Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

WSOY:n äänikirja, 2007

9 cd-levyä

Lukija: Ville Tiihonen,

laulu: Olli Lindholm

piano: Mikko Kangasjärvi

Kuunneltu: 14.3.2019

Mistä: kirjastosta

sekä painettu teos:

Olli Lindholm & Ilpo Rantanen: Yhden Yön tarina

WSOY, 2003  

255 sivua

Jos minun pitäisi kasata soundtrack lapsuus- ja nuoruusvuosistani olisi Yö-yhtyeellä siinä tärkeä osa. Serkun kanssa vietetyt kesäpäivät ja leikkimökissä nukutut sekä varsinkin valvotut yöt: Särkynyt enkeli, Tia-Maria ja monet muut kappaleet Yön parhaat -kokoelmalta. Isoskoulutus ja leirit: Satelliitti-albumi ja varsinkin sen nimikkobiisi. Monta muistoa, joita Yö tahdittaa. Ajan kuluessa musiikkimaku on elänyt ja Yö on jäänyt taustalle, mutta vanhempi tuotanto ja varsinkin nuo kaksi albumia biiseineen ovat jääneet sydämeen. Kun kuulin uutisen bändin solistin Olli Lindholmin menehtymisestä päätin, että palaan tämän kirjan kautta noihin muistoihin, kuuntelen mitä Lindholmilla on ollut elämästä ja Yöstä sanottavanaan.

Otan arviooni mukaan äänikirjan rinnalle alkuperäisen painetun version kirjasta, sillä molemmissa versioissa on jotain mitä toisessa ei ole ja siitä syystä nämä teokset toimivat parhaiten parina. Ensinnäkin äänikirja jatkuu ajallisesti hieman pidemmälle kuin painettu kirja, joka päättyy vuoteen 2003. Äänikirjassa on mukana otteita ja jopa kokonaisia Olli Lindholmin laulamia ja Mikko Kangasjärven pianolla säestämiä kappaleita. Painetussa versiossa puolestaan on valokuvia, joita äänikirjassa ei luonnollisesti ole. Harmillisesti kirjan kuvat ovat mustavalkoisia, osa melko pieniä ja tummia, joten ne eivät ihan pääse oikeuksiinsa, mutta tuovat mukavasti tunnelmaa ja ajan henkeä kerrontaan. Painetussa teoksessa on myös laululyriikoita, joissa on mukana biisien tekijöiden, Olli Lindholmin, Jussi Hakulisen, Juice Leskisen ja Pauli Hanhiniemen kommmentteja. Teokset siis tukevat toisiaan.

Yhden Yön tarina kertoo Yö-yhtyeen siihen astisen kaksikymmenvuotisen historian ja samalla sen pitkäaikaisimman jäsenen Olli Lindholmin elämäntarinan. Kirjassa kuvataan kuinka villistä valjaissa pidettävästä pojanviikarista kasvaa Yö-yhtyeen solisti, joka puolestaan pitää valjaissaan bändiä, valtavaa fanilaumaa ja menestystä suomalaisessa musiikkimaailmassa.

Menestys ei ole tullut helpolla vaan bändi on käynyt pohjalla ja kuilun partaalla useamman kerran. Lindholm kertoo kuinka määrätietoisesti Yötä on rakennettu, miten hän on johtanut bändiä ja miten bändissä on tehty välillä vaikeitakin ratkaisuja jäsenvaihdosten myötä. Lindholm on tehnyt Yön rinnalla muita töitä vaatemyynnistä siivousalan töihin ja taksin ajoon tuodakseen leivän perheen pöytään, mutta lopulta Yö on vienyt voiton.

     Yksi hienoimpia asioita musiikin tekemisessä on saada olla osa ihmisten elämää, tuoda siihen jotain positiivista, kaunista, unohtumatonta. Tehdä jonkun ihmisen elämä hetkellisesti helpommaksi tai ainakin saada hänet huomaamaan, että hän ei ole yksin, että joku tuntee samoin.
     Vaikka en siviilissä halua olla, enkä olekaan, mikään rokkitähti tai julkkis, silti lämmittää kun Ähtärin eläinpuistossa kuulee jonkun esittelevän minua pojalleen tyyliin »tuossa on se Olli Lindholm, joka on tehnyt sen Ihmisen pojan jota isä sulle lauloi kun synnyit». Silloin tietää saaneensa aikaan jotain pysyvää.

Lindholm kuvaa rehellisesti myös omia ongelmiaan sekä oman päänsä sisällä muodostuvia haasteita, miellyttämisen halua, huomion hakua, hyväksytyksi tulemisen tarvetta, alkoholin käyttöä, riittämättömyyden tunnetta, tarvetta kontrolloida kaikkea ja pitää langat käsissä, hoitaa hommat alusta loppuun asti ja mieluiten ihan itse. Lindholmista saa suoraselkäisen, vaativan, mutta myös huolehtivan bändin johtajan kuvan. Lindholm antaa kirjassa kiitokset useaan kertaan ja moneen suuntaan, bändikavereille, yhteistyökumppaneille ja ystäville. Hetkittäin Lindholmista huokuu ylpeyttä, lähes kerskumista ja kovuutta, mutta hän näyttää itsestään myös lempeän ja lämpimän puolen, erityisen kauniisti hän puhuu perheestään, äidistään, puolisostaan ja lapsistaan.

Yhden Yön tarina kuulostaa juuri siltä kuin Yön musiikki parhaimmillaan. Siinä on rehellisyyttä, tunnetta ja tarinoita, se koskettaa. Lukiessa kuulee Yön musiikin, kappaleen toisensa jälkeen. Lopussa on vielä Lindholmin itsensä lukemat jälkisanat, jotka hätkähdyttävät ja pysäyttävät.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Se on suuri asia musiikissa kun tuntee vilunväreet.

Olli Lindholmin muistolle.

Helmet-lukuhaaste 2019: 1. Kirjan kannessa on ihmiskasvot 

Mohsin Hamid: Exit west

 

Mohsin Hamid: Exit west

Otava, 2018

182 sivua

Suomentanut: Juhani Lindholm

(Exit West, 2017)

Luettu: 7.3.2019

Mistä: kirjastosta

Saeed ja Nadia opiskelevat samassa iltakoulussa. Saeed lähestyy Nadiaa ja kankeasta keskustelun avauksesta huolimatta nuoret päätyvät yhdessä kahville, siitä alkaa heidän yhteinen taipaleensa. Hallituksen ja kapinallisten joukkojen väliset taistelut kaupungissa yltyvät, etsinnät ja teloitukset lisääntyvät eikä kaduilla tai kodeissakaan ole enää turvallista.

     Kokonaiset kaupunginosat joutuivat ällistyttävän nopeassa tahdissa kapinallisten haltuun, ja Saeedin äidin mielikuva paikasta jossa hän oli elänyt koko elämänsä alkoi muistuttaa vanhaa tilkkutäkkiä: hallituksen ja kapinallisten tilkut vaihtelivat. Tilkkujen rispaantuneet saumakohdat olivat kaikkein vaarallisimpia, ja niitä oli syytä karttaa kaikin keinoin. Näihin saumoihin katosivat hänen lihakauppiaansa ja mies, joka oli värjännyt kankaat hänen juhlavaatteitaan varten - kummankin liikehuoneistot olivat luhistuneet lasi- ja tiilimurskan täyttämiksi raunioiksi.

Tavalliset tiet pois kaupungista on suljettu, mutta kansan keskuudessa leviävät huhut uudesta poistumistiestä, tosin sitä mihin paikkaan tie, ovet, johtavat, ei ole välttämättä varmuutta. Saeedin ja Nadian on lopulta tehtävä ratkaisunsa.

Kirjan alku sijoittuu johonkin nimettömään Lähi-idän maahan ja kaupunkiin. Kaikki määränpäät nimetään ja sijoitetaan kartalle, vain tarinan lähtökaupunki jää hämäräksi. Tämä epämääräisyys luo Saeedin ja Nadian ympärille juurettomuutta, ihan kuin he olisivat kotoisin ei mistään ja matkalla ei minnekään. Kun ovet ilmestyvät on koko maailma yhtäkkiä auki, muutaman askelen päässä. Tavallinen rakkaustarina muuttuu pakolais- ja maahanmuuttotilannetta käsitteleväksi dystopia- ja scifitarinaksi.

Lyhyeen tarinaan mahtuu lukuisia hyppyjä tuntemattomaan, uusia alkuja ja uusia paikkoja mikä tarkoittaa samalla lähes kaiken vanhan hylkäämistä. Vaikka Nadia pukeutuu perinteiseen mustaan kaapuun hän pyristelee sen sisällä perinteitä vastaan, on rohkea, nykyaikainen ja tietyllä tapaa kapinallinen. Saeed taas on uskonnollinen ja kunnioittaa juuriaan sekä kulttuuriaan vaikka samalla Nadian kaapu, lähi-idän naisen pukeutumisen perinteinen symboli ärsyttää Saeedia. Tarina on täynnä vastakohtia, sotaa, rauhaa, rakkautta, alkuperäisväestöä, maahanmuuttajia, pakolaisia, rikkautta, hyvinvointia, kurjuutta, teknologiaa...

Vastakohtaisuus yltää virkkeisiin ja sanoihin. Monet virkkeet ovat kiemuraisia, poukkoilevia ja täysiä, niiden idea ehtii hukkua ennen loppuun pääsyä ja sitten on palattava takaisin. Osa virkkeistä taas on lyhyitä ja jopa töksähtäviä. Väliin mahtuu myös hienoja, kauniilta kuulostavia lauseita, joiden sisältö ja idea ei kuitenkaan välttämättä aukea ensimmäisellä tai vielä toisellakaan lukukerralla, lauseita, joiden ympärille jää jokin salaperäinen kerrostuma.

Saeed oli kiitollinen, että Nadia oli sävyttämässä huoneistoon langenneita hiljaisuuksia, ei niinkään ehkä täyttämässä niitä sanoilla kuin loiventamassa niiden mykkää kauneutta.

Tarinan idea on kiinnostava, mutta paikkojen, hyppyjen ja näkymien runsaus sekä kerronnan epätasaisuus saa aikaan ähkyn ja hämmennyksen, liikaa kaikkea. Kehut kuitenkin siitä, että Hamid kuvaa onnistuneesti päälle vyöryvää sotaa, valinnan vaikeutta jäämisen ja lähtemisen välillä sekä myös rakkautta monelta kantilta, niin sukulais- kuin romanttista rakkautta.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Kaikki me olemme siirtolaisia ajassa.

Pohjoinen lukuhaaste 2019: 15. Afrikkalaisen tai aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja

Helmet-lukuhaaste 2019: 30. Kirjan kannessa on kaupunkimaisema