Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

 

Jari Järvelä: Kosken kahta puolta

Tammi, 2018

200 sivua

Luettu: 13.12.2018

Mistä: oma ostos

Jari Järvelä kävi elokuussa Iin kirjastossa Muusajuhlissa kertomassa uudesta kirjastaan Kosken kahta puolta. Järvelän haastattelun myötä innostuin ostamaan teoksen itselleni. Pyysin myös Järvelältä omistuskirjoituksen kirjaan ja juttelimme hetken mm. lasten nimeämisestä, mitä kirjassakin sivutaan.

Jari viettää kesäpäiviä vuorotellen kahden mumminsa luona. Mummit asuvat samassa kaupungissa, mutta kaupungin kahtia jakavan kosken eri puolilla ja kuin eri maailmoissa. Äidinäiti Aino, Voiton-mummi, asuu Nälkämäen puolella vaatimattomissa oloissa pienessä asunnossa, jossa on ulkohuussi. Isänäiti Sofia puolestaan asuu keskustan puolella upean puutarhan ympäröimässä suuressa talossa, jonka sisävessakin tuoksuu kukilta. Mummeja ei erota vain koski vaan myös historia, Suomen sisällissota. Aino on punaisesta ja Sofia valkoisesta perheestä. Heidän lapsensa rakastuivat, perustivat perheen ja nyt Jari suk(k)uloi molemmilla puolilla jokea, sukuja, punaisten ja valkoisten historiaa.

     Kuljen takaperin ja vilkutan, Voiton-mummi vispaa ison tuomipuun vieressä kättään niin kovaa että taivas halkeaa siltä kohtaa kahtia.
     Sitten se lopettaa äkkiä. Me ollaan saavuttu sillan puoliväliin.
     Toisella puolella odottaa Sofia, mun toinen mummi. Mummit tuijottaa toisiaan yli kosken, kumpikaan ei nosta kättään.
     Äiti on pysähtynyt keskelle siltaa. Se näyttää mulle lohkareessa olevaa polveilevaa halkeamaa. Punaiset yritti räjäyttää sillan taivaan tuuliin kun ne poltti kauppalan. Ne ei onnistuneet. 
     – Siinäkään, sanoo äiti.
     Se sivelee graniitin reunoja.
     – Tää on luja silta, äiti jatkaa. 

Sodan kaiut kantavat mummien tarinoissa vuosikymmenten yli aina Jarin lapsuuteen ja leikkeihin. Milloin Jarin vierellä kulkee poika, jonka vatsassa ja selässä on reikä, milloin huoneessa näkyy hukkuneita lapsia. Silti tapahtumat kyseisten henkilöiden takana eivät ole keksittyjä vaan täyttä totta, osa mummien lapsuutta. Jari kuulee paljon sellaista, mikä ei välttämättä ole tarkoitettu lasten korville sillä aikuisten jutellessa Jari muuttuu Näkymättömäksi Pojaksi, joka tarkkailee ja kuuntelee aikuisten keskusteluja. Kaikki kauheudet eivät ole mummien kokemuksia sillä läheisellä ratapihalla sattuu onnettomuus, jonka jälkinäytöksen Jari näkee.

Kosken kahta puolta on autofiktiivinen teos, se pohjautuu Järvelän omiin lapsuusmuistoihin ja hänen mummiensa tarinoihin. Kirjan tausta ja todella uskottava lapsikertoja luo kirjaan erikoisen ja ristiriitaisen tunnelman. Lämpimiin lapsuuden kesäpäiviin syöksyy yhtäkkiä jääkylmiä virtauksia kun mummien muistot nousevat esiin. Järvelä kuvaa Ainon ja Sofian kautta taidokkaasti Suomen historiaa, sisällissotaa ja sen vastakkaisia puolia. Lasten kautta kuvattuna sodan kauhut tulevat vielä elävämmäksi ja lähemmäksi. Järvelä kuvaa hienosti sitä miten erilaiset lähtökohdat ja lapsuuden kokemukset muokkaavat ihmistä sekä sitä kuinka vahvoja muistijälkiä hajuineen kaikkineen ihmiseen jää. Yksi haistaa parsiinsa kuolleet lehmät, toinen talven vedessä olleet ruumiit. Vielä vuosikymmenten jälkeen hajut tulvivat neniin.

Tarina kerrotaan Jarin näkökulmasta ja niin kiinnostava ja hieno poika kuin hän onkin nousevat Aino ja Sofia väistämättä tarinan keskiöön. Kirjan rakenne, siirtymä Ainosta Sofiaan, sillan toiselta puolelta toiselle on rakennettu hyvin. Kirjan alun tapahtumat sijoittuvat Aino-mummin luo eikä Sofia-mummiin viitata kuin ohimennen, Ainon osuuden lopussa näkökulma vaihtuu luontevasti Sofiaan. Näin vuorotellen kuvattuna Ainon ja Sofian maailmojen väliset erot korostuvat. Vaikka mummeilla on vahvasti punainen ja valkoinen tausta ei näitä puolia missään vaiheessa tarinaa arvoteta. Taustat ja mummien kokemukset tuodaan esille, mutta kumpaakaan puolta ei nosteta esille toista parempana tai oikeampana, näkökulma pysyy neutraalina. Tarina kulkee hienosti ja harkitusti alusta loppuun asti. Ja se loppu on kuin kirsikka kakun päällä, se sitoo tarinan yhteen, se saa hymyilemään ja liikuttumaan vielä kerran. Sekin on alku.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Seuraan miten lakanaperhonen hoipertelee eteenpäin risteykseen, kai se jatkaa maalitehtaalle värjäämään siipensä uudelleen.

Helmet lukuhaaste 2018: 47. Kirja kerrotaan lapsen näkökulmasta.

Hyvän joulun toivotus

Tässä muutama lukuvinkki jouluksi. Jari Järvelä: Kosken kahta puolta, Stephen King & Owen King: Ruususen uni, Stephanie Garber: Caraval. Järvelän kirjasta on arvio tulossa seuraavaksi, Kingien kirja odottaa lukupinossa ja Garberin kirjan jatko-osaa olen toivonut joululahjaksi.

Oikein hyvää, rentouttavaa ja lukuisaa joulua!

 

J. P. Delaney: Edellinen asukas

J. P. Delaney: Edellinen asukas

Otavan äänikirja, 2017

Kesto: 11 h 35 min

Lukija: Maruska Verona

Suomentanut: Satu Leveelahti

(The Girl Before, 2017)

Kuunneltu: 3.12.2018

Mistä: ilmaiskappale (Elisa Kirja)

Työmatka ilman äänikirjaa alkaa tuntua kummalliselta ajatukselta. Olo on hiema levoton jos ei ole seuraava kirja odottamassa kun edellinen päättyy. Hienon Stonerin jälkeen lukuvuoroon päätyi Elisa Kirjalta joskus jonain lahjana saatu jännäri Edellinen asukas.

"No, haluatko sinä kokeilla onneasi?"

Upea, kuuluisan arkkitehdin Edward Monkfordin suunnittelema kaksikerroksinen talo Lontoossa, Hendonissa. Viimeisen päälle moderni ja minimalistinen asunto, jossa kaikki turvajärjestelmästä lämmitykseen ja valaistukseen hoituu automaattisesti huipputeknologian avulla. Edullinen vuokra. Kuulostaako liian hyvältä ollakseen totta? Ensin Emma Matthews ja sitten Jane Cavendish muuttavat vuorollaan Folgate Street ykköseen päästäkseen irti menneisyyden taakoista, kääntääkseen uudet lehdet elämissään. Edes vuokrasopimukseen sisältyvät ehdot kuten avoimet ovet arkkitehtiopiskelijoille säännöllisin väliajoin sekä noin kaksisataakohtainen sääntökirja eivät pelota uusia asukkaita. Pian asumisen uutuudenviehätys karisee ja arki astuu kermanväristen seinien sisäpuolelle. Kuka tuo suuria liljakimppuja Janen oven taakse? Mitä Emmalle, edelliselle asukkaalle, tapahtui?

     Talo haluaa, että tiedän, siitä olen varma. Jos seinät osaisivat puhua, Folgate Street ykkönen kertoisi minulle, mitä tapahtui.

     Päätän tyydyttää uteliaisuuteni, mutta salassa. Ja kun olen saanut aaveet lepoon, en herätä niitä enää koskaan.

  

Kirja jakaantuu kerronnallisesti kahteen tasoon, menneisyydessä seurataan Emmaa, nykyhetkessä Janea. Siinä missä Emman osuus päättyy tapahtuu hyppy nykyhetkeen ja Janen kokemus on kuin suoraa jatkoa Emman vastaavalle. Emma, Jane, Emma, Jane... Kaksi aikaa ja kahden naisen kohtalot kiertyvät kiihtyvällä tahdilla yhteen ensin talon ja sitten sen suunnittelijan Edward Monkfordin kanssa. Rakenne on kieltämättä koukuttava, se saa haluamaan jatkaa kuuntelua vielä hetken lisää. Ärsyynnyin kuitenkin varsin nopeasti siihen, miten kirjailija tuntuu osoittavan syyttävää sormeaan tiettyyn suuntaan. Vähempikin lukijan (tai kuulijan) ohjailu riittäisi, haluan enemmän tilaa omille ajatuksilleni ja päättelyilleni, kiitos vain.

Tarinan talo tuntuu kovin kaukaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä. Lukutoukkana ja kirjahamsterina minun on todella vaikeaa kuvitella kotia ilman kirjoja. Tämä siis on yksi Folgate Street ykkösen säännöistä, ei kirjoja, eikä sen puoleen myöskään verhoja, mattoja, koriste-esineitä, lattialle jätettyjä tavaroita, lemmikkejä jne... Välillä myös tuntuu kuin taloa yritettäisiin herättää eloon, luoda siitä yksi henkilöhahmo muiden rinnalle siinä kuitenkaan onnistumatta. Talo on kuitenkin vain talo.

Moni asia tuntuu tarinassa mustavalkoiselta ja Emma sekä Jane käyttäytyvät tietyissä asioissa samalla tavalla, ei siis riitä, että he muistuttavat toisiaan vain ulkoisesti. Edward kuvataan narsistiseksi ja ehdottomaksi mieheksi, joka pitää sääntöjään kuin kiveen hakattuina ja joka noudattaa tapojaan pikkutarkasti. Silti hän löysäilee joissain säännöissä ja antaa yllättävän helposti periksi, sallii kirjapinon sängyn vieressä tai shampoopullon kylpyhuoneen hyllyllä. Tarina tuo hetkittäin mieleen Fifty Shades of Grey -sarjan, tässä on samanlaista toisten ihmisten hallitsemista, monessa mielessä. Epäuskottavuutta on myös joidenkin ammatti-ihmisten käytöksessä, terapeutti ja ex-poliisi kertovat kovin auliisti asioista, joiden tuntuisi kuuluvan vaitiolovelvollisuuden piiriin.

Edellinen asukas on silti helppo- ja nopealukuinen, vaikka välillä Emman ja Janen äänet ovat niin samankaltaiset, että on pakko miettiä hetki kumpi onkaan äänessä. Juonessa on muutamia yllättäviä käänteitä pitämässä kiinnostusta yllä loppuun asti. Työmatkoja ajaessa tämä menetteli.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Muutama vaakasuuntainen kapea ikkuna, jotka näyttävät summamutikassa sijoitetuilta, ovat ainoa merkki siitä, että kyseessä todella on talo eikä jättikokoinen paperipaino.

Kannattaa lukea vastapainoksi esimerkiksi Annikan arvio, kirja osui hänen lukuhermoonsa paljon paremmin kuin minun.

Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton

 

Timo Kangasluoma: Marco Hietala - Ruostumaton

Docendo, 2017

191 sivua

Luettu: 29.11.2018

Mistä: kirjastosta

Marco Hietala on minulle tuttu etenkin Nightwishistä ja Raskasta joulua -projektista, siispä Kangasluoman kirja hyppäsi heti ilmestyttyään luettavien listalle. Tänä vuonna Hietala ei ollut mukana Oulun Raskasta joulua -keikalla, mutta pääsin sentään vihdoin ja viimein lukemaan hänestä kertovan kirjan.

Marco Hietala - Ruostumaton -kirjassa kuvataan Hietalan elämää syntymästä ja lapsuudesta bändikuvioihin ja aina musiikkimaailman huipulle asti. Väliin mahtuu vastoinkäymisiä, kommelluksia, onnistumisia, aallonpohjia ja huippuhetkiä. Vuonna 1966 syntynyttä Hietalaa puraisi hevikärpänen jo lapsena ja sillä tiellä hän on edelleen.

     Muistan kuin eilisen sen päivän kun Saku toi kotiin naapurista lainaamansa Black Sabbathin Master of Reality -levyn. Olin yhdeksänvuotias ja juuri lukemassa Muumipeikko ja pyrstötähti -kirjaa sohvalla. Kirjassa oli helvetillinen tuomiopäivän meininki, kun pyrstötähti oli lähestymässä ja koko muumimaailma tuhoutumassa. Siihen kun kajahtivat Sabbathin synkät soinnut, niin olin myytyä miestä. Siinä tilanteessa yhdistyivät musiikki, tarina ja fantasia täydellisesti. Se oli niin kovaa kamaa, että mikään ei ollut sen jälkeen enää entisellään. Voi siis sanoa, että kiinnostukseni heviin alkoi tuosta hetkestä.

Hietalan elämäkerrassa on tuttuja, musiikkimaailmaan perinteisesti liitettäviä elementtejä. Keikkojen ja kiertuiden jaksottama elämä lipsahtaa kuin huomaamatta vapaa-ajan hauskanpidosta hurjaksi syöksykierteeksi, jossa viina vie miestä. Perhe-elämän sovittaminen maailmalla kiertämiseen ei sekään ole ihan helppoa, houkutuksia riittää ja parisuhteen vaaliminen vaatii luottamusta ja työtä, mutta sekään ei aina riitä. Lisäksi Hietala joutuu painimaan mielenterveysongelmien kanssa, ahdistus ja masennus ovat koko ajan taustalla valmiina iskemään päälle, vyörymään ylitse musertavalla voimalla. Hietala kertoo sairaudestaan rehellisesti, sillä ajatuksella, että jospa joku saisi hänen tarinastaan apua ja voimaa selviytyä.

Kaikista muusikon työhön liittyvistä varjopuolista ja henkilökohtaisista ongelmista huolimatta Hietalasta huokuu kirjan sivujen kautta palo ja rakkaus musiikkiin. Arvostustani Hietalaa kohtaan lisää vahvan, persoonallisen ja mahtavan äänen sekä bassotaituruuden lisäksi vielä se, että hän arvottaa lukemisen ja kirjat korkealle. Jos oikeasti haluaa tietää asioista, niin kannatta lukea paljon. Viisaita sanoja. Muutenkin Hietala vaikuttaa fiksulta ja jalat maassa olevalta tyypiltä.

Eihän sitä koskaan tiedä, mitä mitä elämä tuo tullessaan, mutta oletan kuitenkin, että nousen lavalle soittamaan rockia vielä seitsemänkymppisenäkin. Onko se sitten kaunista katseltavaa - todennäköisesti ei, mutta mitä siitä. Jos niin pitkään elän, niin sittenhän minä olisin jo jonkinlainen "Rockin Gandalf", mikä ei olisi ollenkaan huono titteli. 

Ruostumaton on Hietalan (julkisuuskuvan)näköinen teos. Asiat kerrotaan jutustelevaan tyyliin ja kirjasta puuttuu turha pönötys sekä liian nippelitasolle menevä tieto. Ulkoasu on tyylikäs ja kuvissa sekä asettelussa on mukavaa särmää. Kaiken kaikkiaan kirja on mukavan rento ja kuitenkin asiapitoinen.

Kirjaa lukiessa löytyi linkki toiseen suomalaiseen musiikkimieheen Sami Lopakkaan ja hänen Marras-kirjaansa. Hietala mainitsee saksalaisen kiertuemanagerin Bobon ja mietin, että tässä on nyt jotain tuttua. Nappasin Lopakan teoksen kirjahyllystä ja sieltäkin löytyi saksalainen kiertuemanageri Bobo. Lopakka kertoi taannoin Oulun kaupunginkirjastolla, että kyseinen Bobo esiintyi hänen kirjassaan oikealla nimellä. Pelkkää sattumaa vai  sama mies? Veikkaisin jälkimmäistä. Joka tapauksessa hauska yksityiskohta ja mahdollisesti pieni maailma.

Sitaattikunniamaininnan saa:

Nyt minä itse soitan biisejä, joista nämä sukupolvet saavat kylmiä väreitä vielä vuosikymmenien jälkeen. Uskomatonta, jopa pelottavaa, mutta hienoa.

Helmet lukuhaaste 2018: 20. Taiteilijaelämäkerta