Sivut

25 syyskuuta 2019

Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika



Kalle Päätalo: Ratkaisujen aika
(Iijoki #16)
Gummerus, 1986
638 sivua
Luettu: 9.9.2019
Mistä: lahja


Yksi selkeistä ja lämpimistä lapsuuden kirjamuistoistani on kun mummulassa käydessäni papalla oli aina jonkun pöydän kulmalla Päätalon Iijoki-sarjan osa luettavana. Se toimi kimmokkeena sarjaan tarttumiselleni ja kuin huomaamatta papan tapa (ja vielä juuri samoilla, papan vanhoilla kirjoilla!) on tarttunut minullekin. Lämpimät terveiset sinne jonnekin pilven päälle pappa!

Ville Lahtinen, tuttavallisemmin Rousto-Ville, on saanut Ikaalisista urakan rakentaa metsätyömiehille nykyaikainen metsätyökeskus ja hän on pyytänyt Kallen mukaansa kirvesmieheksi. Koska työmaa sijaitsee pitkän matkan päässä keskellä korpea täytyy miesten hankkia paikka jossa yöpyä, vastoinkäymisten jälkeen reissukortteeri löytyy Urpulan Jalon ja Maijan katon alta. Ville on puhunut Kallelle rakennusmestarin opinnoista ja tästä innostuneena Kalle alkaa rakennustöiden ohella suorittaa kirjekursseja tavoitteenaan opiskelu Tampereen teollisuuskoulussa. Palkkatyön ja opiskelun ohella tulevaisuudessa siintävät oman kodin rakennussuunnitelmat saavat Kallen tekemään raskaan päätöksen jättää lehtiin kirjoittamisen sekä siirtää haaveet kirjailijan urasta myöhempään ajankohtaan.

Kallen elämä tuntuu työn ja opiskelun puolesta todella täydeltä ja eteenpäin vievältä kun taas avioelämässä puhaltaa välillä seesteiset tuulet. Edellisen osan harjannostajaisten jälkeen puhjennut iso riita on saatu sovittua eikä edes Kallen lähtö reissutyöhön tunnu saavan Lainaa suuttumaan ja pariskuntaa torautumaan sen suurempiin riitoihin. Ehkä Ikaalisten reissutyö toimii sekä Kallelle että Lainalle tarpeellisena hengähdyshetkenä. Päätalo on tuonut kerronnassaan useamman kerran esille sota-ajan avioliitot ja sen kuinka nopeasti ja toisiinsa paremmin tutustumatta myös hän ja Laina avioituivat.

Kirjassa Kalle työskentelee niin korvessa kuin kaupungissa. Keskelle korpea sijoittuvan rakennustyömaan etenemistä oli mukava seurata, se tuntuu minulle kotoisammalta ympäristöltä, mutta olen huomaavinani että myös Päätalo saa enemmän tunnetta irti metsään sijoittuvasta kerronnastaan. Ehkä ihminen voi lähteä metsästä, mutta metsä ei ihmisestä. Kalle vierailee pitkästä aikaa myös kotiseudullaan, Taivalkoskella käynti on ehdottomasti yksi kirjan tähtihetkistä. Saattoipa hieman silmäkulmakin kostua (ensin naurusta ja sitten haikeudesta) kun Kalle, Manne-veli ja Herkko-isä pistäytyvät ensin huussissa ja kulkevat sitten pitkin kylänraittia yhdessä.

     Mutta me kaikki kolme Kallioniemen miestä kävelemme syntymäpitäjäni kirkonkylää itä-länsisuunnassa halkaisevaa ja Jokijärven suuntaan jatkuvaa maantietä Manne ja minä pyöreäposkisina ja sileäihoisina, lähes satakiloisina uroina kävelemme rinnatusten edellä. Isämme huonoiksi käyneillä jaloillaan, hartiat jo hieman kyssään pyrkivinä ja vuosikymmenien suksenladut sängen peittämillä kasvoillaan, tissuttelee perässämme. Isä ei sano ei varmasti edes henkäise siihen suuntaan , mutta minulle tulee tunne, että isä tuntee pientä ylpeyttä kulkiessaan perässämme raittia, jossa liikkuu juhlayleisöä.

Pitänee hakea taas seuraava osa valmiiksi odottamaan sopivaa lukuhetkeä.


Sitaattikunniamaininnan saa (Herkon tokaisu Mannelle):

– Elä sitte, rönsä, juo ihteäsi, että heilut kylän raitilla kun vasikan häntä!


Pohjoinen lukuhaaste 2019:  9. Kirja, joka sijoittuu Pohjois-Suomeen (Kalle käy Taivalkoskella)

16 syyskuuta 2019

Antti Halme: Saattaen vaihdettava



Antti Halme: Saattaen vaihdettava
Atena, 2019
273 sivua
Luettu: 2.9.2019
Mistä: kirjastosta


Mainostoimistossa työskentelevän nelikymppisen Mikan elämä on täyttä, työ ja perhe täyttävät arjen, mutta silti hän kaipaa siihen jotain lisää. Työkaverin innoittamana Mika hakeutuu vapaaehtoiseksi saattokotiin, ehkä sieltä saisi elämäänsä lisäkarmaa. Saattokoti tulee tutuksi myös Tomille, hieman yli nelikymppiselle veturikuljettajalle, joka saa diagnoosin parantumattomasta aivokasvaimesta. Sitten on vielä Minna, ehkä suuriin piirtein samaa ikäluokkaa oleva nainen syvässä syöksykierteessä, suistumassa raiteiltaan. Näiden kolmen kohtalot risteävät kuin junan raiteet.

Ensisilmäyksellä en pidä yhdestäkään tarinan henkilöstä. Mika vaikuttaa ärsyttävän itseriittoiselta pintaliitomieheltä, jolta irtoaa letkeitä sanontoja toisensa perään. Tomi taas tuntuu ronskilta ja rempseältä äijältä, henkeen ja vereen rautatietyöläiseltä, junankuljettajalta, joka on saanut miehen mallin alkoholissa marinoidulta isältään. Minna on hukassa, jäänyt jumiin traumaan, jossa velloessaan hajottaa itseään ja perhettään pala palalta eikä ymmärrä mitä on menettämässä.

Kerronta vuorottelee lyhyin luvuin kolmikon välillä. Mika ja Tomi tuovat toisistaan esiin uudet puolet, Tomi kuorii Mikasta muovikuoren ja opettaa hänelle rohkeutta, Mika puolestaan paljastaa Tomista herkemmän puolen. Mikalla ja Tomilla kemiat kohtaavat ja he muodostavat tiiviin kaksikon kerronnassa kun taas Minna tuntuu jäävän leijumaan tarinaan ulkopuoliseksi osaksi. Odotan koko ajan risteystä, jossa näiden kolmen tarinat yhdistyvät. Lopulta yhteys löytyy, mutta siitä huolimatta Minnan osuus jää kaikessa traagisuudessaan irralliseksi, tarina olisi kantanut pelkästään Mikan ja Tomin voimin.

Vakavasta aiheestaan huolimatta tarinassa kukkii musta huumori. Kuolema on tarinassa pelinappula varsinkin Mikan ja Tomin kohdalla. Kuolemalla leikitellään ja sen välityksellä käydään jopa kauppaa. Miten kuolemasta voi hyötyä? Minkälaisia palveluksia olisit valmis tekemään kuolevan pyynnöstä? Nopea dialogi ja kertojan vaihtelut pitävät tarinan vauhdissa eikä tarina vaivu synkkyyteen, vaikka siihen olisi kaikki edellytykset. Saattaen vaihdettava pitää sisällään tutun opetuksen, elä hetkessä, aika voi loppua milloin tahansa. Tässä tapauksessa opetus annetaan rennolla ja humoristisella otteella.

Jokainen tunti tuntuu sekunnilta, jokainen yö on vain silmänräpäys. Jos olette onnettomia, tehkää valinta jo tänään. Jos olette onnellisia, jakakaa onnestanne muille. En minä vanhempana veturinkuljettajana osaa sitä paremmin neuvoa. Tämä lähetys päättyy täältä ohjaamosta tähän. Seuraavana Riihimäki. Kiitos, anteeksi ja hyvää päivänjatkoa.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Lapsen nauru on kuin sormet, jotka hellivät päänahkaa.

Sekä (lause, joka saa edellispäivän pullan kuulostamaan varsin houkuttelevalta):

Levännyt pulla on enemmän kuin pulla, se on stressitön ja energinen, kauneusunensa nukkunut pörheä leivonnainen, täynnä makua ja viettelystä.

Helmet-lukuhaaste 2019: 49. Vuonna 2019 julkaistu kirja

08 syyskuuta 2019

Niina Repo: Vyöry



Niina Repo: Vyöry
Siltala, 2018
240 sivua
Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Sylvia elää unelmaansa, elämää, jossa kaikki tärkeimmät haaveet ovat käyneet toteen. On perhe, mies ja kaksi tytärtä, omakotitalo ja tytön vaihto-oppilasvuosi. Sylvian täydellinen maailma perustuksineen järkkyy kun kodin vierestä, tien toiselta puolelta löytyy verta ja kivenmurikka. Siitä käynnistyy vyöry. Tai oikeastaan se on alkanut jo aiemmin, mutta nyt se pääsee kunnolla vauhtiin.

Tässä kertomuksessa on veritahra, valheita, toteutuneita haaveita, hulluutta, unelmien talo, mahdoton takkaprojekti, tuhoisia vyöryjä ja mahdollisesti rikos, ehkä useampikin.
     Miten helpottaisin tilanteen hahmottamista? Koska pidän kakuista, käytän leipomisvertausta. Elämäni asiat - unelmat, jotka toteutuivat, tai ongelmat, jotka syntyivät, miten asian nyt haluaakin ilmaista voi koota täytekakuksi.
     Sitä alkaa leipoa, koska tekee mieli makeaa. 

Vyöry on merkillinen, hieman salaperäinen kirja. Takakansi ja alku lupaavat yhtä, mutta tarina antaa lopulta jotain ihan muuta. Tarinasta on vaikea kertoa tekemättä juonipaljastuksia, joten mainitaan nyt vain päähenkilön, tarinan minäkertojan Sylvian mielenkiintoinen harrastus. Sylviaa kiinnostaa ihmiset, jotka on syystä tai toisesta poistettu valokuvista. Ei sellaiset arkipäiväiset tapaukset kuten valokuvista pois saksitut entiset ihastukset vaan sellaiset, jotka on käsitelty kokonaan pois, henkilöt, joiden paikalle valokuviin on jäänyt vain tausta, tyhjä paikka, häilähtelevää sumua. Yksi Sylvian kiinnostuksen kohteista on Emma, jolle Sylvia kirjoittaa kirjeitä, ikään kuin keskustelee hänen kanssaan. Sylvian harrastus ei jää irtonaiseksi yksityiskohdaksi, vaan sillä on osansa tarinassa.

Repo imaisee lukijan tiiviistunnelmaiseen tarinaan tiukasti heti alusta alkaen ja vyöryttää (sic) tapahtumia taitavasti eteen päin. Pari takkamestariin ja vaihto-oppilaaseen liittyvää yksityiskohtaa tuntui epäuskottavalta tai liioitellulta, mutta tarinan edetessä nämä yksityiskohdat hämärtyivät ja upposivat siihen hämäävään, harhauttavaan sumuverhoon, joka tarinan yllä leijuu.

Luin kirjaa ulkona yhtenä kesän viimeisistä hellepäivistä, en ole ihan varma alkoiko päivä vain viiletä vai johtuivatko vilunväristykset puhtaasti kirjasta. Oletin kirjan olevan jonkinlainen rikos- tai kauhutarina, mutta ennakko-oletuksistani huolimatta tämä ei oikein osu noihin lokeroihin. On mikä on, mutta vahva tunnelma kasvaa hyytäväksi ja vetää hiljaiseksi. Voi Sylvia.


Sitaattikunniamaininnan saa:

Hymy karehti suupieliini, sitä oli niin paljon, ettei se mahtunut minnekään.

 Sekä:

Me olemme kaikki yksilöitä, vaikeita virallisilla sanoilla vangita.

Helmet-lukuhaaste 2019: 50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja (kirja oli nostettu kirjastossa esille erilliseen hyllyyn)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Ei kuvaa (kirja on luettu ennen haasteen päättymistä)


- - -


Hyvää YK:n kansainvälistä lukupäivää! Lasten ja nuorten säätiö liputtaa lukutaidon tärkeyden puolesta ja haastaa koko Suomen pysähtymään tänään klo 19 lukemisen ääreen tunniksi. Lue joko itseksesi tai ääneen jollekin toiselle, lue perinteistä kirjaa tai kuuntele vaikka äänikirjaa, tapa on vapaa. Facebookista löytyy haasteen tiimoilta oma tapahtuma ja sosiaalisessa mediassa haasteeseen liittyen voi käyttää hashtagia #ReadHour. Ei muuta kuin lukemaan ja haastamaan myös muita mukaan.

01 syyskuuta 2019

Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto



Sanna Hukkanen & Inkeri Aula: Metsänpeitto
Arktinen Banaani, 2018
166 sivua
Luettu: 22.8.2019 (#7 lukumaratonilla)
Mistä: kirjastosta


Sanna Hukkasen ja Inkeri Aulan Metsänpeitto pitää sisällään tarinoita metsistä ja puista, niihin liittyvää historiaa ja mytologiaa sekä runoja. Ensin kutakin aihetta lähestytään tietopainotteisesti tekstein, sitten tarinoin ja kuvin sarjakuvan välityksellä. Kirjassa kerrotaan metsänpeitosta, haavasta, männystä, pihlajasta, metsälehmuksesta, lepästä, koivusta, kuusesta ja tammesta.

Kirjan jaottelu on toimiva. Tieto-osiot ovat hurjan mielenkiintoisia ja ne on koottu mukavan tiiviiksi kokonaisuuksiksi. Kaunokirjoituksella kirjoitetut runot ovat hieman vaikeasti luettavia, mutta käsin kirjoitettu tekstaus sopii kokonaisuuteen. Tummasävyiset sarjakuvat ovat melko lyhyitä, mutta silti vaikuttavia ja voimakkaita, niissä ei ole paljon sanoja, kuvat puhuvat puolestaan ja kertovat tarinan. Osa jää rivien (ruutujen) väliin lukijan tulkittavaksi.




Luin kirjan ulkona auringonpaisteessa ja ympärillä kuuluvat luonnon äänet, linnut ja puiden havina tuulessa loivat juuri sopivat puitteet lukemiselle. Ehkä vielä täydellisempi paikka olisi ollut jossain metsäaukiolla, mutta piha oli hyvä. Kirjan luettuani teki mieli mennä halaamaan pihan puita, etenkin paksua koivua ja pihlajia, joita löytyy lähes pihan jokaiselta kulmalta. Minun sydän- ja sielupuuni, joiden mytologiaa kirja mukavasti avasi.


Sitaattikunniamaininnan saa (lause, jonka sanoma on tärkeä muistaa ja joka saa ajattelemaan ajankohtaisia, surullisia ja kamalia Amazonin sademetsien tapahtumia):

Keskellä kuudetta sukupuuttoaaltoa rakkaat metsät ja puut ovat välttämättömiä elämän monimuotoisuudelle, josta planeettamme tulevaisuus riippuu.


Helmet-lukuhaaste 2019: 5. Kirja on ollut ehdolla kotimaisen kirjallisuuspalkinnon saajaksi (Sarjakuva-Finlandia 2018 -ehdokas)
Kirjankansibingo kesälle 2019: Puu (kirja on luettu ennen haasteen päättymistä)