinen istumaan kyseisen lapsen kanssa samaan pöytään muualla kuin keittiössä. Rasismille ja rotuerottelulle ei riitä ymmärrystä.

Eräässä kohdassa mainitaan kuinka Ernest sisään tullessaan heittää kenkänsä eteisen nurkkaan. Onkohan tässä tullut ajatusvirhe vai onko 1930-luvun Yhdysvalloissa tosiaan riisuttu kengät sisällä? Tai ovatko esimerkiksi vain lapset olleet sisällä ilman kenkiä? Kuitenkin myöhemmin mainitaan Ernestin äidistä ja Claudiasta, että eikä kumpikaan heistä voisi harkitakaan kävelevänsä talossa avojaloin. Tämäkin yksityiskohta jäi melko irralliseksi tarinaan nähden ja vastaavia oli muitakin. Pienellä tiivistämisellä tai karsimisella olisin saattanut pitää kirjasta todella paljon.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuuli puhalsi sisälle avonaisesta ikkunasta. Verho liikahti ja antoi nousevalle auringolle mahdollisuuden hiipiä huoneeseen.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 11. Kirjan nimessä on jotain puuhun liittyvää (juuret)

Helmet-lukuhaaste 2022: 7. Kirja kertoo ystävyydestä (ja paljosta muustakin)

Stephen King: Billy Summers

Stephen King: Billy Summers

Tammi, 2022*

509 sivua

Suomentanut: Ilkka Rekiaro

(Billy Summers, 2021)

Luettu: 17.2.2022

Mistä: lahja

*Kirjan nimiösivulla näkyy sekä alkukielisen teoksen että suomennoksen ilmestymisvuotena 2021, mutta kustantamon sivuilla suomennoksen julkaisuajankohdaksi on mainittu tammikuu 2022 ja tämän vuoden puolella kirja oli saatavissa myös kaupoista. Päätin siksi kirjata kirjan ilmestymisvuodeksi 2022. 

Palkkamurhaaja Billy Summers päättää pistää nelikymppisenä, parikymmenvuotisen uran jälkeen pillit pussiin ja lopettaa. Hän ottaa vastaan vielä viimeisen, todella rahakkaan keikan ja asettuu David Lockridgenä mukavaan, rauhalliseen lähiöön odottamaan keikan toteuttamishetkeä. Hänen peiterooliinsa kuuluu kirjan kirjoittaminen pikkukaupungista vuokratussa toimistossa ja koska odottavan aika on pitkä ja ajatus kirjoittamisesta kutkuttaa hän päättää ryhtyä kirjoittamaan oikeasti, kirjaamaan ylös omaa tarinaansa. Päivät kuluvat, mutta mukava arki ei kestä ikuisesti. Lopulta on aika ryhtyä todelliseen työhön.

Billy laukaisee kiväärin kävi miten kävi. Se on hänen tehtävänsä, ja nyt kun sillat palavat hänen takanaan yksi toisensa jälkeen, hänen tahtonsa on järkkymätön. Muuta vaihtoehtoa ei ole.

Billy Summers ei ole ihan perinteinen palkkamurhaaja. Hän ei ota kohteikseen ketä tahansa vaan ainoastaan pahiksia, eikä viimeinen kohde tee tähän poikkeusta. Tämä moraalinen tasapainoilu hyvän ja pahan välillä on koko tarinan kantava teema ja se myös tekee tarinasta vielä vähän kiinnostavamman. Voiko tappaja olla hyvä ihminen? Vaikuttaako hyvän ja pahan vaakakupeissa se, että uhrit ovat tehneet pahaa toisille? Kumoaako Billyn uhrien pahuus Billyn oman pahuuden? Entä sitten jos muiden satuttamisen syy ei olekaan puhtaasti työ vaan henkilökohtaiset vaikuttimet, kosto oman tai jonkun toisen kokemasta vääryydestä? King ei jätä näitä moraalisia kysymyksiä vain lukijan pohdittavaksi vaan hän laittaa myös päähenkilön miettimään niitä. Billy on ollut kasvotusten pahuuden kanssa lapsesta asti, sisaren kuolema, tarkka-ampujana toimiminen Irakissa ja nyt palkkamurhaajan työ, jokaisessa elämänvaiheessa Billy on joutunut pohtimaan rooliaan ja tekemisiään, miettimään moraaliaan. 

Kirjan rakenne on mielenkiintoinen, siitä tulee mieleen maatuskanukke, jota avatessa löytää aina uuden ja uuden nuken. Stephen King on kirjoittanut kirjan, jonka päähenkilö Billy Summers kirjoittaa kirjaa ja tämä Billyn kirjoittama kirja on hyvin oleellinen osa Kingin kirjaa. Lisäksi Billyllä on useampia henkilöllisyyksiä, jotka näyttävät ja käyttäytyvät eri tavalla. Jopa Billy itse käyttäytyy eri tavalla eri seurassa, hän ja hänen pöljä minä ovat kuin kuin kaksi eri henkilöä. Kuulostaa sekavalta, mutta ei ole, Billy Summers on tarina, jossa on paljon elementtejä ja yksityiskohtia, mutta joka pysyy kasassa erittäin hyvin. Pidin kovasti Billystä (kaikissa hänen henkilöllisyyksissään, mutta eniten siitä todellisesta Billystä), hänen Midwoodin Evergreen Streetin naapureistaan, nuoresta Alicesta ja uskollisesta Buckystä. King on kirjoittanut jälleen upean tarinan.

Vaikka kirjassa käsitellään pahuutta ei pahuus kuitenkaan ole tässä tarinassa yliluonnollista, joten jos arastelee tarttua Kingin kirjoihin yliluonnollisen kauhun takia niin tässä ei sitä pelkoa ole. Tosin on tässä pienen pieni ripaus yliluonnollisuutta, viittaus erääseen Coloradon vuorilla sijainneeseen hotelliin. Ilahduin kovasti tästä Kingin uskolliselle lukijalleen osoittamasta pienestä "silmäniskusta", viittauksesta hänen muuhun tuotantoonsa. Näitä on kiva bongata Kingin kirjoista. Lopulta ilahtuminen vaihtuu haikeuteen, jostain syystä loppu tuntuu kuin Kingin henkilökohtaisilta jäähyväisiltä. Sama on käynyt mielessä useamman kerran Kingin viimeisimpien kirjojen kohdalla, ehkä kyse on vain minun tulkinnastani, mutta toisaalta ei olisi mikään ihme vaikka King olisikin hiljalleen eläköitymässä kirjailijan urastaan. Toivottavasti hän jatkaa tarinoiden kertomista!

Sitaattikunniamaininnan saa:

Matka tuntuu hyvin pitkältä, koska nyt toivoa on enemmän kuin pelkkä pilkahdus, ja vaikka toivolla on siivet, toivo pystyy myös satuttamaan.

Pohjoinen lukuhaaste 2022: 4. Usean henkilön näkökulmista kirjoitettu romaani (Billy Summers sekä hänen muut henkilöllisyytensä Benjy Compson, David Lockridge ja Dalton Smith)

Helmet-lukuhaaste 2022: 29. Kirjassa kuvataan hyvää ja pahaa