Sivut

21 maaliskuuta 2021

Elina Rouhiainen: Aistienvartija

 
 
Elina Rouhiainen: Aistienvartija
(Väki #2)
Tammi, 2018
410 sivua
Luettu: 15.3.2021
Mistä: kirjastosta


Välttääkseen Väen kynsiin joutumisen Kiuru joutui pyyhkimään ystäviensä edelliskesän muistot, jonka jälkeen he hajaantuivat ympäri Eurooppaa. Ero osoittautuu kuitenkin väliaikaiseksi. Ensin Kiurun luokse Portadowniin Pohjois-Irlantiin saapuu hämmentynyt Bollywood, joka on saanut itse itselleen kirjoittamansa kirjeen, jossa on lentolippu ja kehotus etsiä Kiuru. Kuin sattuman oikusta Kiuru ja Bollywood löytävät toisensa ja pian joukkoon liittyvät myös Nelu ja Dai. On tarpeeksi hankalaa kun suurin osa porukasta ei muista toisiaan tai yhdessä koettuja hetkiä, mutta asioita mutkistaa vielä entisestään ystävysten jäljille pääsevä Väki.

Tarinan alkuasetelma on mielenkiintoinen. Miten suhtautua ihmiseen, jonka tuntee tapaavansa ensimmäistä kertaa, mutta joka on kuitenkin jo ystävä, tai enemmänkin, joku, jonka kanssa on kokenut jo paljon, joku, joka vieläpä muistaa sinut ja yhteisen historianne? Ihmiseen, jonka sanaan pitäisi luottaa ja joka voi parhaassa tapauksessa paitsi palauttaa muistosi myös auttaa sinua selviämään hengissä. Ja tämä ei koske vain yhtä vaan useampaa henkilöä. Rouhiainen sysää Kiurun harteille paljon vastuuta, mutta Kiuru (ja Rouhiainen) selviää siitä. Kiurun kehitystä ja kasvua on ilo seurata.

Myös Bollywoodista, Daista ja Nelusta löytyy uusia puolia, joista osa ilmenee ehkä muistojen pyyhkimisen seurauksena, osa ehkä vain sen takia, että heihin pääsee tutustumaan paremmin. Myös Sugar on kiinnostava tuttavuus. Ystävysten kyvyistä samoin kuin Väestä paljastuu lisää yksityiskohtia, mutta osa jää edelleen hieman hämärän peittoon. Kyvyt ja niihin liittyvät termit eivät edelleenkään jääneet selkeänä mieleen ja minua sekoitti se, että sekä kyvyistä että niitä jahtaavasta järjestöstä käytetään samaa (väki) nimitystä.
 
Henkilösuhteiden ja takaa-ajojen ohessa käsitellään paljon isoja yhteiskunnallisia epäkohtia kuten köyhyyttä, rasismia, paperittomuutta ja uskonnollisia kiistoja ja hetkittäin näiden asioiden esiin nostaminen tuntuu liikaa sormen heristelyltä, ei tarinaan kuuluvalta. Tarina kuitenkin etenee vauhdikkaasti ja ystävysten matkassa kuljetaan ympäri Eurooppaa. Kirjaa oli vaikea laskea käsistä.
 
Bollywood rakastaa Children of Bodomia ja bändiin sekä etenkin sen laulaja-kitaristi Alexi Laihoon viitataan usein, nämä viittaukset saivat surullisen sävyn Laihon viimevuotisen menehtymisen myötä. En itse nähnyt Bodomia livenä, mutta Rouhiainen tarjoili tarinassaan mieleenpainuvan keikkaelämyksen. Odotan innolla seuraavan osan lukemista.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Tuntui kuin muisto olisi tapahtunut aivan äsken. Olivatko muistot todempia kuin todellisuus?

Helmet-lukuhaaste 2021:  39. Kirjassa kuunnellaan musiikkia
 

14 maaliskuuta 2021

Susanne Jansson: Uhrisuo



Susanne Jansson: Uhrisuo
Bazar, 2018
314 sivua
Suomentanut: Tiina Sjelvgren
(Offermossen, 2017)
Luettu: 8.3.2021
Mistä: lahja


Suolle johtava polku kulki hänen alapuolellaan. Hänen tarvitsi vain kävellä, asettaa jalka toisen eteen. Ei se ollut sen vaikeampaa. Ei ainakaan pitäisi olla.

Nathalie Ström palaa vuosien poissaolon jälkeen lapsuudenmaisemiinsa Fengerskogeniin ja Mossmarkenin soille tekemään kenttäkokeita väitöskirjaansa varten. Suolla tapahtuu kuitenkin muutakin kuin biologisia näytteenottoja. Nathalien tuttava taideopiskelija Johannes Ayeb löytyy suolta tajuttomana taskut täynnä kolikoita, Nathalie näkee suolla tyhjän haudan ja sitten suolta löytyy ruumis. Vanhat tarut uhrimenoista ja suohaudoista heräävät eloon ja Nathalie joutuu kohtaamaan menneisyytensä.

     Kaikki tuntui niin kovin raskaalta. Niin kuin jokin olisi vetänyt häntä alaspäin. Miksi hän ei ollut jäänyt Göteborgiin? Antanut kaiken olla. Tai mennyt toiselle suoalueelle, mille tahansa. Pysynyt tieteen maailmassa, jossa kaikella oli oma paikkansa ja suo oli vain kokoelma tarkkaan dokumentoituja, tunnettujen mallien mukaisia kemiallisia ja biologisia reaktioita.
     Jossa suo oli suo.
     Ei kuoleman ja rauhattomien sielujen tyyssija.

Uhrisuossa yhdistyvät muinaiset tarinat, yliluonnollisuus, lapsuuden kauhut ja rikoksen selvittely. Tarina tuntuu jäävän tempoilemaan trillerin ja dekkarin välille eikä oikein tiedä kumpaan suuntaan se lopulta kallistuu. Biologiaa opiskelevan Nathalien lisäksi tapahtumia seurataan poliisia avustavan valokuvaaja Maya Lindin kautta. Nathalien tiede- ja Mayan taidepohdinnat sekä Mayan suhdekuviot eivät onnistu syventämään henkilöitä tai muutenkaan tuomaan lisäarvoa vaan ennemminkin jarruttavat tarinan etenemistä. Nathalien kamalaan menneisyyteen viitataan ja vihjataan useasti ja tämä tehokeino alkaa ärsyttää, etenkin kun näihin tapahtumiin ei tunnuta pääsevän.  

Mossmarkenin suoalue, kaunis, mutta petollinen paikka, jolla on synkkä menneisyys, on kuvattu hyvin ja se korvaa hieman niitä asioita, jotka kerronnassa häiritsivät. Tunnelma onneksi tiivistyy loppua kohden. Epilogi kumartaa vielä kertaalleen yliluonnollisuuden puolelle ja jättää tarinaan mukavan karmean (vaikkakin ehkä vaatekuvauksen takia hieman koomisen) jälkitunnelman.


Sitaattikunniamaininnan saa (monitulkintainen):

Pimeys oli vain puolen tunnin päässä.

Pohjoinen lukuhaaste 2021: 9. Esikoisteos
Helmet-lukuhaaste 2021: 22. Kirjassa ajetaan polkupyörällä